Vammaisuuden näyttämö: Acsexybility

Postaus on osa Espoo Cine-elokuvafestivaalin kanssa tehtyä kaupallista yhteistyötä. 

Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa tarkastelen mediassa olevia vammaisuuden kuvauksia, olivatpa nämä kirjoissa, elokuvissa, podcasteissa tai sarjoissa. Käsittelemäni mediatuotokset voivat erota toisistaan paljon, mutta peruskysymykset ovat samoja: Oliko representaatio samaistuttavaa? Mistä pidin? Mikä jäi häiritsemään? Mitä olisin kaivannut lisää?

Tällä kertaa analyysissäni on Espoo Cinen Crip Cine -sarjassa nähtävä Acsexybility, jossa käsitellään vammaisen seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä monilla eri tavoin. Tämä brasilialainen dokumentti on ehdottoman virkistävä tuulahdus dokumentteihin, joissa tutkitaan toimintakykynormista poikkeavien intiimielämää. Vaikka dokumentissa kuvataan seksuaalisuuden toteuttamiseen liittyviä haasteita ja epävarmuuksia, eivät ne ole sen ydin. Vaikka eräät haastateltavat kertovat käyneensä, tai haluavansa käydä, seksityöntekijällä, ei heitä kuvata vain seksityöntekijöiden asiakkaina. Vaikka haastattelut sivuavat sitä, miten meidät rammat on saatettu ohittaa täysin seksuaalikasvatuksessa, ei dokumentti näyttänyt vammaisia säälin kohteena.

Ihailtavaa dokumentissa on se, miten moninaisen ryhmän haastateltavia tekijät ovat löytäneet: sukupuoleltaan, seksuaaliselta suuntautumiseltaan, etniseltä taustaltaan ja toimintakyvyltään erilaiset vammaiset kertovat kokemuksiaan ja ajatuksiaan intiimiydestä. Tämä on ihanaa, sillä yleensä representaatio ei ole niin moninaista. Haastateltavien viesti on selvä: me haluamme ja meillä on oikeus haluta. 

Katsoja törmää vammaisten seksuaalisuuden representaatioissa säännöllisesti toistuviin teemoihin:

1. Haastateltava on joutunut fetisoiduksi, mikä ei kyseistä tyyppiä haitannut silloin, kun tämä on tahtonut vain seksuaalisia kokemuksia. Etsiessään parisuhdetta hän tahtoi tulla nähdyksi itsenään. Fetisointi on siitä kinkkinen juttu, että se nähdään usein pelkästään negatiivisena (mitä se monelle sen kohteeksi päätyvälle onkin, sillä usein fetisointi on suostumuksetonta). Keskustelusta kuitenkin unohtuu usein se, miten omiin (mahdollisesti itsevihaa aiheuttaneisiin) ominaisuuksiin kohdistuva mielenkiinto voi tuntua tietyissä olosuhteissa voimaannuttavalta.

2. “En mä voi sun kanssa.” Moni haastateltava kertoi törmänneensä tilanteeseen, jossa oli pohtinut, tuleeko löytämään ketään. Jos kiinnostava tyyppi oli tullut vastaan, oli tämä saattanut kokea joutuneensa huijatuksi vamman tultua ilmi, tai vaihtoehtoisesti kadota kokonaan. Tökeröön ja trauman jättävään käytökseen oli eittämättä syynä se, miten vammaiset nähdään herkästi vammattomia huonompina kumppaneina. Osasyy on tietenkin myös mielissämme sitkeästi elävä ajattelu, jonka mukaan seksi kuuluu vain tietyntyyppisille ihmisille, toimintakykynormiin meneville ja heille, joita pidetään perinteisesti kauniina. 

3. Vammainen on kaapissa seksuaalisuutensa kanssa. Vaikuttaa olevan lähes universaali ajattelutapa, ettei vammaisella olisi seksuaalisuutta. Eräs haastateltava kertoo, kuinka hänen vanhemmilleen tuli shokkina, että heidän kauan aikaa sitten aikuisuuden kynnyksen ylittäneellä tyttärellään on seksielämä. Toinen puolestaan kertoo opetelleensa pornosta, mitä seksi on, sillä muuta seksuaalikasvatusta ei ollut.

4. Asioita vain tapahtuu. Ei voida kiistää, etteikö monilla vammaisilla olisi haasteita oman seksuaalisuutensa toteuttamisessa, syntyivätpä ne sitten toimintakyvystä tai yhteiskunnallisista asenteista. Siitä huolimatta usea henkilö kertoo, miten he olivat vain päätyneet pussailemaan bileissä, tai muuten kiihkeisiin, yllättäviin, mutta tottakai suostumuksellisiin kohtaamisiin. Tällaiset tarinat antavat toivoa siitä, että ihmisellä on toimintakyvystään riippumatta mahdollisuus löytää paitsi pysyviä ja syviä rakkaussuhteita, myös hetken huumaa ja seikkailua. 

