Muuttuva laitoskuntoutus

Olen käynyt laitoskuntoutuksessa 11 vuotta, määränpääni on ollut sama koko tuon ajan. Kasvoin noiden vuosien varrella kiukuttelevasta esiteinistä itsenäiseksi, nuoreksi naiseksi, joka ei pelkää puhua suutaan puhtaaksi. Vaikka käynkin laitoskuntoutuksessa vain kerran vuodessa, on tästä paikasta tullut minulle toinen koti ja henkilökunnasta huokuu aito lämpö ja välittäminen, kun kaikki tutut fysioterapeutit ja hoitajat tulevat halaamaan, toivottamaan tervetulleeksi ja kyselemään, mitä tapahtui vuodentakaiselle haaveelle x.  Vaikka tunnelma on yhä ainakin henkilökunnan puolelta kodikas ja kutsuva, on moni asia muuttunut ajan saatossa joko Kelan – tai jonkun muun tahon säästösyistä. Kaikki muutokset eivät johdu säästöistä, eivätkä kaikki uudistukset välttämättä ole huonoja. Missä on menty vikaan ja missä onnistuttu?

Ennen asiat olivat paremmin:

Yhteisöllisyys on kadonnut kuntoutujien välilltä:  Olen puhunut tästä aiemminkin. Koska kuntoutuskursseja ei enää järjestetä, puuttuu kuntoutujien väliltä tietty yhteishenki. Yhteistä keskusteltavaa ei välttämättä löydy ja sitä saattaa helposti vain vetäytyä ohjelman jälkeen omaan huoneeseensa tylsistymään.  Ihmiselle, joka muistaa yön pikkutunneille venyneet valvomiset, koska tekemiseltä ei ole malttanut painua pehkuihin, saattaa tulla helposti orpo olo.

Ruoan taso on laskenut.  Kaiholla muistelen aikaa, jolloin tutulla kuntoutuskeskuksella oli oma keittiö. Etenkin teinivuosiltani muistan, kuinka välipalalla saattoi useinkin tuoksua vastaleivotut sämpylät ja kaikki tehtiin keittiössä itse. Pikkuhiljaa ruokalan tarjoomukset alkoivat muuttua enemmän ja enemmän eineksiksi, eikä mikään maistu enää hyvältä. Aiemmin kesäaikaan järjestettiin monipuolinen grillilounas kerran viikkoon, nyt moista ei lämmitetty kertaakaan. Enkä muista, että edellisenäkään vuonna oltaisiin tehty niin. Vaikka en grillauksesta erityisesti välitäkään, kuuluu se silti mielessäni osaksi kuntoutusjakson tarjontaa ja sitä kautta kesään.

Yksilöllisen ohjelman ajasta on typistetty ja liikuntaryhmiä on aiempaa enemmän: Hyvä puoli on se, että yksilöllistä fysioterapiaa on edelleen. Ongelman aiheuttaa kuitenkin se, että yhä useammin kuntoutusjakson fysioterapiat ovat 45min esimerkiksi tunnin sijaan, tai 90min sijaan. Meille, joilla on 90min kertoja edes jonkin verran arjessa, tuntuu tiputus puoleen kohtuuttoman suurelta. Saahan sitä toki paljon aikaan 45min ajassakin, jos ei tarvitse panostaa venyttelyihin. Kaltaiselleni voimakkaasta spastisuudesta kärsivälle henkilölle ovat pitkät passiiviset venytykset  kuitenkin elinehto nykyisen toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Ne syövät leijonanosan käytössä olevasta ajasta.

Liikuntaryhmissä on hyötynsä. Niissä on kuitenkin yleensä vain yksi ohjaaja, joten jos samassa porukassa on paljon kuntoutujia, jotka tarvitsevat apua laitteisiin siirtymisessä, eivät he ehdi tehdä niin tehokasta treeniä, kuin yksin ohjaajan kanssa tai pienemmässä ryhmässä. Se pistää miettimään, onko ryhmäkuntoutus yhtä kannattavaa kuin yksin tehtävä harjoittelu. Toisaalta, yhdessä on aina mukavampi tehdä kuin yksin.

Tässä on parannettu:

Kuntoutujan toiveet ja tavoitteet otetaan paremmin huomioon: Kela asettaa maksamalleen kuntoutukselle tietyt raamit ja laittaa kaikki kuntoutujat, joilla on sama linja, esimerkiksi yleislinja, samalle viivalle, välittämättä vammasta, taustasta, toiveista tai tarpeista. Vuosien saatossa olen kuitenkin huomannut, että kuntoutuskeskuksen porukka pyrkii ottamaan  kuntoutujat paremmin huomioon yksilöinä heille annettujen raamien sisällä. Omassa ohjelmassani oli automaattisesti huomattavasti enemmän ohjattua fyysistä harjoittelua ja psykologin tapaamisia, kuin mitä Kela olisi vaatinut ollakseen tyytyväinen. Aiemmin jouduin vääntämään tiettyjen tarpeideni toteutumisesta kättä, nyt niitä pidettiin enemmän tai vähemmän itsestäänselvyytenä, ainakin lyhyen keskustelun jälkeen. Onko keskus ymmärtänyt Kelan raamien nihkeyden ja yrittää toiminnallaan paikata niitä, vai onko siellä vain opittu, että minun kanssani joutuu häviämään kädenväännön?

Aiemmat laitoskuntoutusta käsittelevät postaukseni: “Kelan ei pitäisi karsia laitoskuntoutuksesta” ja “Laitoskuntoutuksen varjopuolet“.