Postaus on osa Espoo Cine -elokuvafestivaalin kanssa toteutettua kaupallista yhteistyötä.
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden kuvauksia populaarikulttuurin tuotteissa, olivatpa nämä sitten kirjoissa, sarjoissa, tai elokuvissa. Analyysini syvyys ja tyyli vaihtelevat käsillä olevasta mediatuotoksesta toiseen, mutta pyrin vastaamaan teksteissäni aina seuraaviin kysymyksiin: Mikä tuotoksessa sykähdytti, entä mikä ärsytti? Koinko representaation samaistuttavana? Mitä olisin kaivannut lisää?
Tällä kertaa pohdittavanani on Espoo Cinen Crip Cinessäkin nähtävä Simon of the Mountain, espanjalainen draamaelokuva, joka kertoo nimikkohahmonsa kipuilusta ja halusta kuulua joukkoon.
Filmin ensimmäinen kohtaus näyttää Simonin hiekkavuorella ystäviensä ympäröimänä. Ystävien liikekielestä ja kasvoista voi päätellä heidän olevan vammaisia. Simonin on hankala pysyä paikallaan ja hänellä näyttäisi olevan jonkinlaisia pakkoliikkeitä. Katsoja päättelee loogisesti myös Simonin olevan vammainen.
Totuus on kuitenkin toinen. Elokuvassa puhutaan usein vammaiskortista tai todistuksesta, jonka Simon sanoo aina kadottaneensa. Sinänsä uskottavaa, kyllähän pienet laput voivat hävitä. Nuorukaisen jouduttua ongelmiin hänet kutsutaan rehtorin kansliaan, jonne myös tämän äiti kutsutaan. Äiti vaikuttaa enemmän kuin hämmentyneeltä tilanteesta. “Mistä kortista hän puhuu?” kysyy äiti toistamiseen, eikä Simon vastaa.
Yleensä vammaisuus nähdään pelottavana ja luotaantyöntävänä, joten ajatus, että Simon vain esittäisi, ei varmasti tule katsojan mieleen. Kuka nyt haluaisi kohdata kaiken sen ableismin, johon vammaiset törmäävät? Harva, mutta jotkut. Yksi syy halulle voi olla huomio ja huolenpito. Simonin kohdalla näin ei kuitenkaan ole, sillä kukaan ei näytä osoittavan häntä kohtaan erityistä huolenpitoa edes koulussa, kodista puhumattakaan. Simon tuntee olevansa näkymätön ja hyljeksitty kotonaan. Äiti yrittää selvästi rajoittaa poikansa elämää, ja myös pakottaa tämän läheisyyteen, esimerkiksi halauksiin. Poika ei selvästi halua osoittaa äidilleen läheisyyttä, mutta ei uskalla (tai kokee ettei voi) panna vastaankaan. Isäpuoli puolestaan vähättelee poikaa, jättäen tämän monin tavoin huomiotta, ja on ilmeisesti ajoittain väkivaltainen. Simon kaipaa yhteisöä, jossa hän tulisi nähdyksi.
Periaatteessa tässä (elokuvan asetelmassa) voi ajatella olevan takana jotain kaunista; ajatusta vammaisuudesta jonain pelottavana tahdotaan murtaa ja tuoda sen sijaan esiin yhteisöllisyyttä ja normaalia elämää. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Monet näkymättömästi vammaiset joutuvat alituisesti kohtaamaan kyseenalaistamista ja vähättelyä. Näin ollen Simonin kaltainen kuvaus saattaa vahvistaa ajatusta siitä, miten ihmiset vain esittävät tai liioittelevat oireitaan.
Elokuva kuvaa yhteisöllisyyttä; vammaisten porukka on tiivis, he lähtevät keskenään seikkailuihin ja auttavat toisiaan. Esimerkiksi Simonin ystävä Penhuen yrittää auttaa poikaa saamaan vammaiskortin, jotta tämän olisi helpompi solahtaa uuteen rooliinsa. Perinteisesti vammaisten on ajateltu olevan kilttejä ja kuuliaisia, tai ainakin meidät on yritetty pitkään laittaa siihen muottiin. Filmi näyttää toisen puolen, sen, kuinka vammaisetkin osaavat rikkoa sääntöjä.
Elokuvassa nähdään jotain, mielestäni yhä tänäkin päivänä liian harvinaista: vammaiset ihastumassa ja kiinnostuneina intiimistä kanssakäymisestä. Yleensä nämä asiat esitetään vain vihjaillen, tai lakaistaan maton alle. Penhuen on ihastunut tyttöön, jonka kanssa tämä tahtoo mennä pussailemaan uintitreenien jälkeen. Väärässä pukuhuoneessa oleminen ja intiimi läheisyys on kiherryksestä ja kuiskailusta päätellen kiellettyä. Pariskunta pyytää Simonia vartioimaan ovea. Simon ei ole halukas pestiinsä, mutta hänet painostetaan siihen. Joukko tyttöjä kerääntyy kurkkimaan vessan oven taakse, sillä he haluavat nähdä, mitä tapahtuu. Kuten arvata saattaa, koko porukka jää kiinni.
