Vammaisuuden näyttämö: Loxy

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Espoo Cine:n kanssa.

Perinteisesti Espoo Cine on järjestetty vain syksyisin, mutta tänä vuonna Crip Cine -ohjelmisto laajenee omaksi keväiseksi minifestivaalikseen. Suurin osa näytöksistä on ilmaisnäytöksiä, mutta suositut ja palkitut elokuvat A Different Man, Toisenlaiset kesäkaverit ja Patrice: The Movie nähdään Kino Tapiolassa jossa lippu näytökseen kustantaa 12€. 

Koko huhtikuisen Crip Cinen ohjelmiston voit katsoa TÄSTÄ

Katso muut arvioni Crip Cinen 2025 näytöksistä tästä.Tämä dokumentti on nähtävissä ilmaiseksi Kino Reginassa 15.4. klo 19.45.  Liput näytökseen tulee varata sivun linkistä.

Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden (media)kuvastoja, olivatpa nämä sitten elokuvissa, sarjoissa, podcasteissa tai kirjoissa. Käsiteltävästä teoksesta riippuen analyysini tyyli ja syvyys voivat vaihdella runsaasti, mutta vastaan aina seuraaviin kysymyksiin: Mikä sykähdytti? Oliko representaatio samaistuttavaa? Mitä olisin kaivannut lisää? Mikä jäi hampaankoloon?

Tällä kertaa analysoitavana on kreikkalaisdokumentti Loxy, joka seuraa päähenkilönsä Loxandra Loukasin, downin syndrooman kanssa elävän tytön tai siis naisen, kuten hän itse itseään korjaa – matkaa kohti unelmaansa: hän haluaa seurata äitinsä jalanjäljissä ja luoda uraa näyttelijänä. Loxylle avautuu mahdollisuus esiintyä Kreikan kansallisteatterissa jolloin hänestä tulee myös ensimmäinen kansallisteatterin sopimusnäyttelijä jolla on downin syndrooma. Katsoja pääsee siis seuraamaan uraauurtavaa matkaa.

Mikä onnistui ja koinko representaation samaistuttavana?

Vaikka kyseessä oli merkittävä tapahtuma ja tilanne, olihan Loxy selvästi uranuurtaja, ei hänelle soviteltu olalle sankarinviittaa vain siksi, että hän seuraa unelmiaan. Kuvaus oli mielestäni aitoa: tytöstä ei yritetty maalata jotain tiettyä kuvaa, vaan hänen annettiin olla sellainen kuin hän on. Elokuvan viesti oli selvä ja siitä pidin: Vammaisen elämän ei tarvitse mennä tiettyä kaavaa pitkin, eikä normien ulkopuolella eläminen estä saavuttamasta unelmia. 

Minulla on hyvin erityyppinen vamma kuin Loxylla, joten suorasta samaistumisesta en voi puhua. Kuten seurantadokumenteissa yleensäkin, ei tässäkään dokumentissa ollut jännityksessä pitävää juonta. Mielestäni dokumentti oli silti tarinallisesti mielenkiintoinen, sillä arjen kuvauksen ohella näimme pätkiä itse näytelmästä, jossa Loxy esiintyi. Minua jäi kiinnostamaan, millainen näytelmä oli kokonaisuudessaan ja toivoisinkin, että se oltaisiin voitu striimata.

Mikä jäi hampaankoloon?

Seurantadokumentti noudattaa vahvasti kärpänen katossa -näkökulmaa, jossa kamera ja täten katsoja seuraa tapahtumia ulkopuolisena sivustakatsojana. Lähtökohta antaa tilaa seurata Loxyn elämää sellaisena kuin se on, mutta usein huomaan itse pitäväni enemmän narratiivisemmasta lähestymisestä dokkareissa. Ongelmaksi Loxyssa muodostui se, että elokuvasta jäi mielestäni puuttumaan kaikki konteksti. Katsoja, joka ei ole kreikkalainen ei tiedä mitään kreikkalaisesta kansallisteatterista, tai vammaisten asemasta Kreikassa. Elokuva ei myöskään toiminut oikeastaan henkilökuvana Loxysta, sillä katsojalle ei kerrottu mitään Loxyn matkasta tähän hetkeen, tai siitä, miten hän kokee saavutuksensa. Ainoat henkilöt, jotka elokuvassa puhuvat kameralle ovat Loxyn vanhemmat, jotka hieman avaavat tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Sen sijaan Loxy ei avaa sisäisiä ajatuksiaan tai tuntemuksiaan. Valinnan efektinä on tietty ulkopuolisuuden tuntemus päähenkilöstä.

Loxy on sympaattinen nuori nainen, jonka elämää on mukava seurata. Olisin kuitenkin toivonut, että olisimme katsojina päässeet enemmän vuoropuheluun hänen kanssaan, sillä itseäni ainakin kiinnostaisi kuulla mitä hänellä olisi sanottavanaan.

Loxyssa ei varsinaisesti ollut representaation näkökulmasta puutteita tai ongelmia. Olisin kuitenkin kaivannut elokuvaan lihaa luiden ympärille. Sanoisin dokumentin sopivan ihmisille, jotka haluavat olla kärpäsenä katossa.