Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Espoo Cinen kanssa. 

Perinteisesti Espoo Cine on järjestetty vain syksyisin, mutta tänä vuonna Crip Cine -ohjelmisto laajenee omaksi keväiseksi minifestivaalikseen. Suurin osa näytöksistä on ilmaisnäytöksiä, mutta suositut ja palkitut elokuvat A Different Man, Toisenlaiset kesäkaverit ja Patrice: The Movie nähdään Kino Tapiolassa jossa lippu näytökseen maksaa 12€.

Tämä elokuva on nähtävissä ilmaiseksi Espoo Cinen Crip Cine minifestivaalilla keskiviikkona 16.4. Oodissa Maijansalissa.  Liput on kuitenkin varattava etukäteen sivulta löytyvän linkin kautta.

Koko huhtikuisen Crip Cinen ohjelmiston voit katsoa TÄSTÄ
——–
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden mediakuvastoja, olivatpa nämä sitten elokuvissa, sarjoissa, podcasteissa tai kirjoissa. Käsiteltävästä teoksesta riippuen analyysini tyyli ja syvyys voivat vaihdella runsaasti, mutta vastaan aina seuraaviin kysymyksiin: Mikä sykähdytti? Oliko representaatio samaistuttavaa? Mitä olisin kaivannut lisää? Mikä jäi hampaankoloon?

Tämäkertaisen analyysini kohde on The Stimming Pool, autismin kirjolla olevien taiteilijoiden elämästä ja luomisprosessista kertova, taiteellisesti osittain kokeellinen dokumentti, jonka pointti ei ole kuvata matkaa, vaan hetkiä elämästä. 

Koska olen itse neurotyypillinen ja vain tunnen hyvin monentyyppisiä kirjolla olevia ihmisiä, en voi täysin arvioida elokuvan samaistuttavuutta. Niinpä istutin läheisen autistiystäväni katsomaan elokuvan kanssani.

Mikä elokuvassa harmitti?

Taide-elokuvat olleet minulle aina jossain määrin haastavia, sillä niiden seuraaminen on tuntunut työläältä. Kaipaan enemmän juonivetoisuutta, jotta keskittymiseni olisi helppoa. Ystäväni sai elokuvasta enemmän irti, mutta se saattoi johtua myös siitä, että hänelle tuo maailma on tuttu. Jotta elokuvaa ja sen tarkoitusperiä olisi ollut helpompi hahmottaa, olisi teos voinut tuoda selvemmin esiin sen, että tavoitteena on välittää katsojalle neuroepätyypillisen arkikokemus. Toisaalta usein filmejä kritisoidaan aukiselittämisestä.

Mielestäni elokuvassa olisi ollut kiinnostava, esimerkiksi taiteen keinoin, näyttää enemmän sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan neuroepätyypillisiin ihmisiin. Miten nämä henkilöt ovat esimerkiksi joutuneet todistelemaan itseään läheisilleen tai tuntemattomille, vai ovatko? Millaista tukea nuoret olisivat kaivanneet? Toisaalta, kaikkien vammaiselokuvien ei tarvitse ottaa kantaa suoraan tai alleviivata vaikkapa ableismia. Jo oleminen ja oman toiminnan näyttäminen ovat nimittäin omalla tavallaan kannanottoja, kun henkilö kuuluu vähemmistöön. 

Mikä elokuvassa onnistui?

Elokuva kuvasi rehellisesti sitä, mitä autismin kirjolla oleminen voi olla, eikä se missään kohtaa tuntunut tirkistelyltä.  Kun mietimme sanaa “autisti”, tulee ajatuksiimme usein jokin tietty, yksiulotteinen mielikuva. Kyllä, elokuvassa esiintyvillä henkilöillä oli joitain tyypillisesti neuroepätyypillisten ominaisuuksina pidettyjä piirteitä, dokumentissa heitä ei kuitenkaan typistetty tuohon piirteeseen. Elokuvassa nähtiin moniulotteisia henkilöitä, mikä on itselleni vammaisrepresentaatioissa tärkeintä. En tuntenut elokuvaa katsoessani sääliä, tai inspiroitunut. Korkeintaan oivalsin paremmin, miten kirjolla olevat ihmiset kokevat asioita.  Osaan ehkä suhtautua paremmin asioihin, jotka tuntuvat itsestäni oudoilta.