Rehtorin kansliassa koulun johtaja on pöyristynyt tapauksesta, ja vaikuttaa siltä, että hän kokee tytön tulleen painostetuksi. Näin ei kuitenkaan ole, sillä katsoja näkee tytönkin olevan aloitteellinen. Rehtorin suhtautuminen osoittaa, kuinka kummeksuttavana vammaisten seksuaalisuutta pidetään. Samalla se kuvaa osaltaan ehkä hiukan vanhanaikaista suhtautumista seksuaalisuuteen, nimittäin näkökulmaa, jonka mukaan nainen ei voisi olla seksuaalinen ja nauttia kosketuksesta.
Vaikka Penhuenin tapauksessa ei tapahtunutkaan rajojen ylittämistä ja koskemattomuuden laiminlyöntiä, ei elokuvassa vältytty siltä. Yli-itsevarma, mahdollisesti Downin syndrooman kanssa elävä tyttö Colo, joka vaikuttaa olevan ainakin tietyn porukan johtaja, toimii useassa tilanteessa väärin. Hän painostaa kahta tyttöä suutelemaan ja koskettamaan toistensa kehoja ja kehittelee omia sääntöjä sille, mikä on hyväksyttävän suudelman mitta. Tytöt ilmaisevat etteivät tahdo, mutta Colo ei kuuntele. Colo on ihastunut Simoniin ja yrittää painostaa tätä seksiin kanssaan toteamalla suoraan: “Jos et harrasta kanssani seksiä, kerron kaikille, että olet näyttelijä.”
Elokuvan seksuaalisuuden kuvaukset herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. On hyvä, että vammaisten haluja kuvataan. On hyvä, että elokuvassa nostetaan esiin se, kuinka myös vammaiset voivat rikkoa toistensa, tai jopa vammattomien rajoja. Olisin kuitenkin toivonut elokuvalta rajojen rikkomiseen puuttumista, ja sitä, että näin toimineet hahmot olisivat joutuneet vastuuseen teoistaan. Filmi olisi kaivannut kohtausta, jossa vammaisia seksuaalikasvatetaan, ja heille opetetaan kommunikaatiosta ja rajoista, sekä ehkäisystä ja nautinnon moninaisuudesta. Elokuva olisi voinut näyttää esimerkkiä siitä, kuinka seksuaalisuudesta on mahdollista käydä keskustelua kehitysvammaisten kanssa. Tosielämässäkin vammaiset, etenkin kehitysvammaiset, saatetaan ohittaa seksuaalikasvatuksessa täysin. Se ei ole oikein, vaan asiat täytyy käydä läpi kunkin ymmärrystason mukaan.
Simon of the Mountain on rosoinen ja omalla tavallaan moninainen kuva vammaisuudesta. Se ei maalaa vammaisista kuvaa enkeleinä, muttei toisaalta piruinakaan. Se kuvaa vammaisia ja heidän kohtaamiaan ilmiöitä ajoittain realistisesti. Se on myös esimerkillinen kuvaus siitä, etteivät vammaiset ole pelottavia tyyppejä; Simonhan tahtoo olla osa heidän joukkoaan. Toisaalta en ole varma, voiko elokuvan viestin tulkita olevan “Simonin normaali elämä on niin rankkaa, että jopa rampojen parkojen seura on parempi”. Tulkinta on varmasti mahdollinen, mutta en usko sen olleen tekijöiden tavoite. He kun eivät minun silmääni näyttäneet tekevän vammaisista missään kohtaa säälittäviä myttyjä. Elokuva ei kuitenkaan ollut mitään kevyttä katsottavaa, eikä tosiaankaan sovi ihmisille, jotka haluavat tulla hyvälle tuulelle näkemästään elokuvasta.
Suosittelisinko elokuvaa? Kyllä, jos haluaa haastaa ajatteluaan ihmisyydestä. Välttämättä en kuitenkaan vain tämän elokuvan takia suuntaisi Espoo Cinen huumaan. Mikäli festarit rientoineen kuuluvat muutoinkin suunnitelmiisi, kannattaa samalla käydä kurkistamassa elokuva.
Simon of the Mountain on nähtävissä Espoo Cinen Crip Cinessä seuraavasti ti 27.8 klo 19.15 Louhisalissa, sekä la 31.8. klo 18 Finkino Omenan salissa 4.
Koko Espoo Cinen ja Crip Cinen ohjelmiston löydät täältä.
Kynäniekan salaiset mietteet 