Mitä ongelmia kuljetuspalveluihin liittyy?

Tekstiä päivitetty 23.1.2024

---

Kuljetuspalvelujärjestelmän on tarkoitus mahdollistaa vammaisen pääsy kouluun, töihin ja muihin menoihin. Palvelun tarkoitus on, että henkilö pääsee matkustamaan x määrän kuussa valtion kustantamaa taksia käyttäen, ja hän maksaa itse vain matkan omavastuuosuuden.

Vaikka tässä postauksessa takerrunkin kuljetuspalvelujen ongelmiin‚ on kuljetusjärjestelmän olemassaolo ehdottoman tärkeää. Kuljetuspalvelumatkojen avulla vammainen henkilö pääsee osallistumaan yhteiskuntaan toimintakyvystään riippumatta. Syitä sille, miksi henkilö ei voi käyttää julkista liikennettä, on yhtä monenlaisia kuin on ihmisiäkin. Tilanne voi olla myös sellainen, että henkilö kykenee toisinaan käyttämään julkisia, mutta ei kaikilla matkoilla. Bussista toiseen vaihtaminen voi olla raskasta, kaikki bussit eivät sovi liikuntaesteisille, ja myös sääolosuhteet voivat vaikuttaa. Jos jalkakäytäviä ei ole aurattu, ei henkilö välttämättä pääse bussiin laisinkaan. Henkilö voi selvitä julkisissa avustajan kanssa, mutta pystyy käyttämään taksia yksin.

Järjestelmä herättää monenlaisia tunteita. Vammattomia se turhauttaa. Vammattomat saattavat tuntea kateutta edullisista taksimatkoista, mutta he eivät ymmärrä, millaisia monimutkaisuuksia palvelun taustalla on. Vammaiset ovat kettuuntuneita, sillä he ymmärtävät tasan, mikä kuljetuspalveluissa ei toimi, ja joutuvat taistelemaan ongelmien kanssa päivittäin. Mitä ongelmia kuljetuspalveluihin liittyy? Mitä vammaispalveluista päättävien tulisi ymmärtää ja korjata kuljetuspalveluiden osalta?

MATKOJEN MYÖNTÄMISESSÄ EI HUOMIOIDA YKSILÖLLISIÄ TARPEITA. Lakisääteinen minimi vammaiselle henkilölle myönnettävissä kuljetuspalvelumatkoissa on  18 yhdensuuntaista vapaa-ajan matkaa kuukaudessa. Tämä tarkoittaa siis 9 edestakaista matkaa per kuukausi. Näihin matkoihin täytyy mahduttaa niin harrastukset, kauppareissut, kulttuuririennot kuin ystävien näkeminenkin. Huonollakin matikkapäällä on helppo sanoa, ettei tuolla matkamäärällä pahemmin juhlita. Lisämatkoja on mahdollista saada, mutta syyt niille on osattava perustella hyvin. Mahdollisesti tarvitaan jokin todistus harrastuksen tai luottamustehtävän säännöllisyydestä. On paljolti hakemuksen käsittelijästä ja asuinkunnasta kiinni, miten lisämatkoja myönnetään. Työ- ja opiskelumatkat ovat asia erikseen, ja ne saa yleensä vain arvioimalla matkatarpeensa ja näyttämällä työsopimuksen tai todistuksen opiskelupaikasta.

Edes opiskelun kohdalla matkojen saaminen ei ole läpihuutojuttu: ystäväni pääsi opiskelemaan musiikkiopistoon linjalle, jossa opiskelu on tavoitteellista ja vaativaa. Opiskelu on hänelle muutakin kuin harrastus, sillä hän toivoo voivansa vaihtaa myöhemmin alaa. Vammaispalvelu kuitenkin katsoi ystäväni selviävän sillä, että vapaa-ajan matkoja lisättäisiin x verran. Kyseinen määrä on täysin riittämätön. Vaikka vammaispalvelu teki ko. tilanteessa väärin, ja ystäväni olisi lakisääteisesti oikeutettu kyseisten matkojen muuttamiseen opiskelumatkoiksi (kuten hän valituksessaan seikkaperäisesti esitti), on päätösten oikaisuprosessi usein pitkä, eikä palvele vammaista siinä hetkessä.

