Tämä postaus on osa Vammainen nainen seksuaalisena olentona -juttusarjaani. Sarjan pääpaino on tavassa katsoa vammaista kehoa siinä, miten suhtautuminen normeista poikkeavan toimintakyvyn omaavan seksuaalisuuteen muuttuu eri konteksteissa. Käsittelen satunnaisesti myös muita näkökulmia. Aiemmat juttusarjan osat voit lukea tästä.
—-
Vammaiset naiset on perinteisesti nähty yhteiskunnassamme huonossa valossa. Kulttuurimme meille syöttämä naiskuvasto on kovin kapea ja vain harvat mahtuvat siihen. Mikäli toimintakyvyssä on ongelmia tai poikkeavuuksia, on naiskuvaston asettamia kriteereitä lähes mahdotonta täyttää. Lisäksi median syöttämät narratiivit vammaisuudesta ovat hyvin kapeita, usein tragediaan keskittyviä. Mitä tulisi tehdä, jotta vammaiset naiset voisivat tulla enemmän sinuiksi kehonsa ja naiseutensa kanssa? Miten naisten asemaa voisi tältä kannalta parantaa?
YHTEISKUNNALLINEN NÄKÖKULMA
Yhteiskunnallisesta näkökulmasta vammaisen naisen naiseudentunnetta voi positiivistaa ja vahvistaa monin tavoin. Ensinnäkin tapaa puhua naiseudesta ja naistyypillisistä asioista tulisi muuttaa rankalla kädellä. Nyt törmätään hirvittävän usein tilanteeseen, jossa naiseuteen tyypillisesti liitettyjä ominaisuuksia vähätellään. Hoivaviettiä pidetään jotenkin huonona juttuna ja urasuuntautuneisuuden vastakohtana (samalla kun naiselta myös oletetaan sitä.) ”Heittää kuin tyttö” on synonyymi huonosti heittämiselle, mutta samaan aikaan se viittaa siihen, etteivät naiset osaa tehdä jotain. Naisena olo ei ole heikkoutta. Naisena oleminen ei tarkoita, etteikö pystyisi samoihin asioihin kuin kuka tahansa muukin. Naiseus ei tarkoita, että olisi ”tuomittu” haluamaan elämässään jotain tiettyä. Kulttuurimme tapa puhua naiseudesta on kuitenkin omiaan synnyttämään sisäistettyä naisvihaa. Onkin tärkeää kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, millä tavalla naiseudesta ja naisista puhutaan. Kielenkäytön muuttaminen ei yksinään poista ongelmaa, mutta sillä on suuri merkitys.
Vaikka nykyään kritisoidaankin länsimaisia kauneusihanteita ja tuodaan esiin, kuinka vain äärimmäisen harvat mahtuvat muottiin, elävät käsitykset ihanteista sitkeinä mielissämme. Olisikin suunnattoman tärkeää nähdä erilaisia ja erikokoisia ihmisiä, sekä erityyppisiä apuvälineitä muotikuvastoissa ja mainoksissa. Tämä olisi syytä toteuttaa kuitenkin niin, että valinta tuntuu autenttiselta, eikä yrityksen mainostempulta ja siltä, että vain yritetään erottua kilpailijoista. Kehopositiivisuusliike on toki esittänyt selvää kritiikkiä kauneusihanteita kohtaan. Aate kuitenkin usein sulkee ulkopuolelleen vammaiset, sillä se perustuu pitkälti toimivuusajattelulle. Vammainen keho ei toimi normien mukaan. Positiivista ajattelua omasta kehosta tulisikin muuttaa muotoon: ”Tärkeintä on, että sinulla on käsillä olevassa hetkessä hyvä olla kehossasi.” Tämä ei tarkoita, etteikö huonoja kehopäiviä saisi olla. Omalle keholleen tulee kuitenkin pyrkiä osoittamaan armollisuutta. Kauneusihanteista on myös muistettava se, että vaikka niihin kuinka mahtuisi, ei tule koskaan miellyttäneeksi kaikkia. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on kauneus katsojan silmissä.
