Vammaisuuden näyttämö

Vammaisuuden näyttämö osa 17: Crip Camp

Tässä Vammaisuuden näyttämön osassa suurennuslasin alla on Netflixin Crip Camp (2020), jonka rahoitukseen Obamat ovat osallistuneet. Dokumentti on saanut paljon huomiota osakseen, eikä syyttä.

Ennen kuin sukelletaan itse dokumentin pariin, haluan kiinnittää hetkeksi huomiota sen suomennokseen. Suomennos nimittäin kuuluu: ”Rämpyläleiri: Vammaisten vallankumous” Mikä ihmeen rämpylä? Pidän nimen lopusta, vammaisten vallankumous. Sen sijaan ”rämpylä”, saa minut voimaan pahoin. Homma olisi ok, jos se tulisi vammaisten itsensä suusta ja he valitsisivat sitä käyttää. Sen sijaan epäilen, ettei suomentajalla ole ollut kokemusta vammaisuudesta. “Rämpylä” saattaa kuulostaa joidenkin korvaan halventavalta ja vähättelevältä, se ei ainakaan ole millään tavoin voimauttavaa. Mitä nimellä on yritetty saavuttaa?

Myönnettäköön, että suomennoksen takia suhtauduin pätkään aluksi hiukan skeptisesti. Luin dokumentista kuitenkin muutaman lehtijutun ja totesin, että kyllä minun on pakko se katsoa. Luultavasti se antaisi minulle paljon. En kadu hetkeäkään. Vaikka dokumentti kertoi raadollisesti siitä, kuinka vammaisia on esimerkiksi 60- ja 70-luvuilla kohdeltu, oli se omalla tavallaan lämminhenkinen. Pidin siitä, miten dokumentissa oli käytetty sekaisin arkistomateriaalia esimerkiksi leiriltä ja leirin jälkeisistä aktivistihommista, yhdistettynä yhä elossa olevien leiriläisten haastatteluihin nykypäivältä. Hypyistä huolimatta dokumentti ei ollut alkuunkaan sekava.

Tunnistin ilmiöitä, jotka ovat läsnä vielä nykypäivänäkin vammaisten ihmisten elämässä. Näistä tärkeimpänä haluan nostaa esille vertaistuen. Vaikka dokumentti kuvasi myös amerikkalaisten vammaisvaikuttajien aikaansaannoksia, oli keskiössä Jenedin leiri, jossa aikansa nuoret tutustuivat toisiin kaltaisiinsa ja samalla myös itseensä jo siltäkin kannalta, mitä he saattaisivat tulevaisuudessa tehdä. Vertaistuki inspiroi. Leiri oli nimenomaan vammaisille nuorille tarkoitettu kesänviettopaikka. Rajoitteita oli laidasta laitaan. Leiri antoi heille mahdollisuuden näyttää itsestään sellaisia puolia, joita he eivät pääse arjessaan toteuttamaan. Leirillä he näyttäytyivät kokonaisina ihmisinä, joilla oli samanlaisia haluja ja tarpeita kuin vammattomillakin ihmisillä. Tarpeita, joita varsinkaan tuohon aikaan ei tunnuttu kuuntelevan. Leirillä lapset pääsivät pelaamaan erilaisia pelejä ja muodostamaan elinikäisiä ystäviä. Virkistävää oli, kuinka nuoret puhuivat jo 60-luvulla avoimesti seksistä ja seksuaalisuudesta, aivan kuten vammattomat nuoret keskenään.

Toinen mainittava ilmiö, josta nuoret puhuivat, oli vammaisten välinen hierarkia. Dokumentin nuoret kuvasivat, että selkäydinvammaiset olivat hierarkian huipulla, sillä he näyttivät normaaleimmilta. CP-vammaiset taas olivat pohjasakkaa. Edelleen on nähtävissä samanlaista käytöstä. Toisen vamman ajatellaan olevan parempi kuin toinen, joko vammaisten itsensä, tai vammattomien toimesta. Eihän se niin mene. Vamman ei pitäisi vaikuttaa kenenkään ihmisarvoon. 

Monet Jenedin nuoret kuvasivat sitä, kuinka yksinäisiä ja eristyneitä he olivat kotioloissaan. Kuinka he joutuivat jatkuvasti todistelemaan muulle yhteiskunnalle esimerkiksi kykyään opiskella koulussa. Kerrottiin myös, että he joutuivat usein hakeutumaan sosiaalisiin ympyröihin ja olemaan esillä, jotta heidät huomattaisiin. Olin havaitsevinani pientä kompensointia. Siihen sorrun itsekin ajoittain hyvin tehokkaasti. Koska kehoni ei toimi normaalisti, tulee minun mielestäni olla inan normaalia aktiivisempi sosiaalisesti ja kognitiivisesti. 

Camp Jened oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että sieltä monet ponnistivat myöhemmin vammaisaktivisteiksi, jotka saivat paljon aikaan Yhdysvaltain lakien saralla. Esimerkiksi Nixonin aikaan poistettiin laki, joka puuttui syrjivään käytökseen. Lain poistaminen edesauttoi esteellistä rakentamista ja sitä, että erityistarpeita omaavien oikeuksia saattoi vieläkin vapaammin polkea maahan. Nuoret vammaisaktivistit ymmärsivät mm. leirin ansiosta oikeutensa, eivätkä kaihtaneet keinoja niiden eteen taistellakseen. Kerran he mm. pysäyttivät kotikaupunkinsa liikenteen saadakseen päättäjien huomion. Sittemmin monet heistä ovat päässeet merkittäviin asemiin yhteiskunnassa. Dokumentti näyttää siis näistä henkilöistä julkisuuskuvaan verrattuna hiukan inhimillisemmän puolen raottaessaan verhoa heidän lapsuuteensa.

Dokumentti oli ihana. Se avasi silmiäni sille, kuinka pitkälle vammaisten oikeuksien ajamisessa on tultu. Se antoi uskoa siihen, että minäkin pystyn vaikuttamaan. Se muistutti vertaistuen tärkeydestä ja siitä, kuinka tärkeää on luottaa itseensä. Toisaalta minua huolestuttaa, kuinka yhä tunnistan samoja seikkoja, joiden kanssa ihmiset ovat kamppailleet jo vuosikymmeniä sitten. Toivon, että mikäli vastaavanlainen elokuva julkaistaisiin tulevaisuudessa, dokumentin kuvaamat haasteet olisivat muisto vain. Tälle dokumentille annan vahvan suosituksen. 

1 vastaus artikkeliin “Vammaisuuden näyttämö osa 17: Crip Camp”

  1. Hei!

    Pakko kommentoida tuota dokumentin nimiasiaa. Luulen et sanalla ”rämpylä” suomentaja on nimenomaan tavoitellut tiettyä loukkaavuutta, koska alkuperäisnimi sisältää englanninkielisen vammaisten haukkumanimen ”crip”. Toki suomentaja olisi voinut tiedustella vammaisilta itseltään, millä nimellä heitä on halvennettu tai väheksytty.

    Tässä mielenkiintoinen teksti siitä, miksi tekijät valitsivat tietoisesti dokumentin nimeen näin provaktiivisen termin. Tiivistettynä: nimi ja aloite tähän tuli dokumentissa kuvatuilta henkilöiltä itseltään ja tavoite oli mm välttää säälin värittämää, vammaisia infantilisoivaa reaktiota yleisöltä (”ovatpa he herttaisia”). Yleisö siis haluttiin nimellä shokeerata hereille.

    https://www.google.com/amp/s/nonfics.com/crip-camp-title/amp/

Vastaa käyttäjälle Elli Peruuta vastaus