Se, kuinka epätärkeinä ns. vapaa-ajan matkoja pidetään työ- tai opiskelumatkoihin verrattuna, on ongelma. Jokainen meistä tietää, kuinka paljon esimerkiksi koronarajoitukset vaikuttivat henkiseen hyvinvointiimme. Vammaisen kohdalla tällaista rajoittamista harrastetaan jatkuvasti, tosin tällä kertaa perusteena eivät ole hyvinvointi ja terveys, kuten koronarajoitusten kohdalla oli.

SPONTAANIUS KITKETÄÄN POIS. Jos vammainen tarvitsee kuljetuspalvelumatkoja, on hänen tilattava kyyti vähintään tuntia aiemmin, tai 30 minuuttia aiemmin silloin, jos on palaamassa kotiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että ellei henkilöllä ole hetilähtöoikeutta, hän joutuu sanomaan kaikelle spontaanisti tapahtuvalle hyvin usein ei. Hetilähtöoikeus on mahdollista saada, mutta se on ison byrokratimäärän takana. Monella ei ole siihen haluja tai voimavaroja. Itsekään en ole varma, millaiset paperit ko. oikeuden saaminen vaatisi, sillä oma hakemukseni tuli bumerangina takaisin useita kertoja ennen kuin luovutin. Pakko tilata kyyti reilusti etukäteen asettaa vammaiset eriarvoiseen asemaan ja voi eristää ystävistä. Matkan etukäteen tilaaminen ei sitä paitsi takaa kyydin saapumista sovittuun aikaan. Ei ole kerran eikä kaksi, kun kuljetuspalveluita välittävä keskus on ilmoittanut minulle viisi minuuttia sovitun noutoajan jälkeen, ettei kukaan ole edes kuitannut ottavansa kyytiä. Järjestelmä on nurinkurinen.

RESURSSEJA ON LIIAN VÄHÄN. Jos kuljetuksen tilaa puhelimitse, voi linjoilla joutua odottamaan pahimmillaan toistakymmentä minuuttia. Sama odotus on edessä, jos yrittää selvitellä, missä viipyy kyyti, jonka olisi pitänyt olla paikalla jo kymmenisen minuuttia sitten. Keskus soittaa kuskien myöhästymisestä oma-aloitteisesti vain harvoin, ja asiakas joutuu itse selvittämään, missä kyyti menee. Tämä on mielestäni väärin. Koska asiakaspalvelijoilla on keskuksessa jatkuva kiire, saattaa joitain kyytitilauksia jäädä tekemättä.

Pitkät jonot kertovat kyytienvälityskeskusten henkilöstön vähäisyydestä. Jos olemassa oleva henkilöstö on alimitoitettu, on virheiden tekeminen todennäköisempää: kyyti saatetaan unohtaa merkata järjestelmään, tai paikalle lähetetään vääränlainen auto. Kenties kuski ja asiakas päätyvät odottamaan toisiaan eri paikoissa. Resurssipula näkyy myös kentällä: inva-autoja ei ole tarpeeksi suhteessa niiden kysyntään.

Sattuipa kerran niinkin, että ollessani yksin matkalla kauppakeskuksesta kotiin, taksia ei kuulunutkaan. Odotin langan päässä 18 minuuttia, mutten saanut ketään asiakaspalvelusta kiinni. Sähköpostilla joku vastasi laittaneensa kyydin uudelleenjakoon, kun kuskia ei saatu kiinni, mutta enhän minä nyt sähköpostiani koko ajan jonottaessa katso. Niinpä päädyin seikkailemaan yksin kotiin bussilla lumisilla keleillä. Matkalla oli monta kinkkistä tilannetta, joista selvisin kanssaihmisten avustuksella. Samalla onnistuin todistamaan sen, etteivät kaikki julkisen liikenteen bussit ole vieläkään edes Tampereen kokoisessa kaupungissa esteettömiä: ensimmäisessä bussissa johon yritin, ei ollut ramppia.

Toinen, vielä absurdimpi  esimerkki resurssien riittämättömyydestä on seuraava: olin tilannut taksin kotoani aikaan x alkavalle luennolle. Ennen lähtöä luennolle minulla oli palaveri, joten valtavaa extra-aikaa ennen matkaa en ollut voinut varata. Olin kuitenkin tilannut taksin niin, että matkaan menevän 20min lisäksi olin huomioinut kyytiä pyytäessäni mahdolliset ruuhkat ja myöhästymisriskit. En kuitenkaan edes villeimmissä unelmissani ollut varautunut siihen, että olisin kotonani – siis lähtöpisteessä, vielä 90 minuuttia myöhemmin. Minulle ei ollut löytynyt inva-autoa, ja kun sanoin myös tavallisen farmariauton olevan mahdollinen – liikuinhan tuona päivänä manuaalilla – ei tätä mahdollisuutta oltu ilmeisesti pyynnöstäni huolimatta oltu kirjattu järjestelmään.

