Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Espoo Cine:n kanssa. Perinteisesti Espoo Cine on järjestetty vain syksyisin, mutta tänä vuonna Crip Cine -ohjelmisto laajenee omaksi keväiseksi minifestivaalikseen. Suurin osa näytöksistä on ilmaisnäytöksiä, mutta suositut ja palkitut elokuvat A Different Man, Toisenlaiset kesäkaverit ja Patrice: The Movie nähdään Kino Tapiolassa jossa lippu näytökseen kustantaa 12€.
Koko huhtikuisen Crip Cinen ohjelmiston voit katsoa TÄSTÄ
Katso muut arvioni Crip Cinen 2025 näytöksistä tästä.
——–
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden (media)kuvastoja, olivatpa nämä sitten elokuvissa, sarjoissa, podcasteissa tai kirjoissa. Käsiteltävästä teoksesta riippuen analyysini tyyli ja syvyys voivat vaihdella runsaasti, mutta vastaan aina seuraaviin kysymyksiin: Mikä sykähdytti? Oliko representaatio samaistuttavaa? Mitä olisin kaivannut lisää? Mikä jäi hampaankoloon?
Tämänkertainen analyysini keskittyy amerikkalaiseen dokumenttielokuvaan Patrice The Movie (2024), joka kertoo nimensä mukaisesti Patrice Jetterin, viisissäkymmenissä olevan CP-vammaisen naisen elämästä, ja ennen kaikkea vammaisten asemasta yhteiskunnassa, tai karkeasti sanottuna aseman puutteesta. Se on kertomus elämästä, rakkaudesta ja kaipuusta yhdenvertaiseen elämään.
Elokuva hyppii nykyhetken ja menneisyyden välillä luoden taidokkaan kokonaisuuden: Nykyhetkessä haastatellaan Garya, eli Patricen kumppania, Patricea itseään ja heidän ystäviään. Nykyhetken kuvauksessa Gary esimerkiksi kertoo, miten tyhjältä tuntuu asunto, jossa Patrice ei ole. Hän myös kuvaa elämää ylisuojelevien ja rasististen vanhempien kanssa. Garyn kuvaus on oiva esimerkki siitä, miksi yhteiskunnan tulee tarjota vammaiselle hänen tarvitsemansa palvelut. Palvelut, kuten riittävät taloudelliset tuet ja henkilökohtainen apu mahdollistavat sen, että henkilö voi itsenäistyä. Garylla ei kertomansa mukaan ollut tätä mahdollisuutta. Hän asui aikuisikänsä vanhempien luona ja pelkäsi kuollakseen näiden menehdyttyä, kuinka tulisi selviämään. Vanhempien eläessä suhde Patriceen olisi puolestaan ollut hänelle mahdottomuus, sillä nämä uhkasivat potkia hänet pihalle jos hän koskaan toisi kotiin mustan naisen. Se jäi epäselväksi, olisivatko Garyn ylisuojelevaisuuteen taipuvaiset vanhemmat osanneet ottaa tosissaan, tai tukea hänen seurusteluaan.
Patricen menneisyyden kuvaus on tarinankerronnallisesti mielenkiintoinen. Hän kertoo välähdyksiä menneisyydestään näyteltyjen kohtausten avulla. Näissä kohtauksissa hän esiintyy itsenään, ja muita henkilöitä hänen elämänsä vaiheissa näyttelevät lapset. Taustoina näissä kohtauksissa on Patricen sarjakuvatyylillä tekemiä maisemia. Hän toimi myös kohtauksien kertojana. Lapset aikuisten roolissa, esimerkiksi Patricen äitinä, tuntuivat ajoittain hassulta ratkaisulta, ottaen huomioon, ettei nuorta Patricea näytellyt lapsi. Valinta on silti mielestäni yksi niistä seikoista, jotka erottavat elokuvan muista. Ehkä se kuvasi myös Patricen luonnetta: lapsenomaisuutta ja heittäytymiskykyä.
Mikä elokuvassa onnistui?
Kun puhutaan vammaisia kaltoin kohtelevasta järjestelmästä, tulee vammaisista helposti säälin ja surun kohteita. Vastaavasti katsoja kuvittelee helposti vammaisten olevan sankareita ilman viittaa. Tyyppejä, jotka selviävät mistä vain ja ovat lähes yli-ihmisiä. Vaikka vammaisena joutuu kohtaamaan asioita, joita vammattoman ei ikinä tarvitse miettiä ja yhteiskunnan rakenteet hankaloittavat elämäämme näköjään valtiosta riippumatta, ei elokuva tehnyt Patricesta säälin kohdetta tai toisaalta myöskään turhaa inspiraation lähdettä. Se kuvasi vammaisuutta ominaisuutena, sitä kaunistelematta. Juuri niin, kuten se tulisikin kuvata.
Patricen esiintuominen hahmona sykähdytti. Hän ei pelännyt kertoa kipukohdistaan, tai kaunistellut paikoin karua lapsuutta. Esiin nousee hankala äitisuhde, miten tämä oli ehkä osin pelännyt hänen puolestaan ja toisaalta ehkä hävennyt, yrittäessään saada häntä käyttäytymään normaalisti. Patrice kertoi avoimesti, miten hankalaa vammaisena on pärjätä, jos ei ole saanut vanhemmilta riittävästi tukea itsenäistymiseen, tai vastaavasti, jos yhteiskunta ei tarjoa riittävästi tukipalveluita.
