Vammaisuuden näyttämö: Wicked

Disclaimer: Puhun tässä tekstissä rehdisti Wickedin ongelmista. Mikäli Wicked on sinulle tärkeää vähemmistörepresentaatiota, et ehkä halua lukea kuinka pahasti vammaisuuden osalta mennään metsään. Ymmärrän, että monelle tarina on rakas, enkä tahdo viedä kokemuksestasi mitään pois.

Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen vammaisuuden mediarepresentaatioita, olivatpa ne sitten sarjoissa, elokuvissa, kirjoissa tai toisinaan myös podcasteissa. Analyysini syvyys ja tyyli voivat vaihdella voimakkaasti käsillä olevasta teoksesta toiseen rajusti, mutta vastaan aina seuraaviin kysymyksiin: mikä sykähdytti? Mihin samaistuin vai samaistuinko mihinkään? Mitä olisin toivonut lisää? Mikä jäi hampaankoloon?

Kuuntele Rampaseksiä-podcastin jakso, jossa keskustelen osteogenisis imperfektan kanssa elävän Kaisa Viitalan kanssa vammaisrepresentaation merkityksistä.

Tällä kertaa analysoin Wickedin vammaisrepresentaatioita sekä sitä, miksi alun innostukseni vaihtui Wicked: For Goodia katsoessa hyvin nopeasti päässä jyskyttävään ajatukseen: “Mitäs kettua tämä nyt sitten on?” Olin toki alunperinkin hiukan huolissani siitä, miten Nessarosen muuttuminen idän ilkeäksi noidaksi kuvataan. Halusin silti uskoa hyvään käsikirjoittamiseen, olihan elokuvasta kerrottu kulissien takaa paljon hyvää.

Niinpä järkytyin pahasti, kun elokuvan ydinviesti tuntui olevan: “Kaikki ovat samanarvoisia, olivatpa he eläimiä tai ihmisiä, paitsi vammaiset.” Tiedän näkemykseni kuulostavan kärkkäältä, mutta odotin elokuvalta, joka mainostaa olevansa kaikkien vähemmistöjen puolella, paljon enemmän ja petyin raskaasti.

Jos Wicked tai Ozin maailma eivät ole sinulle tuttuja, kyse on lyhykäisyydessään tästä: Ihmemaa Oz on klassinen kirjasarja, jonka tunnetuin populaarikulttuurinen tulkinta on vuonna 1939 julkaistu elokuvasovitus, Judy Garlandin tähdittämä Ihmemaa Oz.

Wicked on alun perin Gregory McGuiren vuonna 1995 kirjoittama teos, jossa analysoidaan pahuuden luonnetta Oz-myyttiä hyödyntäen. Käytännössä koko juonikaari etsii vastausta kysymykseen: “Mikä tekee ihmisestä pahan?”

Wicked ja vammaiskoodaus

Wickedistä ja vammaisuudesta puhuttaessa mieleen nousee usein ensimmäisenä Elphaban sisko Nessarose, johon viittaan jatkossa nimellä Nessa. Todellisuudessa elokuvassa käsitellään vammaisuuden teemoja huomattavasti laajemmin, vaikkei niitä sanoiteta ääneen. Kyse on koodauksesta, jolla fiktiota analysoitaessa tarkoitetaan yleisesti sitä, että jokin ääneen lausumaton piirre tai trooppi, eli tässä kontekstissa toistuva teema tai klisee, yhdistyy katsojan mielessä toiseen asiaan. Esimerkiksi ns. nepsykoodatuksi kutsutaan hahmoa, jonka ei koskaan ole sanottu kuuluvan autisminkirjolle, mutta jolla on havaittavissa selviä autismikirjon piirteitä. Tunnettuja esimerkkejä tästä ovat Sherlock Holmes ja Big Bang Theoryn Sheldon Cooper. 

Koodaus voi syntyä kahdella tavalla. Mediatuotteen, kuten elokuvan, tekijät voivat liittää hahmoon tarkoituksella tiettyjä merkityksiä. Vastaavasti vastaanottaja, eli mediatuotteen parissa oleva katsoja, voi mielessään tulkita elokuvan erilaisia viestejä.

