Postaus on toteutettu yhteistyössä Espoo Ciné -elokuvafestivaalin kanssa. Festivaali järjestetään tänä vuonna 18.-27.8. ja Crip Ciné kattaa festivaalipäivät 21-26.8.
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatioita niin sarjoissa, elokuvissa, kirjoissa kuin podcasteissakin. Analyysissani pohdin seuraavia kysymyksiä: Oliko representaatio samaistuttavaa tai uskottavaa? Mikä tökki? Mitä olisin kaivannut lisää?
Tällä kertaa analysoitavanani on Espoo Cinen Crip Cine -sarjaan kuuluva itävaltalainen elokuva Eva-Maria (2021). Kyseessä on seurantadokumentti nimikkohenkilön matkasta vanhemmuuteen. Dokumentti on elämänmakuinen ja kerrassaan poikkeuksellinen, ei niinkään toteutuksensa, jossa oli rehellisyyden nimissä hälyttävän paljon puutteita, vaan kertomansa tarinan vuoksi.
Eva-Maria on vaikeasti CP-vammainen nuori nainen, joka runsaasta avuntarpeesta huolimatta on elämässään aktiivinen tekijä, eikä passiivinen sivustakatsoja. Vammaisuudesta kertovissa elokuvissa vammaisen kuvataan yleensä tarvitsevan ulkopuolista henkilöä tökkimään itseään, jotta uskaltaisi lähteä toteuttamaan unelmiaan. Eva-Marian tavoitteet ovat alusta asti selvillä: hän haluaa äidiksi. Mikä teki elokuvan lähtökohdasta poikkeuksellisen, oli tapa, jolla hän tavoitteensa saavutti: hän hankki lapsen itsellisesti. Suomessa se, että vammainen hankkisi lapsen itsellisesti hoitojen avulla, on käsittääkseni käytännössä mahdotonta. Tämän vuoksi dokumenttia oli hyvin mielenkiintoista seurata: teoriassa tällainenkin perhemalli olisi siis mahdollinen. Eva-Maria näytti selviävän pestistä hyvin, vaikka tukeutuikin avustajien apuun.
Dokumentti kuvaa kauniisti matkaa vanhemmuuteen: Kaikki alkaa toiveesta raskautua, jonka jälkeen seurataan tulevan lapsen kehitystä ja Eva-Marian matkaa kohti äitiyttä. Dokumentin loppupuolella näemme tuoreen äidin hoitamassa lastaan riemun huokuessa koko olemuksestaan. Erityisen hellyttävä oli loppukohtaus, jossa jo taaperoksi kasvanut pieni ihminen leikki ikätoverinsa kanssa puistossa. Lapsi kuvattiin oikeana hurmurina, mikä oli minusta kovin hellyttävää.
Eva-Maria oli monin tavoin uskottava ja elämänmakuinen kokemus. Nimihenkilön vammaa ja sen vaikutuksia elämään kuvattiin, mutta niihin ei takerruttu. Naista kuvattiin niin perheensä kuin ystäviensä kanssa, harrastuksissa, lääkärissä ja kuntoutuksessa. Hän oli lisäksi töissä. Kaikkinensa nainen omisti varsin aktiivisen elämän. Eräs asia minua kuitenkin häiritsi: ableismin näkymättömyys.
Ableismi eli vammaan perustuva syrjintä on yhteiskunnassamme valitettava ilmiö, johon jokainen vammainen törmää yleensä hyvinkin säännöllisesti. Koska vammaisen kykyä vanhemmuuteen epäillään, on oletettavaa, että myös Eva-Maria on sitä kohdannut, viimeistään raskauden alkaessa näkyä. Tiedän lukuisia tapauksia, jossa vammaisen raskautta on kauhisteltu, ja jopa kannustettu aborttiin terveydenhuollon ammattilaisten toimesta. Toki on olemassa myös tapauksia, jossa vammainen on saanut terveydenhuollosta erinomaisen asiantuntevaa ja erityistarpeet huomioivaa palvelua. Epäilyä on kuitenkin tullut vähintään tuntemattomilta. Dokumentissa terveydenhuolto suhtautui asiaan erinomaisesti, eikä Eva-Maria ainakaan nähdäkseni kertonut tuntemattomien toimesta tapahtuvasta syrjinnästä. Herääkin kysymys, miksi elokuvantekijät olivat tehneet tietoisen valinnan piilottaa ableismin dokumentin maailmasta? Oliko tarkoitus näyttää, millainen maailma olisi, jos ableismia ei olisi? Toisaalta ymmärrän tämän varsin hyvin. Monelle olisi kuitenkin varmasti ollut suunnattoman tärkeää saada vertaistukea syrjinnän kohtaamiseen ja toisaalta kuulla keinoja, joiden avulla päähenkilö on sitä käsitellyt.
