Vammaisuuden näyttämö

Vammaisuuden näyttämö osa 8: 37 sekuntia

Pitkän tauon jälkeen on aika palata Vammaisuuden näyttämön pariin. Juttusarja syntyi, kun pohdin, Miksei vammaisia näy viihteessä?

Netflixistä löytyvä 37 sekuntia on lämminhenkinen tarina CP-vammaisesta Yumasta. Nainen on lahjakas piirtäjä ja tahtoisi saada töitään julki, mutta kustantaja sanoo hänelle, ettei töistä välity elämänmakua. Onko se ihmekään, kun Yuma elää monen kanssavammaisen tavoin suljettua elämää tietynlaisessa kuplassa? Vanhemmat tahtovat tehdä paljon lapsensa puolesta ja pelkäävät, ettei tämä pärjää ilman heitä. Oikeasti näissä tilanteissa ei palvella ketään, päinvastoin. Liika palveleminen sitä paitsi lisää ihmisten harhaluuloa siitä, että meitä vammaisia pitäisi sääliä.

Kustantajan kanssa keskusteltuaan Yuma päättää lähteä hakemaan kokemuksia, joita häneltä puuttuu. Matkallaan hän joutuu äitinsä kanssa lähes jokaiselle tuttuun itsenäistymishalusta johtuvaan riitaan. Yuma myös tutustuu ihmisiin, jotka eivät tosiaankaan osaa nähdä ihmistä rajoitteilla, vaan ainoastaan pystymättömyyden. Toisaalta hän kohtaa myös heitä, joita vamma ei hämmästytä ja jotka uskovat tyttöön. Vaikka suomalainen ja japanilainen kulttuuri ovat hyvin erilaisia, on suhtautuminen vammaisiin jokseenkin samanlaista. Joko ollaan ennakkoluuloisia ja tökeröitä, tai sitten käyttäydytään niin kuin kuuluukin. 

Yumasta tulee esiin ajoittainen yksinäisyys, joka ei johdu hänen fyysisestä toimintakyvystään, vaan kanssaihmisten asenteista. Toisinaan tämä yksinäisyys saattaa ajaa ei-toivottuihin ratkaisuihin. Pohjimmillaan Yumasta kuitenkin huokuu tarmokkuus ja optimismi, jotka pääsevät esiin oikeiden ihmisten seurassa. Ujous saattaa hidastaa, mutta se ei estä elämistä, kuten eivät rajoitteetkaan. Elokuva opettaa, ettei mikään ole niin yksiselitteistä, kuin miltä saattaa ulospäin näyttää. Ihmisessä on aina useampi puoli.

Vaikka elokuva oli toisinaan jokseenkin ahdistava samaistuttavine teemoineen, oli sen pohjavire kuitenkin positiivinen ja lämmin. Haasteet on tehty voitettavaksi ja unelmat saavutettaviksi, jos niiden eteen jaksaa taistella. Jokaisella on oikeus elää itsensä näköistä elämää. Jokaisella on oikeus tulla rakastetuksi ja kohdatuksi itsenään. Kaikilla on oikeus unelmiin. Erityisesti minua lämmitti tarinan toteuttamisessa se, että päähenkilön näyttelijällä oli itsellään CP-vamma. Se toi roolisuoritukseen aitoutta.

Vaikka elokuva oli hyvä, eikä herättänyt minussa esimerkiksi yhtä voimakkaita ristiriitoja kuin Kerro minulle jotain hyvää (kirjaversion arvosteluun pääset tästä) tekisin silti joitain asioita toisin. Ajoittain elokuva oli pitkäveteinen ja seuraaminen tuntui haastavalta. Vaikka elokuva oli hyvä, se tuntui ajoittain itsestäänselvyydeltä. Mitään yllättävää ei tapahtunut. Olisin kaivannut jotain, joka saanut kulmani kohoamaan, sydämeni sykähtämään tai mieleni pyörälle. 

Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat oppia erilaisuudesta. Se kannattaa katsoa avoimin mielin, vailla ennakkoluuloja.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.