Kuntoutus

Laitoskuntoutuksen myöntäminen – mitä ongelmia siihen liittyy?

Kirjoittelin jo blogin alkuaikoina postauksen siitä, miksi laitoskuntoutuksesta ei tulisi karsia. On aika mennä teemaan syvemmin ja samalla pohtia sitä, miksi myöskään laitoskuntoutuksen laadusta ei tulisi karsia. Miksi Kela tuntuu tekevän mielivaltaisia päätöksiä kuntoutuksen suhteen? Miksi osa ihmisistä pääsee kuntoutukseen ilman kunnollisia perusteita ja osa ei pääse pitkillä ja monimutkaisilla selostuksillakaan? Kela pyrkii valitsemaan säästösyistä usein sen halvemman kuntoutuspaikan. Miksi näin ei pitäisi tehdä?

Olen käynyt vuodesta 2008 lähtien vuosittain laitoskuntoutuksessa aina vuoteen 2020 asti. Siis kahdentoista vuoden ajan olen tietoisesti ”eristänyt” itseni ulkomaailmasta kahdesta kolmeen viikkoon. Vaikka paikasta on tullut minulle kuin toinen koti, en missään nimessä tekisi sitä, ellei jaksoista olisi minulle selkeää hyötyä. Vaikka viihdyn kuntoutuksessa tutussa paikassa, on se myös huonolla tavalla eristyksissä kaikesta siitä, mikä on minulle normaalia. Edistyksen puolesta puhuvat myös lukuisat palautteet, joiden mukaan kehitystä toimintakyvyssäni on havaittavissa. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun en ole pääsemässä laitokseen. Olo on orpo ja pettynyt, hukassa. Kehoni olisi huutanut erikoiskuntoutusta, mutta minulta evättiin se, sillä Kelan asiantuntijalääkäri, joka ei koskaan ole nähnytkään minua, ajatteli, etten tarvitse sitä. Suututtaa, ettei ihmisten omaa kokemusta tunnisteta ja kuunnella.  Jäykkä, toimimattomien apuvälineiden uuvuttama kehoni tarvitsisi nyt kipeämmin kuin koskaan ponikkaa, eli hevossimulaattoria, sekä tietysti fysioakustista tuolia, joka on aiemmin pelastanut kehoni lukuisia kertoja. Mieleni, joka alkaa pikkuhiljaa rakoilla, tahtoo päästä puhumaan psykologille. Kaipaan tiivistä fysioterapiaa. Tiiviinä en nimittäin saa sitä arjessani tällä hetkellä Kelan päätösten takia. Tahdon maisemanvaihdoksen. Mutta ei.

Minua turhauttaa myös se, miten laitoskuntoutukseen otetaan porukkaa. Ei riitä, että on pitkät perustelut ja aiemmin todettu hyöty, jonka myös kuntoutuksen ammattilaiset näkevät. Silti ei välttämättä pääse kuntoutukseen. Se on väärin. Jos motivaatio on kohdallaan, tulisi henkilön päästä laitoskuntoutukseen. Kela tuntuu kuitenkin katsovan vain sen, onko toimintakyvyssä tapahtunut selkeää muutosta. Se, mitä Kela ei ymmärrä, on meille vammaisille itsestäänselvyys: Kuntoutuksen määrän tulee pysyä samana, jotta vammaisen toimintakyky pysyy hyvänä ja hän voi elää mahdollisimman hyvää ja itsenäistä elämää. Aina ei pitäisi nähdä asioita vain suoran edistymisen kautta. Välillä jaksoja tunnutaan myöntävän ihan silläkin perusteella, ettei jollain henkilöllä ole ollut jaksoa pariin vuoteen. Siis missä oi missä on tämä logiikka? Eikö niillä perusteluilla sitten lopulta olekaan väliä? 