Acsexybility näytti vain vähän mallia siitä, miten omasta toimintakyvystä ja sen vaikutuksista seksuaalisuuden toteuttamiseen voi keskustella potentiaalisen kumppanin kanssa. Seksuaalineuvojana tiedän tämän kysymyksen painavan monia. Niinpä haastateltavat olisivat voineet kertoa, miten ovat ottaneet asian puheeksi, ja mahdollisesti avata keskustelua myös siitä, millaiset jutut ovat toimineet heillä, jos toimintakyky on luonut haasteita. 

Dokumentissa oli myös kohtia, joita en aivan ymmärtänyt. Taidespektaakkeli, jossa ihmiset tanssivat vaipoissa ja BDSM-henkisissä naamareissa keskellä katua, sai minut lähinnä kohottelemaan kulmiani. Mitä sillä yritettiin viestiä? Mieleeni ei tule muuta kuin “vammaisillakin on oikeus ilmaista seksuaalisuuttaan vapaasti.” Olen toki väitteen kanssa samaa mieltä, mutta mielestäni homman olisi voinut hoitaa myös toisella tapaa. Minun mielipidettäni ei toki välttämättä kannata kuunnella, sillä en ole oikeastaan ikinä ymmärtänyt niin sanottua nykytaidetta.

Toinen kohta, jota en ymmärtänyt alkuunkaan, oli dokumentin BDSM-kuvaus. Älä käsitä tätä väärin, rakas lukija. Ajatuksen tasolla riemuitsen aina, kun jossain kuvataan BDSM-kulttuuria. Etenkin vammaisnäkökulmasta ei-vaniljaista maailmaa avarretaan vain harvoin, joten jokainen kuvaus on nähdäkseni hyvästä. Koska dokumentti on monella tapaa ihana, odotin siltä paljon. BDSM-kohtaus sai minut kuitenkin parahtamaan epäuskoisesti “EI!” Miksi? Kuvaus oli kliseinen, tylsä ja mitäänsanomaton.

Sukelletaan siihen hiukan syvemmin. Vammainen nainen näytettiin dominoivassa asemassa. Tämä on loistavaa, sillä valta-asetelmilla leikkiminen voi antaa valtavasti vammaiselle, joka voi normaalissa arjessaan olla hyvinkin riippuvainen muista. Valtadynamiikkoihin ei kuitenkaan harmikseni sukellettu sen syvällisemmin, eikä niiden merkitystä näytetty tai kuvailtu. Valtaleikkien kuvaus ei ollut mielestäni uskottava. Naisen ympärillä oli lukuisia miestyypillisen vartalon omaavia henkilöitä, jotka käyttäytyivät kuin koirat. Pelkästään tämä klisee sai minut voimaan pahoin. Vaikka petplay voi olla jollekin iso kink, ainoana representaationa se on omiaan lisäämään ennakkoluuloja ja typistämään valtavan rikkaan kinky-kulttuurin. Kohtauksessa alistuvien ja dominoivan henkilön välillä ei ollut kommunikaatiota. Ei käskytystä, ei kehumista, ei nautinnon ääniä. Naisella oli lyömäväline, jolla vammattomankin voi olla hankala lyödä. Nyt se näytti lähinnä hipsuttelulta. Kätevämpiäkin, ja ennen kaikkea helppokäyttöisempiäkin lyömävälineitä on olemassa. Mikäli lyöminen on kyseiselle dominalle hankalaa, voi kipua aiheuttaa tai valta-asemaa kuvata lukuisilla muillakin tavoin. Olin tulkitsevinani naisen olemuksesta BDSM:n olevan hänelle siviilistä tuttua, mutta kohtaus oli käsikirjoitettu siten, että tilanteessa oli täysin mahdotonta olla neutraalisti.

Pidin dokumentista suuresti, mutta kaikista herkimmille katsojille en välttämättä sitä suosittele. Dokumentti nojaa pitkälti keskusteluihin ja kokemuksiin, mutta katsoja törmää muutamaan graafiseen intiimiin hetkeen. Joko seksiä kuvaillaan sanoin, näytetään siluetteja tai kuvataan lähikuvaa genitaaleista. Siihen, miksi etenkin jälkimmäiseen, lyhyen hetken kestävään visuaaliseen ratkaisuun on päädytty, en osaa vastata.
Edellä kuvatuista muutamasta kyseenalaisesta seikasta huolimatta Acsexybility on tärkeä keskustelunavaus vammaisten seksuaalisuuteen. Periaatteessa tätä voisi hyvin käyttää oppimateriaalina tietyin reunaehdoin. Mikäli tahdot avartaa ymmärrystäsi seksuaalisuudesta, validaatiota omille tunteillesi, tai seksuaalisuus vain sattuu kiinnostamaan sinua, on tämä dokumentti sinua varten. Se on nähtävissä Espoo Cinen Crip Cinessä Kino Tapiolassa ke 28.8. klo 17 sekä la Finkino Omenan sali 4:ssä 31.8. klo 16.

Koko Espoo Cinen ja Crip Cinen ohjelmiston löydät täältä.