Aktivismilla on merkitystä myös vammaisen naisen aseman parantamisessa. Yleinen tapa puhua vammaisista ja heidän kehoistaan muuttuisi luultavasti keskustelunavauksilla. Vammaisuudesta tulisi puhua enemmän – vammaisten tarinoita kuunnellen, mutta heidän yksityisyytensä muistaen. Ihmisten tulisi uskaltautua liittolaisiksi.
Naiset voivat omalla esimerkillään ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin vammaisnäkökulmasta. Vammaiset naiset voivat puhua omista lähtökohdistaan niistä asioista, joista perinteinen media, tai toisaalta myös terveystiedon oppikirjat, ovat vaienneet. He voivat nostaa paitsi yhteiskunnan rakenteisiin liittyviä epäkohtia, niin myös esimerkiksi virheellisiä asenteita ja pyrkiä toiminnallaan olemaan osa niitä purkavaa voimaa. Kuten jokainen joskus vertaistukea saanut varmasti hyvin tietää, on toisilta samassa tilanteessa olevilta saatu tuki usein kultaakin kalliimpaa. Naiset voivat omalla esimerkillään osoittaa, kuinka he epäilyistä huolimatta ovat onnistuneet tavoittelemaan unelmiaan.
MEDIAREPRESENTAATIOIDEN NÄKÖKULMA
Mediarepresentaatioilla, eli sillä, miten vammaisuutta kuvataan mediassa, on suuri vaikutus siihen, miten vammaisuus nähdään yleisellä tasolla. Sillä on teettämäni Google Forms -kyselyn perusteella merkitystä myös siihen, miten oma vamma nähdään ja koetaan.
Olisi tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin vammaisuudesta puhutaan. Esimerkiksi aikakausi- ja sanomalehdissä nähdyt kerronnat, joissa käytetään asettelua ”kärsii vammasta”, ovat omiaan luomaan ja vahvistamaan käsityksiä siitä, että elämä vamman kanssa olisi automaattisesti huonompaa. Tragedioiden sijaan olisi suunnattoman tärkeää puhua vammaisuudesta myös muista näkökulmista. Vammaisia tulisi kuvata mediassa myös laajemmin; siten, ettei jutun pääpointti ole henkilön vamma. Jos alusta loppuun keskitytään vain rajoitteeseen, tulee ihmisille helposti sellainen olo, ettei vamman omaavassa ihmisessä ole muuta, kuin hänen rajoitteensa. Tämä ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä arkielämässä, ainakin silloin jos vammainen saa tarvitsemansa palvelut, on vamma vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Tätä tulisi mielestäni tuoda enemmän esiin myös mediassa. Toisaalta, kuten Cameron artikkelissaan toteaa, vammaisuudesta on hankala kirjoittaa ilman, että tulee vahingossa pukeneeksi vammaiselle sankarin viittaa. Lisään tähän vielä sen, kuinka mieleemme muodostuneet ajatusmallit mistä tahansa asiasta, eli tässä kontekstissa vammaisuudesta, ohjaavat meitä tekemään tulkintoja kuluttamastamme mediasta. Toisin sanoen, vaikka artikkeli olisi kirjoitettu hyvin, saattaa mieli ohjata tekemään moninaisia, jopa päinvastaisia tulkintoja kuin mitä on tarkoitettu.
Fiktion mediarepresentaatioon liittyviä ongelmia voisi vähentää hyödyntämällä eri tavoin vammaisia ihmisiä tuotannoissa paitsi kameran edessä, mutta myös kameran takana. Vain vähemmistöt voivat kertoa uskottavasti vähemmistöihin liittyviä tarinoita. Jos heitä ei hyödynnetä suoraan käsikirjoittamisessa, tulisi heitä käyttää apuna vähintään konsultoinnissa. Vain vammaiset voivat uskottavasti kertoa vammaisuuteen liittyviä ja vammaisuutta koskevia tarinoita. Ne tarinat eivät ole kuitenkaan vain vammaisille, vaan kaikille.