Vähemmistöille koodattu representaatio on tärkeää, sillä viihdettä dominoivat valkoiset, vammattomat cis-heterohahmot. Elphaban erilaisuus onkin nähty koodina erinäisille vähemmistöille, sateenkaarevuudesta rodullistamiseen. Hahmon voi nähdä olevan myös vammaiskoodattu. Muiden hahmojen käyttäytyminen ja Elphaban oma tapa tuoda vihreyttään aikuisena esille kertovat minulle selvästi, miten tarinan maailmassa vihreässä värissä on kyse synnynnäisestä epämuodostumasta, joka ei kuitenkaan vaikuta hänen fyysiseen toimintakykyynsä. Näkemystä voi perustella myös sillä, että elokuvan maailmassa hän ei edusta mitään tunnettua ryhmää, vaan hänet nähdään yksittäisenä poikkeuksena. Wickedin maailmassa on ja oli vielä etenkin Elphaban syntymän aikaan tavallista nähdä puhuvia eläimiä eri ammateissa. Esimerkiksi Elphaban kätilönä ja myöhemmin Throppin perheen lastenhoitajana toimi puhuva karhu, mutta vihreän ihon omaava ihminen on kaikille järkytys. Samankaltaisesti elokuvassa suhtaudutaan vain Nessaan, Elphaban pyörätuolia käyttävään siskoon. 

Wickedin kohdalla vammaiskoodauksen voi katsoa johtavan kulahtaneiden ajatusmallien vahvistamiseen, sillä se kuvaa kahdella tavalla, miten heidän vamma on seurausta äidin synneistä. Elphaban kohdalla on kyse siitä, miten tämän äiti petti miestään ja joi “vihreää eliksiiriä” ja Nessan kohdalla siitä, kuinka tämän isä pyrki kontrolloimaan äidin kehoa. Tämän ajatusmallin toisto on haitallista, sillä monissa uskonnollisissa piireissä vamman ajatellaan johtuvan esimerkiksi entisen elämän synneistä tai nähdään rangaistuksena vanhempien vääryyksistä. Sanotaan se vielä kerran: Vamma ei ole synti, eikä tee ihmisestä viallista. 

Nessa Wicked-filmatisoinnissa

Kun ensimmäinen elokuva alkaa, näemme elämäniloisen ja tulevaisuutta odottavan Nessan. Hän sanoo, ettei tarvitse sisarensa apua ja haluaa mennä ja tehdä yksin. Tämä on ymmärrettävää, sillä nähdessämme kuvernööri Throppin ymmärrämme Nessan kasvaneen ylisuojelevassa ympäristössä. Se on tuttua monelle vammaiselle, sillä usein vanhempaa pelottaa, miten lapsi pärjää maailmassa. Pelosta johtuen he saattavat tehdä liikaa lapsen puolesta.

Isä vannottaa Elphabaa katsomaan, että Nessa pääsee alkuun, ja Elphaba suostuu tähän, ehkä halusta miellyttää isäänsä sekä kenties myös siksi, että hän on ylisuojelevainen Nessaa kohtaan. Osittain kyse saattaa olla itsesyytöksistä. Elphaban mielestä sisar syntyi vammaisena hänen vuokseen: Isä Thropp järkyttyi vihreän ihon omaavasta tyttärestään niin paljon, että pakotti vaimonsa syömään valkohorsmaa (milkflower) jatkuvalla syötöllä Nessaa odottaessaan. Luultavasti tämän vuoksi Nessa syntyi etuajassa, mikä oletettavasti aiheutti vamman. Siskosten äiti menehtyi synnytyksessä.  

Arkipäivän ableismin näyttäminen on filmin tekijöiltä tietoinen, ja katsojaa toivottavasti herättelevä valinta. Elokuvissa kuvataan samaistuttavasti, kuinka vammaisen kykyyn selvitä asioista itse suhtaudutaan epäilevästi. Koulun johtajatar yrittää tehdä asioita Nessan puolesta. Sen sijaan, että hän saisi puolustaa itseään kunnolla, sisar Elphaba tulee väliin.

Nessa on ensimmäisessä elokuvassa kokonainen hahmo. Katsojalle näytetään hänen kaipuunsa rakkauteen ja toisaalta monelle meistä tutut epävarmuudet: “Kelpaanko minä tällaisena?“ Vaikka epävarmuudet ovat samaistuttavia, olisi virkistävää nähdä vammainen myös itsevarmana omasta kelpaavuudestaan.

Boqin ja Nessan tarinassa häiritsee se, että vaikka Boq selvästi välittää Nessasta jollain tasolla, ovat heidän tunteensa eri tasolla. Nessa on selvästi Boqin pauloissa, mutta hän näyttää olevan miehelle vain pelinappula, tapa tehdä Glindalle mieliksi. Tämä nimittäin pyytää Boqia pitämään Nessasta huolta tai olemaan tämän seurana. Juoni on periaatteessa haitallinen, sillä se vahvistaa ajatusta siitä, kuinka vammainen tarvitsee aina kategorisesti jonkun huolehtimaan itsestään, tai apua pariutumisessa. Näin ei ole. Samaan aikaan representaatiosta on löydettävissä samaistumispintaa, sillä olen törmännyt tähän luuloon tosielämässä. Sen sijaan, että Nessa napauttaisi ketään tästä luulosta, on hän sen sijaan kiitollinen Glindalle. Todellisuudessa pyyntö oli van Glindan keino saada munskotin huomio itsestään muualle. Hyvä tarkoitus jää kuitenkin puolitiehen, sillä Nessan ei näytetä missään kohtaa löytävän rakastettua omin avuin.

