Vammaisuuden näyttämö osa 2: Special

Netflixistä löytyvä Special on virkistävä tuulahdus television tarjoamaan vammaisuuden kuvastoon. Erikoisen sarjasta tekee se, että sen on käsikirjoittanut ja tuottanut pääroolissa näyttelevä CP- vammainen Ryan O’Connell. Ehkä juuri tämän piirteen takia sarja on piristävä ilmestys. Sarja perustuu Ryanin omaelämänkerralliseen romaaniin  Special and Other Lies We Tell Ourselves.

Sarja kertoo Ryan Heiss:stä, joka on elänyt koko elämänsä ylisuojelevan äitinsä rakentamassa pienessä kuplassa. Heiss asuu vielä äitinsä kanssa ja on tottunut siihen, että äiti tekee paljon asioita hänen puolestaan. Äiti taas on tottunut olemaan tarvittu.  Halu itsenäistymisestä kuitenkin itää nuorukaisessa. 

Ryan saa harjoittelupaikan arvostetusta verkkojulkaisusta. Hän tutustuu siellä sanavalmiiseen ja räväkkään Kimiin, joka tasapainottaa sopivasti Ryanin ujoa luonnetta. Työpaikallaan Ryan ei kerro CP-vammastaan vaan menee mukaan valheeseen, kun ihmiset olettavat hänen fyysisten toiminta-rajoitteiden ja ontuvan kävelyn johtuvan auto-onnettomuudesta. Totuus on, että Ryan kyllä joutui auto onnettomuuteen, mutta sai siitä vain mustelmia. Hän ei kerro CP-vammastaan, sillä häpeää sitä ja ajattelee etteivät ihmiset hyväksyisi häntä ja alkaisivat kohtelemaan häntä eri tavalla. Ryan on elänyt aika suljettua elämää siinä mielessä, että hänellä ei ole kokemusta romanttisista ihmissuhteista eikä oikeastaan muutenkaan elämästä. Kaikki muuttuu työharjoittelun aikana. Special onkin tarina siitä, kuinka CP-vammainen nuori homomies oppii hiljalleen hyväksymään itsensä ja rajoitteensa, ehkä jopa rakastamaan itseään ja elämäänsä.

Vammaisuuden kuvauksessaan Special on todentuntuinen. Haasteita on kuvattu hyvin ja ainakin CP-vammaiset voivat samaistua niihin, jos eivät täysin, niin jollain tasolla. Niitä ei ole liioiteltu eikä vähätelty. Ryanin itseinho tai häpeä ovat usein todellisuutta vammaisidentiteetin muovautuessa. Useimmiten vammainen käy läpi vaiheen, jolloin hän pyrkii piilottelemaan vammaisuuttaan (jos mahdollista) ja välttelee avun pyytämistä viimeiseen asti vähätellen näin omaa avuntarvettaan. Uskallan väittää, että jokainen meistä tahtoisi toisinaan unohtaa omat haasteensa ja vaivansa ja vain sulautua joukkoon. Vamma näkyy usein tavalla tai toisella ulospäin, joten piilottaminen on loppupeleissä hankalaa ja raskasta. Sen Ryankin oppii huomaamaan. Hän ymmärtää sarjan edetessä, ettei vamma sulje mitään pois. Joissain asioissa täytyy vain soveltaa hiukan. Hän oppii kuitenkin vielä jotain tärkeämpää:  Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus tulla kohdatuksi, rakastetuksi ja kosketuksi itsenään.

On jokaisen oikeus elää juuri sellaista elämää, kuin tahtoo. Sarja näyttää monelle vammaiselle nuorelle tutun ilmiön, nimittäin sen, että vanhempien voi (ainakin aluksi) olla kohtuuttoman hankala antaa lapsensa itsenäistyä. Jokaiselle vanhemmalle lapsen lähteminen kotoa on haaste, vammaisuuden ollessa läsnä se kuitenkin korostuu. Miten vammainen lapsi selviää askareista, jotka vanhempi on tottunut tekemään hänen puolestaan? Miten hän saa taisteltua oikeuksistaan? Vammaisena elämisessä kun on tiettyjä lisämausteita, jotka vammattomilta puuttuvat. 

Special on mielestäni sarja, joka jokaisen pitäisi katsoa, sillä siitä löytyy paljon tuttua ja paljon sellaista, jonka kanssa vammaiset nuoret ovat kipuilleet. Nykyisille invateineille se voisi antaa uskoa tulevaan. Vammattomille sarja tarjoaisi aidon ja positiivisen kuvan erilaisuudesta. Alun haasteista Ryan nimittäin tuntuu oppivan, ettei itseään tai elämää tule ottaa liian raskaasti.