Kun puhutaan vammaisrepresentaatioista, tulee herkästi esiin mielikuva miehestä. Tämä mielikuva ei ole mitenkään väärä tai sattumaa, ottaen huomioon, että valtaosa vammaisuutta käsittelevien elokuvien ja sarjojen hahmoista on miehiä. Muutama poikkeus, kuten Margarita With a Straw, toki löytyy, mutta ollakseen helpommin samaistuttava myös naisille, tulisi elokuvan päähenkilön olla samaa sukupuolta. Monesti vammaiset kohtaavat keskenään samankaltaisia ongelmia vammasta tai sukupuolesta riippumatta, mutta samalla tavalla on olemassa myös vammaan ja sukupuoleen liittyviä spesifejä haasteita.
MITEN SEKSUAALISUUSKESKUSTELUA TULEE MONIPUOLISTAA?
Seksuaalisuus ja siihen liittyvät käsitykset ovat olennaisesti yhteydessä naiseuteen. Seksuaalikasvatukseen liittyy harhaluuloja. Yksi niistä on, että saadessaan seksuaalikasvatusta ihmisestä tulee ns. kyltymätön panokone. Toinen syy ohittaa vammaiset seksuaalikasvatuksessa on ajatus siitä, etteivät vammaiset pysty käsittelemään tietoa ja että tämä aiheuttaa ongelmia.
”Elämäni muuttui, kun aloin käydä Woman, Gender & Sexuality-kurssilla yliopistossa. Ymmärsin seksuaalisuuden ja omasta kehosta nauttimisen kuuluvan myös minulle. Ongelmani eivät kadonneet, mutta suhteeni itseeni muuttui.”, kuvaa Charity Betsill esseessään How Cute.
Jos estää tyttöjä ja naisia löytämästä seksuaalisuuttaan ja voimaansa, se luo suurempia säröjä minäkuvaan ja sosiaalisia ongelmia. Kieltämällä tyttöjen seksuaalisuuden estämme heitä saamasta tarvittavia tietoja ja taitoja. Jokaiselle tulisi antaa seksuaalikasvatusta ymmärrys- ja ikätasoon sopivalla tavalla. Seksuaalikasvatus ei suinkaan anna vinkkejä siihen, kuinka esimerkiksi harrastaa hyvää seksiä. Seksuaalikasvatus opettaa ymmärtämään omia rajoja, tarpeita, haluja ja toiveita, sekä kommunikoimaan niistä ja ymmärtämään seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä. Oikeanlainen seksuaalikasvatus kannustaa vastuullisuuteen puhuen ehkäisystä ja tautiriskeistä rehellisesti, muttei pelotellen. Seksuaalikasvatuksen myötä ihminen oppii ymmärtämään paremmin sitä, kuka on, ja toisaalta myös ihmisiä ympärillään. Seksuaalikasvatuksen avulla ihmiset pystyvät tulkitsemaan pornoa: Millä tavoin porno heijastaa tosielämän asioita, ja millä tavoin se on puhdasta fantasiamateriaalia? Samalla henkilö voi oppia omista mahdollisista fantasioistaan.
Mikäli vanhemmat muistaisivat opettaa lapsilleen rajojen asettamista, ja esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaiset oppisivat kysymään vammaiselta, saako häneen koskea, sisäistäisivät erilaisen kehon omaavat ihmiset helpommin sen, että heilläkin on oikeus omiin rajoihin.
Koska monelle aikuisellekin vammaiselle seksuaalisuus on yhä tabu ja aiheuttaa pohdinnan ”Kuuluuko seksuaalisuus minulle?”, olisi suunnattoman tärkeää nähdä useamman normista poikkeavan toimintakyvyn omaavan tyypin ottavan osaa seksuaalisuuteen liittyvään keskusteluun. Tämä auttaisi paitsi vammaisia itseään ymmärtämään, kuinka jokainen voisi löytää seksuaalisuudestaan voimavaran ja nautinnon lähteen, myös purkamaan vammaisten henkilöiden seksuaalisuuteen liittyviä tabuja ja ennakko-oletuksia. Voimakas kampanjointi vammaisten seksuaalioikeuksien puolesta voisi herätellä siihen, miten monenkaan vähemmistöön kuuluvan seksuaalioikeudet eivät toteudu, ja kuinka paljon asioita tulisi muuttaa. Avoin puhe omasta seksuaalisuudesta voi toki tuntua haastavalta, onhan seksuaalisuus kuitenkin pohjimmiltaan yksityinen ja arka asia. Ottaakseen asiaan kantaa ei kuitenkaan tarvitse kertoa valtavasti omasta elämästään. Yleiselläkin tasolla jaettu juttu nimittäin auttaa laajentamaan keskustelua.