Patrice ei kuitenkaan elokuvana keskity sääliin, vaan näyttää vammaisten halun kuulua yhteiskuntaan. Hän puhuu ylpeydellä työstään liikenteenvalvojana ja sen merkityksestä. Patrice on menestynyt paraurheilija ja harrastaa taitoluistelua yhdessä Garyn kanssa. Muitakin harrastuksia löytyy: Patrice on jo vuosien ajan rakentanut yksityiskohtaista diodraamaa unelmiensa huvipuistosta.
Patrice the Movie on oiva näyte siitä, miten yhteiskunta ei näyttäydy kaikille samanlaisena. Gary ja Patrice ovat rakastuneet. He, kuten niin monet muutkin rakastavaiset, tahtovat elää yhteistä arkea: heillä se näyttäytyy haluna muuttaa yhteen, ja mennä naimisiin. Vammattomille nämä olisivat vain kysymyksiä siitä “Milloin on oikea aika?”, vammaiselle kyse on kuitenkin jostain paljon suuremmasta: “Voinko?” Garylle ja Patricelle tehdään hyvin selväksi, etteivät he voi, sillä he menettäisivät kaikki taloudelliset tukensa. Etenkin amerikkalaisessa järjestelmässä, mutta myös muualla, tuet ovat usein välttämättömyys vammaisen elämälle, ei jotain, mistä voisi noin vain luopua. Ajatus siitä, että tuet ja jopa terveysvakuutus päättyvät avioliittoon on täysin absurdi. Suomessakin toki yritetään vähentää avustajatunteja, jos vammainen ja vammaton muuttavat yhteen, sillä ajatellaan, että tokihan kumppani nyt auttaa. Kumppania ei luonnollisestikaan saisi velvoittaa avustamaan, sillä se vaikuttaa automaattisesti suhteen valtadynamiikkaan ja rakkaussuhde muuttuu helposti huoltosuhteeksi. Patricen ja Garyn tilanteesta absurdin tekee se, miten molemmat ovat vammaisia ja tarvitsevat apua.
Mikä oli samaistuttavaa?
Patrice kertoi, ettei hän ymmärtänyt omaa vammaansa ennen kuin ympäristö osoitti hänen olevan erilainen ja kiusasi häntä siitä. Vaikka minun ja Patricen toimintakyvyt eroavat toisistaan voimakkaasti, löydän hänen tarinastaan samaistumispintaa. Tiesin jo pienenä olevani erilainen, tarvitsinhan apua monessa arkisessa asiassa. Koska kuitenkin kasvoin kulttuurissa, jossa vammaisuuden mediarepresentaatiot olivat kurjuudella kyllästettyjä ja minulta puuttui peruskouluaikana vertaistuki, koin olevani vain vammaton, joka tarvitsi muita enemmän apua. Ymmärsin vammaisuuteni todella vasta kasvaessani ja vastuideni lisääntyessä. Vammaisuuden haasteet tulevat vähintään osittain yhteiskunnasta.
Patrice kertoi, kuinka hän tunsi erityisluokalle päästyään ensimmäistä kertaa sulautuvansa joukkoon. Tämä on eittämättä tilanne, johon moni toimintakykynormin ulkopuolella elävä voi samaistua. Suurin osa ystävistäni on yhä vammattomia ja voin olla heidän kanssaan juuri sellainen kuin olen. Samaan aikaan tiedostan olemukseni muuttuvan vammaisten ystävieni seurassa. On ihan eri asia olla sellaisten tyyppien kanssa, jotka ymmärtävät puolesta lauseesta, millaisia asioita käyt läpi.
Mitä olisin toivonut lisää?
Elokuva oli hidastempoinen ja minusta tuntui, että monet tärkeät asiat olivat pienessä roolissa. Olisin esimerkiksi kaivannut enemmän yhteiskunnallista taistelua, sillä elokuva olisi tarjonnut siihen puitteet. Elokuvassa järjestettiin, jokseenkin ponneton mielenosoitus, jossa hääasuihin pukeutuneet vammaiset lausuivat masentavia valankaltaisia: “Haluan mennä naimisiin, mutta haluan myös kyetä maksamaan laskuja” Olisin kaivannut enemmän keskustelua siitä, oliko mielenosoituksella seuraamuksia.
Haluaisin nähdä elokuvasta myös jatko-osan: Mitä Patricelle ja Garylle kuuluu nyt, Trumpin hallituksen alla, kun kaikki DEIA-toimenpiteet, eli monimuotoisuuteen, yhdenvertaisuuteen, osallisuuteen ja saavutettavuuteen tähtäävät toimet nähdään uhkana. En halua nähdä kärsimystä, etenkään mässäillä sillä ja toivon Patricelle ja Garylle kaikkea hyvää. Olen kuitenkin huolissani heidän ja kaikkien muiden vähemmistöjen puolesta. Minua kiinnostaisi lisäksi nähdä, kuinka amerikkalaiset vammaiset mobilisoituvat taistelemaan epäoikeudenmukaisuuksia vastaan – en nimittäin hetkeäkään epäile etteikö niin lopulta kävisi. Se voisi motivoida meitä suomalaisiakin taistelemaan, sillä oikeuksien polkeminen ei ole vain Yhdysvaltojen juttu, vaan sitä tehdään kaikkialla, myös Suomessa, joskaan ei vielä tuossa mittakaavassa.
Kaikkinensa elokuva oli lämminhenkinen, mutta kaunistelematon kuvaus kaipuusta yhdessäoloon ja osallisuuteen maailmassa, joka ei tee siitä helppoa. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää vammaisten asemaa. Elokuva on nähtävissä Huhtikuun Crip cinessä la 12.4.2025 klo 15:15 Kino Tapiolassa. Osta lippusi tästä.
Kynäniekan salaiset mietteet 