Dokumentissa ei myöskään juuri kuvattu vanhemmuuteen liittyviä haasteita, tai nimikkohenkilön epävarmuuksia ennen tai jälkeen synnytyksen. Ymmärrän, ettei ole positiivista representaatiota näyttää vammaista epävarmana sykkyränä. Kuitenkin edes lyhyt epävarmuuksien ja pelkojen käsittely olisi voinut tarjota arvokasta vertaistukea. Olisi myös merkittävää kuvata myös vanhemmuuden haasteiden mukanaan tuomaa luovaa ongelmienratkaisuprosessia. Monet vanhemmat tai sellaisiksi haluavat voisivat saada tällaisesta representaatiosta ideoita, kuten: ”Hei, näin elokuvassa käytettävän tätä keinoa lapsen heijaamiseen silloin, kun kädet eivät riitä normaaliin kannatteluun” tai jotain vastaavaa.
Toteutukseltaan elokuvaa ei voi sanoa kauniiksi, tai edes kovin hyväksi, mutta toisaalta sen oli toteuttanut ainakin osittain opiskelija ja luultavasti hänen luokkatoverinsa. Ihmisen, jonka koulutaival on kesken, ei voi olettaa heti tekevän loistavaa materiaalia. Suurin ongelma elokuvassa olikin sen vaikeaselkoisuus. Vaikka elokuvissa päteekin sääntö: ”Näytä, älä kerro”, täytyy katsojalle silti antaa jotain osviittaa tapahtumista, jotta hänellä on mahdollisuus ymmärtää katsomaansa. Eva-Mariassa näin ei tapahtunut. Yhtäkään dokumentissa nähtyä henkilöä ei esitelty. Poissaolollaan loistivat myös ruudulla näkyvät tekstit henkilöiden suhteesta Eva-Mariaan. Tämä teki dokumentin seuraamisesta raskasta. Seuraamisesta ja henkilöihin kiinnittymistä haastoi myös se, ettei mitään taustoitettu. Tapahtumasta toiseen tunnuttiin hyppivän ns. mielivaltaisesti antaen katsojan täyttää tyhjäksi jääneet aukot. Hyvin käytettynä tämä taktiikka, missä katsojalle annetaan runsaasti tilaa tehdä johtopäätöksiä, toimii hyvin. Liikaa käytettynä se kuitenkin vähentää mielenkiintoa. Elokuvan synopsis kertoo enemmän siitä, kuka Eva-Maria on, ja millaisissa olosuhteissa hän elää. Itse dokumentissa kaikki tuntui irralliselta.
Vaikka dokumentti ei toteutukseltaan saanutkaan minua vakuuttumaan, oli sen idea hyvä. Se oli lämminhenkinen kuvaus siitä, kuinka unelmansa voi saavuttaa, kunhan ympärillä on sitä tukevat puitteet. Lisäksi se oli oiva kuvaus vammaisesta vanhemmasta. Tällaista representaatiota kaipaamme lisää, sillä maailmassa vallitsee edelleen epäilevä asenne vammaisen kykyyn olla hyvä ja rakastava vanhempi. Uskon tämän dokumentin olevan arvokas katsottava etenkin heille, jotka haaveilevat perheen perustamisesta. ¨
Mikäli tahdot nähdä elokuvan, pyörii se Crip Cinessä torstaina 24.8. ja perjantaina 25.8.
Äitiyden teemaa käsittelee myös niin ikään Crip Cinessä nähtävä Is There Anybody Out There? Lue arvosteluni tästä. Is There Anybody Out There on Crip Cinen avajaiselokuva ja 21.8. kyseisen elokuvan ohjaaja Ella Glendining tulee vetämään festivaalin osallistujille Master Classin.
Kynäniekan salaiset mietteet 