Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatioita elokuvissa, sarjoissa, kirjoissa ja podcasteissa. Analyysini tyyli ja syvyys voivat vaihdella käsiteltävästä teoksesta toiseen. Pyrin aina vastaamaan analyysissani neljään kysymykseen: Oliko representaatio samaistuttavaa? Mikä jäi häiritsemään? Mistä pidin? Mitä olisin kaivannut lisää?
Tällä kertaa analyysissani on Maxilta löytyvä kohtalaisen tuore dokumenttielokuva Quad Gods. Elokuva seuraa kolmen vammautuneen miehen, Richardin, Prenticen ja Blaken matkaa heidän perustaessaan vammaisten e-urheilujoukkuetta. Aluksi mietin, onko minulla tästä juuri mitään sanottavaa. Vaikka videopelejä pelaankin, on e-urheilun maailma minulle kohtalaisen vieras. Heti alussa huomasin, että vaikka pohjajuoni kietoutuukin e-urheilun ympärille, ovat dokumentin teemat jossain paljon syvemmällä: ableismissa, vammaisidentiteetin rakentumisessa, sekä omien unelmien tavoittelussa. Kaikista näistä omaan paljon sanottavaa.
Eräs henkilöistä nostaa heti tarinan alussa esiin sen, miten yhteiskuntamme on suunniteltu käveleville. Jos alla onkin pyörät, ei liikkuminen ole niin helppoa. Samankaltaisia asioita nostettiin esiin pitkin filmiä. Oli ihanaa, että elokuva, jonka fokus ei ollut vammaisten kohtaamissa haasteissa, otti kantaa rakenteelliseen syrjintään. Toisaalta voisiko vammaisuudesta puhua ilman, että tulee ottaneeksi kantaa yhteiskunnallisiin seikkoihin?
Pidin siitä, miten tarina oli jaettu kolmen henkilön kesken: jokainen pääsee kertomaan vammautumisestaan, elämäntarinastaan ja intohimoistaan sekä ajatuksistaan kehollisuuteen liittyen tasapuolisesti. Moniääninen tarinankerronta on tärkeää, jotta ymmärretään, etteivät vammaiset ole yhtenäinen joukko, vaan kokevat ja ajattelevat eri tavoin.
Dokumentti haastoi jossain määrin vielä tänäkin päivänä vallalla olevaa käsitystä pelaamisesta. Se nähdään (valtavirtakeskusteluissa) passivoivana. Dokumentti nostaa esiin pelaamisen kuntouttavat vaikutukset: se voi parantaa reaktionopeutta, hahmotuskykyä ja hienomotoriikkaa. Kun pelaaja pääsee ratkomaan pulmia, vetämään vihollisia pataan ja purkamaan aggressioita, voi kuntoutuksesta tulla yllättäen motivoivaa. Kyseessä ei ole enää mekaaninen suoritus, kuten vaikka pallon heittely, vaan henkilö voi uppoutua pelin tarinaan ja nähdä edistymisensä videopelien maailmassa. Lisäksi täytyy muistaa, kuinka meillä on yhä enemmän sellaisia pelejä, joissa ihmiset joutuvat käyttämään laajemmin kehonsa lihaksia. Niiden kuntouttavaa aspektia ei voi kieltää.
Henkilöt puhuivat kehollisuudesta ja identiteetistä kiinnostavasti. Yksi argumentti oli se, miten jokainen meistä on joskus tuntenut olevansa kehonsa vanki, mutta pelit mahdollistavat fyysisten rajoitteiden huomiotta jättämisen. Periaatteessa tämä pätee myös vammattomiin, sillä jokaisen fysiologia määrittää sitä, mihin hän kykenee. Teknologian ja luovuuden avulla näitä rajoja voi venyttää.
Dokumentissa pelattiin monenlaisia pelejä, esimerkiksi autopelejä. Luodessaan avatarejaan kaikki tekivät niistä erilaiset, kuin mitä itse ovat. Blake kuvaili, miten hänelle on tärkeää, että hänen hahmonsa on vahva, nopea ja omaa mahtavat supervoimat. Minua kiinnostaa, miksi karski ja lihaksikas ulkomuoto oli Blakelle tärkeä. Kuvasiko hän supertyypillään sisäistä potentiaaliaan ja sitä, mitä ajattelee itsestään? Vai kokeeko hän kompensoivansa avatarinsa ulkonäön kautta omaa muuttunutta kehoaan?