Tunnistin elokuvasta monia lähipiirilleni ja lähipiiristäni tuttuja seikkoja, esimerkiksi sen, miten kova hälinä ja runsas ärsykkeiden määrä kuormitti. Dokumentissa tuotiin hyvin konkreettisesti esiin se, miten käytös ja oleminen muuttuvat, kun päästään tilaan, jossa autisti voi olla vapaammin oma itsensä: yöllä ympärillä on vähemmän kuormittavia tekijöitä,  joten olemisesta voi keskittyä nauttimaan aivan eri tavalla kuin tilanteessa, jossa maskaisi, eli pyrkisi piilottamaan omia epätyypillisiä piirteitään matkimalla muita. 

Pidin myös siitä, miten elokuvassa näytettiin ylikuormittuminen. Klipeissä oleva henkilö oli aktiivinen ja teki päivänsä aikana vaikka mitä hälinää ja meteliä sisältäneissä ympäristöissä: kaupungilla, toimistolla jne. Hän ei, ainakaan katsojan mielestä, saanut ääntään kuuluviin, mikä lisäsi kuormitusta. Rauhoittavien eleiden käyttäminen on yleinen keino kuormituksen helpottamiseen. Hän ei niin julkisella paikalla tehnyt, mutta kotonaan kyllä. Stimmailun, eli itseään rauhoittavien eleiden ja liikkeiden, hillitseminen oli merkki halusta sulautua massaan ja maskata erilaisuutensa. Kun henkilö pääsi kotiin hän romahti.

Tiedän, että monet lähipiirissäni olevat peittelevät usein kuormittumistaan, ei siksi, että kokisivat sen seurassani tarpeelliseksi vaan siksi, että he kokevat kuormituksen peittelyn sosiaalisesti hyväksyttävänä. Elokuva oli samaistuttava. 

Olen keskustellut joidenkin kirjolla olevien ystävieni kanssa siitä, miten heidän mielensä ja ajatusprosessinsa toimivat. Oman mielen liikkeitä, jotka saattavat olla ihan mitä vain, voi kenen tahansa  olla hankala selittää niin, että muut saavat siitä kiinni. Elokuvan taiteelliset ratkaisut auttoivat ymmärtämään sitä: näin esimerkiksi katseenseurantaharjoituksesta, miten neuroepätyypillisen saattaa olla hankala fokusoida katsettaan johonkin tiettyyn asiaan. Tämän pohjalta hahmotin paremmin, miksi ystäväni näyttävät välillä olevan kaupungilla aivan eksyneitä, kuin eivät tietäisi, mihin katse tulisi tai kannattaisi  fokusoida. Toisaalta kyse ei ole pelkästään katseen fokusoinnin haasteesta, vaan siitä, että neurotyypilliset ja autistit kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin: tämän huomasin jo elokuvaa katsoessamme.

Suosittelisinko elokuvaa ja kenelle? En suosittele elokuvaa henkilöille, jotka kaipaavat täynnä toimintaa olevaa pläjäystä, joka saa katsojan pysymään penkkinsä reunalla alusta loppuun. Sen sijaan suosittelen elokuvaa ihmisille, jotka nauttivat taiteellisista kokonaisuuksista, jotka jättävät paljon katsojan tulkinnan varaan.  Lisäksi voisin suositella elokuvaa neuroepätyypillisille, sillä he saattavat kokea tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Suosittelen tätä myös neuroepätyypillisen läheiselle, joka haluaisi ymmärtää paremmin, millaisia ajatuskeloja  neuromoninainen ystävä käy läpi.

Katso muut arvioni Crip Cinen 2025 näytöksistä tästä.