Kuntoutus, Vammaisuus

Millaiset seikat vaikuttavat vammaisen mahdollisuuksiin kuntoilla ja kuntoutua?

Liikunnalla on kokonaisvaltainen vaikutus paitsi kehon, myös mielen hyvinvointiin.Tiedämme tämän paitsi tutkimuksista, myös omaa oloamme tutkimalla. Liikunnan positiiviset vaikutukset eivät vähene tai poistu, vaikka henkilöllä olisi jokin vamma. Oikeastaan noissa tilanteissa korostuu se, miten tärkeää henkilön olisi päästä liikkumaan. Esimerkiksi spastinen keho kaipaa liikettä, ettei se jumahda paikalleen aivan totaalisesti. Millaisia haasteita vammaisen liikunnan – ja toisaalta kuntoutumisen esteenä on, ei niinkään itse rajoitteen vaan yhteiskunnan näkökulmasta?

RYHMÄSSÄ HARRASTAMINEN EI ONGELMATONTA

Soveltava liikunta ei aina ole saavutettavaa. Erilaisia soveltavia liikuntaryhmiä on nykyään paljon, niin yksilö- kuin ryhmätoimintaa kaipaaville. Periaatteessa jokaiselle löytyisi varmasti laji, jos hän tahtoisi ohjatusti harrastaa. Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Pienellä paikkakunnalla, tai lähikunnissa ei ole välttämättä soveltavan liikunnan lajia, jonka pariin henkilö tahtoisi hypätä. Vastaavasti tavalliseen ryhmään hyppääminen ei välttämättä ole mahdollista. Vammainen henkilö voi vammattomien keskellä tuntea olevansa silmätikku, tai yksinkertaisesti vain liian erilainen. Jos henkilö ei esimerkiksi ole täysin sinut rajoitteensa kanssa, voi hän keskittyä liiaksi siihen, kuinka hän tekee asioita eri tavalla muihin verrattuna. Voi myös olla, ettei vetäjällä yksinkertaisesti ole kokemusta siitä, miten hänen vetämäänsä liikuntaryhmää voisi soveltaa erityistarpeita omaavalle sopivaksi. 

Kuvitellaan tilanne, jossa oma, itseä kiinnostava harrasteryhmä löytyy. Ongelmat eivät suinkaan lopu siihen. Vammainen voi harvoin vain pamahtaa paikalle. Bussilla kulkeminen, etenkin jos matka sisältäisi runsaasti vaihtoja, saattaa olla vammaiselle haaste. Hän siis tarvitsee usein taksimatkoja päästäkseen paikasta toiseen. Tilanne on se, että matkoja on rajatusti. Joku saattaa pitää epäreiluna sitä, kuinka voimme 18 kertaa kuukaudessa käyttää sote-takseja maksaen niistä vain omavastuut. Se ei kuitenkaan ole mitään luksusta. 18 matkaa on 9 edestakaista matkaa per kuukausi. Joissain kunnissa on mahdollista saada koko vuoden vapaa-ajan matkat kerralla käyttöön. Tällä järjestelyllä vammainen saa hiukan enemmän vapautta liikkumiseensa, sillä hän voi itse päättää, miten jaottelee käytössään olevat matkat. 

 Koska joillekin taksi on ainoa mahdollisuus liikkua, tulee noihin matkoihin siis mahdollisesti ympätä kaikki kauppareissut, kulttuuririennot, kyläilyt ystävillä, sekä ne harrastukset ja muut vapaa-ajan menot.  Matkoilla ei siis pahemmin juhlita. Niitä on kyllä mahdollista saada lisää, ainakin teoriassa. Se, kuinka teoria toteutuu käytännössä, riippuu pitkälti kunnasta, omasta verbaalisesta lahjakkuudesta ja perusteluista, sekä henkilöstä, joka matkojen kohtalosta lopulta päättää. Laissa toki lukee, että 18 matkaa / kk on vain minimi, ja tarvittavat vapaa-ajan kyydit olisi myönnettävä. Sosiaalityöntekijät  tuntuvat kuitenkin ottaneen käyttöön sen ajatusmallin, jossa 18 matkaa / kk olisi maksimi. Eikä siinä vielä kaikki. Matkojen lisäksi henkilö saattaa tarvita henkilökohtaista apua harrastuksessaan. Avustajatunneista voi, tilanteesta riippuen, joutua vääntämään paljonkin, joskus turhaan. On siis paljon sellaisia asioita, jotka eivät ole vammaisen itsensä käsissä, mutta jotka vaikuttavat harrastamisen mahdollisuuksiin merkittävästi. On täysin ymmärrettävää, jos uuvahtaa byrokratiaan tai ei sitä pelätessään edes jaksa yrittää.

