Mielenterveys, Työ

Miten löytää oma (ura)polku normien ulkopuolelta?

Elämme maailmassa, jossa työntekoa arvostetaan. Ymmärrän tämän täysin: itsekin olen sitä mieltä, että töitä tehdään ja se oma elanto ansaitaan, eikä jäädä makoilemaan vuoteeseen odottaen, että kaikki kannetaan tarjottimella eteen. Eri asia ovat tilanteet, joissa vamma tai sairaus estää työnteon. 

Sekään ei ole ihmisen syy, jos hän hakee töitä, muttei syystä tai toisesta niitä saa. Olen sitä mieltä, että niin kauan kun etsii itselleen sopivaa työtä tai polkua elämässä, eikä vain anna virtojen viedä, tekee tarpeeksi. Oman polun ei tarvitse löytyä heti, sillä joskus se voi viedä aikaa.  Erilaiset työhön liittyvät käsitykset vaikuttavat siihen, että monet polkuaan etsivät tai muuten työnormien ulkopuolella olevat voivat tuntea olonsa eksyneeksi. 

Itse kuulun niihin, jotka imevät itseensä tietoa kuin pesusienet ja tahtovat kouluttautua korkealle. Ymmärrän kuitenkin, ettei tämä polku sovi kaikille. Yksilön koulutustaso tai työpaikka ei vaikuta siihen, miten arvokkaana hänet tulisi ihmisenä nähdä. Sitä paitsi sille, ettei ihminen ole kouluttautunut korkeasti, voi olla lukuisia syitä, joista laiskuus on vain yksi (kohtalaisen epätodennäköinen) vaihtoehto. 

Henkilöllä voi olla esimerkiksi terveydellisiä haasteita tai kenties hänellä on oppimisvaikeuksia. Ehkä ihminen ei haaveile ammatista, joka vaatii korkeaa akateemista koulutusta?  Kenties hänen täytyy huolehtia perheestään ja siksi hän ottaa vastaan minkä tahansa työn, jonka avulla voi näin tehdä? Koulutustaso tai kouluttamattomuus ei siis korreloi sen kanssa, kuinka aktiivinen yhteiskunnassa on. 

Työ ei siis määritä ihmisen arvoa tai älykkyyttä. Ihmisen henkinen ja fyysinen toimintakyky vaikuttaa myös hänen mahdollisuuksiinsa tehdä töitä. Osa-aikatyötä tekevä ihminen ei ole kokopäivätyön tekijää huonompi.

“Enkö voisi vain elää tuilla?”

Jokaisesta työstä kannattaisi olla jossain määrin kiitollinen, mikäli työssä ei joudu tekemään mitään moraalitonta ja työympäristössä tulee kohdelluksi niin kuin ihmistä tulisi kohdella. Uskallan väittää, että valtaosalla meistä työ myös tukee mielenterveyttä. Ihmisellä on luontainen tarve kokea olevansa hyödyksi ja saada päiviinsä sisältöä. Rutiinit, aktiivisuus ja riittävä määrä velvoitteita tukevat mielenterveyttä etenkin tilanteissa, joissa henkilö esimerkiksi omaa voimavaroja päivänsä täyttämiseen erilaisin projektein. 

Toisaalta työnteon pariin ei välttämättä vedä se, että tietyissä tilanteissa tuilla elää paremmin kuin joissakin ammateissa. Useimmiten säännöllinen rytmi ja tarkoitus kuitenkin loppupeleissä voittavat “helpon” rahan. Ja toisaalta vaikka jokaisesta työstä tulisikin olla jossain määrin kiitollinen ja niistä “huonoistakin” töistä voi oppia paljonkin, ei kaikkiin töihin tarvitse tyytyä loppuelämäkseen. 

Pidemmän päälle on  tärkeää etsiä työ, jossa saa haastaa itseään ja joka tuntuu toimenkuvaltaan mielekkäältä. Ihmisen täytyy saada hyödyntää vahvuuksiaan ja tuntea olonsa arvostetuksi työyhteisössä voidakseen hyvin. Jos työssä vain sinnittelee vuodesta toiseen, on jotain pahasti pielessä. Silloin on mielestäni oikea hetki vaihtaa alaa, tai ainakin miettiä sitä vaihtoehtoa. Ihminen kuitenkin viettää töissään valtavasti aikaa elämästään.

Yhteiskunnallisella tasolla ihmisten eksyneisyyden tunnetta voitaisiin vähentää mielestäni sillä, että etätyötä suosittaisiin enemmän, samoin kuin osa-aikaista työtä silloin, kun se on toimenkuvan kannalta jokseenkin mahdollista. Jos korona nimittäin on jotain hyvää meille opettanut, niin ainakin sen, ettei etätyö ole lainkaan mahdotonta. Mikäli näitä seikkoja tuotaisiin yhteiskunnassa vielä nykyistäkin näkyvämmäksi ja suotavaksi, tarjoaisi se esimerkiksi vammaisille työnhakijoille ja mielenterveyskuntoutujille mielestäni paremmat mahdollisuudet työskentelyyn. Vammaiset saisivat työskennellä kotonaan ergonomisemmissa oloissa ja vähäiset lusikat eivät kuluisi pelkästään työmatkoihin. Jokaisella meistä on kuitenkin tarve kuulua erilaisiin yhteisöihin, myös työelämässä. Näin ollen mahdollisuutta lähityöhön tulisi kuulua jokaiselle, riippumatta siitä, onko henkilöllä rajoitetta vai ei. 