Vammautuminen on eittämättä shokki, sillä koko elämä menee uusiksi. Tätä tukevat päähenkilöiden syvyydeltään vaihtelevat tarinat vammaisidentiteettinsä muodostumisesta. Kaikki kertovat, ettei se ole ollut helppo tie. Blake puhuu vammautumisestaan kauniisti. Hän kertoo menettäneensä valitettavasti monet ystävänsä vammautumisensa myötä, sillä he eivät kyenneet käsittelemään nuorukaisen muuttunutta tilannetta. Hän ei kuitenkaan ole katkera. Hän kertoo menettäneensä yhden identiteetin, mutta kokeneensa samalla tietynlaisen uudelleensyntymän. “Minusta tuli se ihminen, jollaiseksi minun pitikin tulla.” Tämä ei tunnu liioittelulta. Olen itse elänyt rajoitteeni kanssa koko elämäni, joten en voi samaistua siihen, miten elämä ja näkemys itsestä muuttuu vammautumisen myötä. Tiedän monien vammautuneidenkin puhuvan ko. hetkestä uuden elämän alkuna.
Minua nyppi se, miten nopeasti elokuva hyppi eri ajanjaksoja. Nopeat aika- ja tilannehypyt tekivät elokuvasta ajoittain hankalasti seurattavan. Myös pelin teema tuntui jäävän vähälle huomiolle. Vaikka sarjan tähdet keskustelivat pelaamisen merkityksestä, olisin toivonut sitä enemmän. Toivoin myös tietoa siitä, onko heidän toimintansa auttanut tekemään pelimaailmasta inklusiivisemman: jos, millä tavoin? Ymmärrän, että elokuvan tarkoitus on kertoa nimenomaan vammaisten tarinoita, mutta silti minua jäi häiritsemään se, kuinka vähän tarinassa keskityttiin pelaamiseen. Monet muut arvostelijat ovat englanninkielisissä arvosteluissaan kritisoineet sitä, kuinka elokuva yrittää olla jokaiselle jotain. Minä en kuitenkaan olisi lähtenyt (automaattisesti) poistamaan muusta elämästä kertovia kohtia, MUTTA olisin tehnyt elokuvasta pidemmän.
Oliko representaatio samaistuttavaa? Dokumentit eivät ole läpivalaisu päätähtiensä elämästä ja vaikka formaatti kuvaakin henkilöitään tai tiettyä tapahtumaa realistisesti, on dokumenteissakin aina jonkinlainen käsikirjoitus. Viimeistään leikkauspöydällä tehdään leikkausvalintoja, jotka vaikuttavat katsojien ajatuksiin aiheesta. En tiedä, kuuluiko dokumentin taustatiimiin muita rampoja kuin sen päätähdet. Pohdinta on tärkeä, sillä riippumatta siitä, mihin tekovaiheeseen kukakin osallistuu, vaikuttavat kaikkien ennakkoajatukset vammaisuudesta jollain tavoin lopputulokseen. Dokumentin representaation voi silti ajatella olevan aina aidompaa ja samaistuttavampaa kuin fiktion, sillä se kertoo aina elämästä, eikä esimerkiksi repliikkejä ole käsikirjoitettu toisin kuin fiktiossa. Tässä dokumentissa representaatio oli mielestäni erittäin onnistunutta, sillä se ei kuvannut supervammaisia, jotka tarttuvat haasteisiin säpsähtämättä. Siinä nostettiin esiin epävarmuuksia, tartuttiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja näytettiin kipukohtia.
Miesten tarina ja matka kohti omien intohimojen saavuttamista voidaan nähdä inspiroivana, inspiroiduin siitä itsekin. Se ei kuitenkaan minun silmääni ollut inspiraatiopornoa, jossa vammaiset nostetaan jalustalle heidän saavutuksistaan. Se, mitä he saavuttivat, on saavutettu kovalla työllä. Tyypit näyttivät esimerkillään, kuinka perinteisesti outoinakin nähdyt unelmat voivat olla saavutettavissa, jos asettaa päämääriä. Miehet ovat vaikeasti vammautuneita, mutta he onnistuvat unelmiensa saavuttamisessa. Dokumentti ei mielestäni tuo esiin haitallista “rajoitteet ovat vain omassa päässä”-ideologiaa, vaan kuvaa myös oikeiden olosuhteiden tärkeyttä. Jos virtuaalipelaaminen ja soveltavan pelaamisen mahdollistava teknologia ei olisi näin kehittynyttä, eivät henkilöt olisi välttämättä voineet pelata. Eräs henkilöistä nimittäin ohjasi hahmoa suullaan.
Voisin suositella dokumenttia katsottavaksi kaikille. Henkeäsalpaavia juonenkäänteitä ei ole luvassa, mutta kiinnostavia tarinoita (ilman nyyhkyaspektia) ja oikeanlaista asennetta. Viihtyäksesi elokuvan parissa sinun ei tarvitse tietää mitään e-palaamisesta.
HBO:n tuottaman dokumentin voi katsoa Max-palvelusta.
Lue myös:
Vammaiskuvastot mediassa – juttusarja, jossa käsittelen sitä, miten vammaisuutta kuvataan eri mediamuodoissa ja kuinka nämä kuvastot vaikuttavat toimintakykynormista poikkeavan minäkuvaan ja vammaissuhteeseen.
Kynäniekan salaiset mietteet 