Seksuaalisuuden näkökulmasta olisi myös avattava yleistä keskustelua. Yhdyntäkeskeisestä ajattelusta olisi korkea aika luopua. Seksuaalikasvatusta tulisi monipuolistaa siten, että se kattaisi myös erilaisista vähemmistöistä tulevat yksilöt. Terveydenhuollon ammattilaisten tulisi päivittää tietonsa siten, että he osaavat kohdata vammaisen asiaankuuluvalla tavalla. Terveydenhuollolla tulisi olla myös resursseja ja materiaaleja, joiden avulla heillä olisi mahdollisuus vastata nuoren vammaisen mahdollisiin kysymyksiin. Siitä, miten eri vammat ja sairaudet voivat heijastua seksuaalisuuden toteuttamiseen, tulisi olla riittävästi kansantajuista tietoa, johon niin vammaisella kuin hänen lähipiirissään olevillakin on pääsy.
Asumispalveluyksiköissä tulisi olla tarpeeksi resursseja auttaa vammaista toteuttamaan seksuaalisuuttaan. Jokaisella tulisi olla oma tila ja oma rauha toteuttaa itseään. Henkilökunnalla tulisi olla tarpeeksi tietoa siitä, mitä kaikkea avusteinen seksi voi olla, ja millaisia tehtäviä tilanteeseen voi hänen näkökulmastaan kuulua. Auttavan henkilön tulee tietää, miten kohdata apua tarvitseva ja tietää, mitkä ovat hänen oikeutensa kyseisessä intiimissä tilanteessa. Lisäksi intiimeissä tilanteissa auttamista ei tulisi kirjata lokikirjoihin, sillä jokaisella on oikeus yksityisyyteensä.
Jotta nainen voisi nähdä naiseutensa ja seksuaalisuutensa voimavarana, on vielä paljon tehtävää. Tapamme puhua naisista tulisi muuttua, sillä tapamme nähdä ja arvottaa kehoja on täysin vinksahtanut. Se ei huomioi kehojen moninaisuutta, yksilöllisyyttä tai sitä, kuinka kauneus todellisuudessa on täysin kiinni katsojasta. Lisäksi se, miten keho toimii, tai se, onko sairauksia, ei välttämättä tarkoita lainkaan, etteikö henkilö voisi olla kaunis myös perinteisellä tavalla. Kehopuheen muuttaminen auttaisi monia olemaan huomattavasti enemmän sinut itsensä kanssa. Yleistä keskustelua seksuaalisuudesta on monipuolistettava ja huolehdittava, että jokainen omaava samanlaiset oikeudet toteuttaa seksuaalisuuttaan. Paljon on tehtävää, mutta mikään ei ole rakettitiedettä.
LÄHTEET
Betsill, C. (2020). “How Cute”. M. Jones & L. Spiedel (toim.), The Edge of Sex: Navigating a Sexually Confusing Culture from the Margins (1st edition), 148-155. Milton: Routledge.
Kaufman, M., Odette, F. & Silverberg, C. (2003/2007). The ultimate guide to sex and disability: for all of us who live with disabilities, chronic pain and illness (2. painos). San Francisco: Cleis Press Inc.
Rice, C. & Watson, E,. (2016) Girls and Sexting: The Missing Story of Sexual Subjectivity in a Sexualized and Digitally-Mediated World. J. Coffey, S. Budgeon & H. Cahill (toim.), Learning Bodies. Perspectives on Children and Young People 2, 141-156. Singapore: Springer. https://doi.org/10.1007/978-981-10-0306-6_9