Suunta hukassa?

Vaikka puhunkin tässä postauksessa työnteon ja sen etsimisen puolesta, haluan myös sanoa: On ok, jos olet hukassa. On ok tuntea, ettei tiedä mitä elämällään tekee. On ok pohtia kysymyksiä:  “Kuka minä olen?”  “Mihin minä olen menossa?” Näistä kysymyksistä on täysin luonnollista tuntea ahdistusta. Tärkeää on se, miten tätä asiaa ja kysymyksiä lähtee käsittelemään. Antaako niiden lannistaa itsensä, vai lähteekö aktiivisesti niitä purkamaan? 

Jos kokee, ettei omaa pätevyyttä mihinkään työhön, eikä kukaan ottaisi töihin, kannattaa katsoa peiliin. Olenko itse tehnyt asian eteen tarpeeksi? Olenko esimerkiksi kiinnittänyt tarpeeksi huomiota hakemuksiini? Olenko antanut mahdollisissa haastatteluissa itsestäni parhaan mahdollisen kuvan? Voisinko kenties kouluttautua lisää? Jos ovet eivät avaudu suoraan kouluun, tarjoavat erilaiset opistot eri teemoista paljon hyödyllisiä koulutuksia.

Jos ei tiedä, mihin suuntaan hakeutua, kannattaa asiaa pohtia vahvuuksien ja omien tarpeiden kautta. Missä on hyvä? Jos on itsetunnoltaan pohjamudissa ja kokee olevansa kaikessa vain sysipaska, voi miettiä, mistä on viimeksi saanut muilta kehuja. Millainen työ tuntuu itselle merkityksellistä? Keitä ihailee ja miksi? Johtuuko ihailu ammatista? Pystyisikö itse tekemään samaa työtä, mikäli vastaus on kyllä? Onko itsellä esimerkiksi jotain terveydellisiä rajoitteita, jotka estävät kyseisen työn tekemisen? Onko keinoja, joilla tuon työn haasteet saisi voitettua ja työn saavutettavammaksi? Mikä olisi oma valttikortti työmarkkinoilla?

Jos näitä kysymyksiä tuntuu hankalalta miettiä yksin, voi aina kääntyä erilaisten ohjaajien tai valmentamoiden puoleen, joiden tehtävä on auttaa henkilöä löytämään oma paikkansa yhteiskunnassa. Ammatinvalintatesteissä ei ole mitään hölmöä. Ne voivat avata silmiä uusille mahdollisuuksille ja poluille. Omaa suuntaansa voi myös etsiä esimerkiksi työkokeilun kautta, joihin hakeudutaan ilmoittautumalla ensin TE-toimistoon työttömäksi työnhakijaksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että työkokeiluun osallistumisesta ei makseta palkkaa vaan työttömyysetuutta. TE-toimistojen myöntämistä palveluista esimerkiksi työnantajalle maksettava palkkatuki madaltaa työllistämisen kynnystä. Ongelmallista on myös se, että esimerkiksi vamman vuoksi takuueläkkeellä olevat henkilöt tippuvat kuulemani mukaan TE-toimiston palveluiden ulkopuolelle. 

Unelmointi ei koskaan ole pahasta. Se voi motivoida kurottamaan korkealle ja tavoittelemaan uusia haasteita. Unelmat voivat motivoida kehittämään itseään ja taitojaan. Tärkeää on pitää ne jokseenkin realistisina, tai ainakin porrastaa niiden saavuttamisen vaiheisiin, konkreettisiksi etapeiksi. Näin ne on helpompi saavuttaa. Suuriakin voi unelmoida, mutta tulevaisuudenkuviaan ei kannata rakentaa pelkästään utopististen haaveiden varaan, jotteivät ne kääntyisi itseään vastaan. 

Jokaisen, joka tuntee itsensä joskus riittämättömäksi tai epäkelvoksi työtilanteensa tai sen puutteen takia, tulisi pysähtyä miettimään näitä mainittuja asioita. Töitä on tärkeä tehdä niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Niska limassa hommia ei tule kuitenkaan painaa kenenkään muiden, kuin itsensä ja läheistensä vuoksi. Muiden mielipiteistä ei kannata välittää, kunhan tekee jotain moraalisesti oikeaa ja hyvää, sekä huolehtii omasta mielenterveydestään niin tehdessään. Oikeus oman osaamisen hyödyntämiseen kuuluu meille jokaiselle.

Vastaa