Vaikka byrokratia ei olisikaan ongelma ja oma erityisryhmä löytyisi, voi se olla sellaisena päivänä, ettei hän yksinkertaisesti esimerkiksi töiden, opiskelun tai muun pakollisen menon vuoksi kykene osallistumaan. Lisäksi se, että tietyn lajin ympärillä on omalla paikkakunnalla vain yksi ryhmä, saattaa aiheuttaa haasteita. Jos on itse vasta aloittelija ja muut kilpailevat MM-tasolla, saattaa se aiheuttaa osin tiedostettua, mutta suurelta osin tiedostamatonta kriiseilyä itsen kanssa ja synnyttää riittämättömyyden tunteita. Opettajatkaan eivät välttämättä, ymmärrettävistä syistä, ehdi kiinnittämään aloittelijoihin niin paljon huomiota, jos ryhmässä on jo kovia konkareita.

Erityistarpeisten mahdollisuuksia päästä harrastamaan on parannettava. Byrokratiaa on helpotettava. Erityisliikuntaryhmistä olisi hyvä puhua enemmän, jotta sellaiset, joilla oma sisäinen palo etsiytyä harrastuksen pariin ei ole vielä kovin suurta, löytäisivät itseään kiinnostavia lajeja. Mahdollisuuksien mukaan ryhmiä olisi hyvä toteuttaa myös eri taitotasoissa, jotta kaikki saisivat ohjatusta liikunnasta mahdollisimman paljon irti. Tiedän seikan olevan helpommin sanottu kuin tehty. Tavallisten liikuntaryhmien vetäjien tulisi saada myös jonkinnäköistä ohjausta siihen, miten heidän tunneilleen voisi osallistua soveltaen. Kurssille tahi ryhmään osallistuvalla vammaisella itsellään ei voi olettaa olevan vastauksia tähän. 

YKSILÖLLISEN HARRASTAMISEN HAASTEET

Kaikissa yksilölajeissa on samat haasteet kuin ryhmäharrastamisessa.

Kuntosalit ovat viime vuosien ajan olleet hirvittävän suosittuja vammattomien keskuudessa. Ne tarjoavat teoriassa myös vammaiselle mahdollisuuden liikkua vapaammin, ilman esimerkiksi painetta ryhmässä suorittamisesta tai samanlaista itsen vertailua muihin. Useat salit ovat nykyään auki ympäri vuorokauden, joten treenin ajankohdankin voi valita vapaasti. Tähän liittyy samat ongelmat kuin eri lajeihinkin: Salille pääsemiseen tarvittaisiin taksimatkoja, vaan millä niitä oikeastaan perustelee? Liikunnan tärkeys tiedetään ja siitä puhutaan yleisesti paljon, mutta vammaisen kohdalla sitä ei tunnisteta samalla tavalla. Kehomme on erilainen kuin vammattoman, joten eihän sillä nyt suinkaan ole samanlaisia toimintamekanismeja kuin tavalliseen tapaan toimivalla keholla. Vaan kyllä on. Koska arkinen ja ns. “vahingossa”  tapahtuva liikunta on kohdallamme vähäistä, olisi suunnattoman tärkeää, että tietoista hakeutumistamme erilaisten liikuntamuotojen pariin tuetaan.

Ongelman luovat myös salit itse. Usein ne ovat, etenkin jos ne sijaitsevat vanhoissa rakennuksissa, esteellisiä. Tilat voivat olla niin ahtaat, että pyörätuolilla luoviminen laitteiden välissä voi käydä mahdottomaksi. Tavallisella salilla ei välttämättä ole laitteita, joihin pääsisi suoraan pyörätuolista käsin. Jatkuvat siirtymiset, niin tärkeitä ja hyödyllisiä kuin ovatkin, voivat viedä huomion itse laitteessa tehtävältä liikkeeltä energian ollessa jo valmiiksi vähäistä. Osa ihmisistä tarvitsee apua siirtyäkseen laitteisiin. He, joilla on vain vähän avustajatunteja, saattavat joutua tekemään valinnan, käyvätkö salilla vai tapaamassa esimerkiksi ystävää.

Jos joku sanoo, ettei vammaisia näy salilla, saattaa se johtua yksinkertaisesti siitä, etteivät monet sinne pääse. Itse olen kuitenkin kotisalillani varsin tuttu näky, joten kyllä, meistä invoistakin voi löytyä salihirmuja. Se, ettei meitä näy, ei ole syy rakentaa esteettömyyden unohtaen. Esteettömyys on kaikkien etu.