Kela tuntuu toisinaan tekevän kuntoutuspäätöksiä mielivaltaisesti. Olen useammankin kerran nähnyt sellaisia henkilöitä laitosjaksolla, jotka vain hengaavat siellä ja urputtavat harjoitteista. Kyllä, sosiaalinen aspekti intensiivikuntoutuksessa on tärkeää, ja monille se saattaa olla ainoa kontakti vertaisiin. Silti suututtaa se, että osa pääsee jaksoille, joista ei ota kaikkea irti. Ja sitten meiltä, jotka ovat motivoituneita tekemään ja tahtovat tehdä, evätään mahdollisuus kuntoutukseen. Olen hämmentynyt. Olenko liian hyväkuntoinen saamaan kuntoutusta ja kehittämään toimintakykyäni, mutta ennen kaikkea myös ylläpitämään sitä? Sanokaa se keholleni, joka huutaa apua. Tämän pelleilyn on loputtava. Jännittävää on myös se, kuinka Kela joskus myöntää jollekin jaksoja ilman, että mikään hänen tilanteessaan on muuttunut. Hän sai kolmen viikon kuntoutusjakson, vaikkei ollut vuosiin sellaista saanut, ilman, että mikään hänen elämässään oli kuitenkaan merkittävästi muuttunut. Kumpikaan meistä ei ymmärrä maksajatahon, tässä tapauksessa siis Kelan, logiikkaa. Voisiko Kelan päätöksissä olla joku logiikka ja voisiko se katsoa yksilöllisiä perusteita? Jokaisen perusteet ovat erilaiset, mutta kukaan ei hae sinne vain hakemisen ilosta.

Mitä ongelmia laitoskuntoutuksessa on?

Kuten olen aiemmissakin kuntoutusta käsittelevissä blogipostauksessani puhunut, laatu maksaa. Fysioterapeuttien erikoiskoulutukset maksavat. Lisäksi ne vievät huomattavasti aikaa. Ei siis ihme, että mitä enemmän terapeutilla on vyönsä alla koulutuksia, sitä enemmän hänen vastaanottokäyntinsä maksavat. Näin on myös vaativassa moniammatillisessa kuntoutuksessa. Jos kuntoutuksesta halutaan mahdollisimman hyvät tulokset, painaa hintalapussa paitsi terapeuttien ammattitaito, myös asianmukaiset laitteet, joissa kuntoutuja pääsee mahdollisimman hyvin harjoittelemaan itsenäisesti.

Tuttuni oli juuri kolme viikkoa laitoskuntoutuksessa – omasta mielestään täysin turhaan. Tuttavani motivaatio oli kuntoutukseen mennessä korkea: Viimein hän pääsisi treenaamaan sellaisia asioita, joiden harjoittelu on arjessa enemmän tai vähemmän haastavaa. Viimein hän saisi uusia harjoitteita. Pettymys oli karvas. Valtaosa laitteista oli sellaisia, joihin hän ei itse päässyt, ja kuntosalilta puuttui (vapaa-ajalla) henkilö, joka olisi auttanut laitteisiin. Resursseista leikkaaminen näkyy suoraan siinä, ettei salilla ole parhaita mahdollisia laitteita treenaamiseen ja jos niitä on, ei niitä kyetä välttämättä korjaamaan.