Resurssipula tunnistetaan yleisesti myös taksikuskien keskuudessa. Silti ongelmalle ei tehdä mitään ylemmällä tasolla. Miksei?

KUSKIEN VAIHTELEVUUS LUO TURVATTOMUUTTA. Koska kyydit tulevat keskuksen kautta, ei koskaan voi tietää, kuka tulee noutamaan. Joillain vammaisilla on oikeus tuttutaksiin, mutta tämäkin oikeus, kuten kaikki muutkin, ovat byrokraattisen taistelun takana. Oikeutta ei ole likikään kaikilla, jotka sitä tarvitsisivat. Joillekin kuskien jatkuva vaihtuminen voi aiheuttaa suunnatonta ahdistusta. Toiset tarvitsisivat vammansa vuoksi pelisilmää, jota kaikilla kuskeilla ei yksinkertaisesti ole. Osa voi kokea tuntemattoman kuskin lähellä olemisen ahdistavaksi. Toisilla taas voi olla esimerkiksi huomattavia kielellisiä vaikeuksia. Voidakseen saada tarpeensa kommunikoiduksi he voivat tarvita jonkun, joka ymmärtää heidän eleitään tai muuta tapaa kommunikoida. Olisi paljon kätevämpää, jos kyydeistä voisi sopia suoraan tutun ja turvallisen kuskin kanssa. Näin ollen vammaisen ei tarvitsisi stressata mahdollisesti pieleen meneviä asioita tai kommunikaation hankaluuksia. Lisäksi molemmat osapuolet tietävät, kehen olla yhteydessä, jos tulee suunnitelmanmuutoksia.

YHDISTELYKYYDIT SOTKEVAT AIKATAULUJA. Yhdistelykyydillä tarkoitetaan tilannetta, jossa kaksi eri kyytiä yhdistetään. Toisin sanoen voit mennä kyytiin, ja huomata siellä olevan jo toisen tyypin, tai kuski ilmoittaa auton hissiin noustessa kyseessä olevan yhdistelykyyti. Sitten lähdetään hakemaan toista tai toisia tyyppejä. Saattaa siis olla, että ihmisiä haetaan kahdesta eri osoitteesta sinun jälkeesi. Jos oikein huono tuuri käy, viedään nämä muut ihmiset ennen sinua. Näin ollen matkaan, johon olet ajatellut menevän kaksikymmentä tai kolmekymmentä minuuttia, meneekin yhtäkkiä yli tunti. Sanomattakin selvää, että tämä sotkee aikatauluja. Yhdistelykyydeistä ei kerrota etukäteen, joten niihin ei voi varautua. Jos haluaisin varmistaa olevani takuulla ajoissa, tulisi minun varata jokaisen reissun yhteyteen tunti odotteluaikaa. Kuten korjaamattomassa resurssipulassa, myös tässä on nähtävissä narratiivi, jonka mukaan vammaiset ovat vain passiivisia oleskelijoita vailla tähdellistä tekemistä. Todellisuudessa meillä on kiire töihin, opiskeluihin ja muihin rientoihin. Jatkuva myöhästely turhauttaa paitsi henkilöä itseään, myös antaa huonon kuvan meistä työntekijöinä.

KUSKIEN TAIDOISSA HUOLEHTIA TURVALLISUUDESTA TAI KOHDATA VAMMAISUUTTA ON HUOMATTAVIA EROJA. Autossa matkustaessa on nykyään päivänselvää, että penkeissä istuvat käyttävät turvavyötä. Valitettavaa kyllä, pyörätuolia käyttävien asiakkaiden kohdalla turvallisuusseikat eivät ole vastaavanlainen itsestäänselvyys: vaikka laki määrää nykyään kiinnittämään myös pyörätuolinkäyttäjän auton omaan turvavyöhön, eivät kaikki kuskit näin tee. Ei riitä, että tuoli kiinnitetään hyvin lattiaan, vaan myös apuvälineenkäyttäjän turvallisuudesta on huolehdittava.