 

APUVÄLINE-STATUS LISÄÄ HINTAAN NOLLAN

Kuntopyörän saisi halvalla kotiin. Teoriassa kyllä, mutta monikaan vaikeasti vammainen ei pysty tavallista kuntopyörää polkemaan, ainakaan kovin tehokkaasti. Yhteiskuntamme on vinoutunut, mitä tulee vammaisten itsenäisen elämän tukemiseen, sillä aina kun laite on tavalla tai toisella apuväline, moninkertaistuu sen hinta. 

Itselläni on tällä hetkellä kotona MotoMed, jolla voin polkea sekä käsiä että jalkoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana minulla on ollut niitä kaksi, joten laitteet ovat sentään pitkäikäisiä. Ongelmaksi nousee hinta: Esimerkiksi itse maksoin uudemmasta MotoMedistäni reilusti yli 4 000€. Miksi vammaisia rahastetaan? Monet vammaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. Miksi juuri meidän tarvitsemamme välineet maksavat hitokseen? Itsellänihän ei suinkaan moiseen olisi ollut yksin varaa, onneksi lähipiirini auttoi minulle elintärkeän laitteen hankkimisessa. Kaikilla ei kuitenkaan ole läheisiä tai he eivät välttämättä kykene auttamaan. On muutenkin väärin, että edes joutuisimme tukeutumaan lähipiiriimme tällaisessa asiassa. Avun, edes osittaisen sellaisen, tulisi tulla kunnalta, sairaanhoitopiiriltä, jostain. Saamme pyörätuolin ilman, että joudumme itse maksamaan siitä. Miksi liikunnan ja kuntoutuksen apuvälineet eivät voisi mennä samalla kaavalla? Kun hommasin ensimmäisen MotoMedini, minulle sanottiin silloisen kotikuntani puolelta, että apua saavat hankintaan saavat vain he, jotka eivät pysty varaamaan jaloille ollenkaan.

Mikä logiikka tuossa nyt on? Miksi vain heillä tulisi olla oikeus kuntoutusvälineen hankkimiseen tarvittavaan apuun? Eikö syyksi tulisi riittää henkilön motivaatio ylläpitää ja kehittää toimintakykyään? Mahdollisuus liikuntaan ja liikkumiseen ylläpitää kehon toimintoja ja vaikuttaa kokonaisvaltaisesti vointiin. Henkilön toimintakyvyn ylläpito on tärkeää myös itsenäisen elämän kannalta. Mitä paremmassa kunnossa henkilön keho on, sitä itsenäisemmin selviää arkisista askareista ja vähemmän tarvitsee esimerkiksi henkilökohtaista apua. Kaikki tietävät esimerkiksi MotoMedin olevan kallis investointi, eikä kukaan varmasti halua sitä nurkkiinsa pölyttymään: Laite tulisi siis tarpeeseen. 

Mitkään liikkumisen mahdollisuudet eivät tietenkään korvaa hyvää ja osaavaa fysioterapiaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia. Kuntoutus on paljon muutakin, kuin henkilön itsensä tekemiä aktiivisia harjoitteita. Kuntoutuksesta ei voi laittaa kaikkea vastuuta vammaiselle itselleen, eivätkä hyvät liikuntamahdollisuudet ole missään nimessä peruste terapioista leikkaamiselle.

Liikunnan ja urheilun merkitys ihmisen hyvinvoinnille tiedetään. Vaikka erityisliikuntaryhmiä on perustettu runsain mitoin, on vielä paljon tehtävää, jotta kaikki omaisivat samanlaiset mahdollisuudet löytää liikunnan ilot toimintakyvystään riippumatta. Esteettömyysaspekti on huomioitava myös liikuntapaikkoja rakennettaessa. Kuntoutusvälineiden saamista myös kotikäyttöön  olisi tuettava rahallisesti.

Lue myös:

Mietteitä kehon ja mielen yhteydestä ja sen tunnistamisen tärkeydestä
Paraurheiluun liittyvistä haasteista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista

2 vastausta artikkeliin “Millaiset seikat vaikuttavat vammaisen mahdollisuuksiin kuntoilla ja kuntoutua?”

  1. Hei,Pinja!Olen alaraaja-amputoitu 57v. mies,molemmat jalat amputoitu reidestä.Toinen vuonna -19 ja toinen vuonna -21 ASO-sairauden vuoksi.Pärjään kyllä yksin kotona ja ajan autoa,mutta tuntuu siltä,että tarvitsisin lisää tietoa oman liikuntani lisäämiseen ja ajattelin hakea alaraaja-amputoitujen kurssille Maskun neurologiseen kuntoutuskeskukseen.Mahtaako olla mahdollisuuksia päästä mukaan,koska kuitenkin itsenäisesti pärjään?

Vastaa käyttäjälle Reijo Jääskeläinen Peruuta vastaus