Fysioterapeuteilta tuntui puuttuvan tuttuni mukaan selkäydinvammaan liittyvä osaaminen ja käynnit menivät pitkälti siihen, että hän asiakkaana sanoi mitä tehdään ja kuinka häntä pitäisi kuntouttaa. Mielestäni se ei ole oikein. Kyllä, kuntoutujalla tulee olla motivaatio kuntoutumiseensa, ja hänen tulee tietää jotain niistä keinoista, jolla häntä voidaan kuntouttaa tai hän voi kuntoutua. Uusien ideoiden ja näkemysten tulisi kuitenkin tulla ammattilaiselta. Ei ole oikein, että kuntoutuja itse vaatii ammattilaista vaatimaan häneltä parasta mahdollista suoritusta. Tuttuni nosti esiin myös sen, ettei pienryhmätoimintaa oltu suunniteltu kunnolla etukäteen, eikä niissä oltu huomioitu osallistujien keskenään hyvin poikkeavaa toimintakykyä. Näin ollen henkilöt eivät saaneet tarvitsemaansa apua. Olen törmännyt samanlaiseen tilanteeseen. Myös itseäni turhauttaa se, ettei pienryhmissä pääse tekemään mitään järkevää. Niitä on kuitenkin järjestettävä, sillä Kelan myöntämään kuntoutukseen kuuluvat moiset. En sano, etteikö pienryhmissä voitaisi tehdä jotain hyödyllistä. Kyllä voi. Vertaistuki on kultaakin kalliimpaa ja pienryhmätoiminta voi merkitä monille valtavasti. Pienryhmätoiminnan suurin ongelma on tällä hetkellä siinä, että Kelan valitsemat palveluntuottajat eivät ole tarpeeksi erikoistuneita tiettyihin vamma- tai sairausryhmiin, jolloin samassa talossa pyritään kuntoututtamaan kaikenlaisia ihmisiä. Näin ollen henkilökunnan ammattitaito ei riitä laadukkaasti mihinkään yksittäisiin ryhmiin ja pienryhmätoiminnassakin kuntoutujat joutuvat olemaan keskenään hyvin eri lähtökohdista. Tällaisella pienryhmätoiminnalla ei ole mitään tekemistä vertaistuen kanssa, vaikka sitä perustellaankin uusien näkökulmien saamisen kautta. Jotta pienryhmätoiminta sekä laitoskuntoutus ylipäätään olisi mahdollisimman laadukasta, tulisi ammattitaito jokaisen vamman tai sairauden kohdalla keskittää tiettyihin laitoksiin, jotta kuntoutujillekin olisi selvää, missä juuri hänen haasteisiinsa voidaan vastata. Toki tietty hyvä puoli on siinäkin, jos kuntoutusjaksoilla pääsee tutustumaan hyvin erilaisiin rajoitteisiin, mutta sitä ei tulisi tehdä vammaspesifin osaamisen kustannuksella.

Nykyinen laitoskuntoutus on mennyt uhkaavasti huonompaan suuntaan. Jos ammattilaisilla on osaamista, kuten omilla jaksoillani on valtaosan ajasta ollut, ei heillä välttämättä ole resursseja valjastaa ammattitaitoaan käyttöön. Kalenteri on esimerkiksi liian täynnä. Lisäksi, koska kuntoutusjaksojen pituutta leikataan, on tavoitteita mahdoton saavuttaa. Tavoitteita kun ei usein aseteta heti ensimmäisenä päivänä vaan joskus myöhemmin. Eikä muuten läpikäyntikään ole viimeisenä päivänä vaan usein aiemmin. Kenenkään kunto ei kohene viikossa. Onko siis ihme, jos tavoitteita ei saavuteta ja edistystä ei näy? Maksajatahojen kannattaisi tarkkailla laatua, ei sitä hintalappua.

Laitoskuntoutus voi parhaimmillaan tarjota vammaiselle paljon niin henkisesti kuin fyysisestikin. Se voi kohentaa toimintakykyä huomattavasti, tarjota kultaakin kalliimpia vertaistuen kokemuksia ja antaa uusia vinkkejä arkeen. Lisäksi, koska laitoskuntoutusjaksot järjestetään moniammatillisella tiimillä, pääsevät asiakkaat puhumaan psykologille ja usein myös seksuaalineuvojalle. Tällaiset aspektit voivat puuttua täysin nuoren ja miksei aikuisenkin arjesta. Jos laitoskuntoutuksesta karsitaan, kaikki edellä mainitut asiat menetetään. Vertaistuki ja kunnollinen mahdollisuus oman kehon ja mielen kuntouttamiseen katoaa. Pahimmillaan laitoskuntoutus kuitenkin vie ihmisen motivaation kuntoutukseen ja itsestä huolehtimiseen. Laitoskuntoutuksesta ei tulisi leikata.

Lue myös:
Päivä laitoskuntoutuksessa
Muuttuva laitoskuntoutus

Vastaa