Jos edes tuolin kiinnittäminen hyvin olisi itsestäänselvyys, voisin olla hiukan rauhallisemmin mielin. Näin ei kuitenkaan ole. Osa kuskeista kiinnittää tuolin vain ristiin, esim. toisen remmin edestä vasemmalta ja takaa oikealta. Oikeasti tuoli täytyisi valtaosan ajasta kiinnittää kahdella eturemmillä ja kahdella takaremmillä, ainakin oman ymmärrykseni mukaan. Kokemukseni pohjalta voin sanoa, ettei huonosti kiinnitetty tuoli ole turvallinen, eikä matkustaminen siinä lempeää: manuaalituolini on ollut monesti esimerkiksi vain vasemman puolen renkaillaan oikeiden ollessa ilmassa. Ymmärrän joidenkin kuskien ajattelevan säästävänsä tällä aikaa. Mikäli tuolin oikeaoppinen kiinnitys olisi rutiinia, ei kahden ”ylimääräisen” remmin kiinnittäminen veisi kuin muutaman sekunnin. Tällä häviävän pienellä hetkellä on merkittävä vaikutus ihmisten hyvinvointiin. Jos asiasta sanoo, saattavat kuskit närkästyä ja kokea ammatti-identiteettinsä loukatuksi.

Toinen ongelma joidenkin kuskien kohdalla ovat heidän ennakkoluulonsa vammaisia kohtaan. Lukemattomia kertoja kuski on alkanut puhua avustajalle minun sijastani. Hän on saattanut jatkaa ohitseni puhumista, vaikka olen itse vastannut hänen esittämiinsä kysymyksiin. Pahimpia ovat ne hetket, jolloin kuskin ääni muuttuu minulle puhuttaessa lässyttäväksi, vaikka avustajan kanssa puhuessa äänensävy on ollut neutraali. Absurdia kyllä, näin on käynyt myös hetkinä, jolloin olen puhunut avustajalleni ja kuski on kuullut tämän. Vaikka joskus eksyn utopiakuplaan, jossa ajattelen vammaisten kanssa työskentelyn ehkäisevän ableismia, näin ei ole. Toivonkin jokaisen kuskin pohtivan omaa suhtautumistaan vammaisuuteen ja sitä, mistä nämä ajatukset kumpuavat. Vaikka olisi tottunut tietyn tyyppisiin asiakkaisiin, eivät nämä asiakkaat edusta kaikkia vammaisia. Kuskien olisikin tärkeä omata tietyntyyppistä tilannetajua ja kysyä itseltään: Millaista läsnäoloa juuri tämä asiakas tarvitsee? Hyvä muistisääntö tässä, kuten muussakin vammaisuuden kohtaamisessa, on puhutella ensin vammaista itseään (ja käydä dialogia hänen kanssaan siten kuin kävisi kenen tahansa muunkin kanssa), ja puhua avustajalle vasta sitten, jos tarvitsee tai on asiaa nimenomaan saattajan roolissa olevalle henkilölle.

Invakuskien on hyvä muistaa vammaisen oikeus omaan tilaan; mikäli hän laittaa auton turvavyön vammaisen sijasta, on hyvä kysyä: ”Onhan ok, että laitan nyt turvavyön?” Vastaavasti voi myös kysyä, saako kyytiläinen vyön itse, vai tarvitseeko apua.

Eräs Instagram-seuraajani sanoi taksien tilausvälitysyhtiö Lähitaksin alkaneen kouluttaa kaikkia kuskejaan vammaisten asiakkaiden kohtaamisesta. Tämä koulutus käsittää ilmeisesti vain “kaikkein vaikeimmat tapaukset.” Suunta on kuitenkin hyvä. Kuka määrittelee, millaiset vammat kuuluvat “kaikkein vaikeimpien” ryhmään tässä kontekstissa? Firmasta riippumatta koulutuksesta vammaisuuden kohtaamisesta hyötyisivät kaikki. Koulutuksen tulisi olla laaja ja kattaa kaikenlaisia vammaryhmiä ja tilanteita. Minua kiinnostaa myös tietää, miten nämä koulutukset ovat vaikuttaneet asiakaskohtaamisiin.

Kuljetuspalvelujärjestelmä on elintärkeä vammaisten osallisuuden näkökulmasta. Nykyisellään järjestelmä ei kuitenkaan toimi. Järjestelmää on uudistettava yksilöt huomioivammaksi. Resursseja ja kalustoja on lisättävä, jotta vammaisilla olisi aidosti tasavertaiset mahdollisuudet osallistua.