Ensimmäisessä elokuvassa kokonaisuus toimii pitkälti hyvin representaation näkökulmasta. Vaikka en ole koskaan nähnyt musikaalia, tiesin loresta sen verran, että ahdistuin jo etukäteen. Luotin silti siihen, että representaatiosta on yritetty tehdä hyvää.

For good?

Tarinassa on elokuvien välillä viiden vuoden aikahyppy: Elphabaa etsitään edelleen, mutta hän on pysynyt piilossa. Glindasta on tullut hyvyyden keulakuva ja Sisarusten (Elphaban ja Nessan) isä, kuvernööri Thropp, on kuollut, ja Nessa on nimetty hänen tilalleen. Sinällään tämä on hyvää representaatiota: vammainen on vallankahvassa, mitä fiktiossa nähdään vain harvoin. Tähän saakka hän on ilmeisesti tehnyt myös jossain määrin hyviä päätöksiä, sillä munskottien maa on ainoa paikka, jossa eläimiltä ei vaadita erillistä matkustuslupaa.

Tämä jää kuitenkin ainoaksi onnistumiseksi representaation osalta, ja Wicked For Good syöksyy nopeasti tunkkaisimpiin trooppeihin. Viidessä vuodessa Nessa ei ole päässyt irti epävarmuuksistaan. Hän rakastaa yhä Boqia ja tahtoo pitää tästä kiinni kynsin ja hampain. Kun Boq kertoo halustaan lähteä seikkailemaan, Nessa määrää, etteivät munskotit voi matkustaa mihinkään ilman kuvernöörin lupaa. Hän siis rajoittaa ja määrää Boqia ja muuttuu tämän myötä pahaksi noidaksi. Nessan epävarmuuksille, jotka ohjaavat hänen toimintaansa, ei anneta muuta syytä kuin vamma, ja samalla toisinnetaan trooppia vammaisista takertuvaisina kumppaneina. 

Myöhemmin, Boqin yrittäessä lähteä uudestaan matkaan, Nessa suivaantuu. Hän yrittää saada Elphaban grimoiren avulla Boqin rakastumaan itseensä. Loitsu menee kuitenkin pieleen ja Boq menettää hyvän sydämensä, muuttuen lopulta Tinamieheksi. 

Nessan tarinan erot eri Wicked-versioissa

Alkuperäisessä L. Frank Baumin kirjoittamassa Ihmemaa Ozissa idän ilkeä noita ei suinkaan ole sukua Elphaballe, tai käytä pyörätuolia. Gregory Maguire luo hahmojen välisen yhteyden 90-luvulla kirjoittamassaan teoksessa, jossa Nessa ei ole pyörätuolissa vaan syntyy ilman käsiä. On tärkeää miettiä, mitä vammainen paha hahmo viestii. Vammainen voidaan kirjoittaa pahaksi, mutta silloin on tärkeää pohtia, miksi henkilö on paha. Jos hänellä ei ole muuta motiivia pahuudelleen kuin toimintakykynormista eroaminen, se vahvistaa vammaisuuteen liittyviä stereotypioita. Jos henkilöllä on fyysinen poikkeama, saattavat ihmiset alkaa pelätä vastaavia oireita tai piirteitä. Oiva esimerkki tästä on Roald Dahlin klassikkokirjaan Kuka pelkää noitia perustuva The Witches (2020),g jossa pelättyjen noitien tunnusomaiset kädet rinnastuvat sairauden aiheuttamaan oirekuvastoon.

Vuonna 2004 ensi-iltansa saaneessa Wicked-musikaalissa Nessa käyttää pyörätuolia ja Elphaba loitsii hänen kenkänsä, minkä seurauksena hän kykenee kävelemään. Nessa nimittäin ajattelee, vamman olevan syy sille, ettei Boq tahdo olla hänen kanssaan romanttisessa mielessä. Ajatus siitä, että vammaisen tulisi parantua kelvatakseen muille, tai että vammainen itse haluaisi parantua, on haitallinen, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Se vahvistaa paitsi ajatusta vammaisesta huonona kumppanina, myös ajatusvinoumaa vammaisen elämästä kärsimyksenä. Teatterimusikaali on saanut kritiikkiä paitsi vinoutuneista narratiiveista, myös siitä, ettei vammaisille näyttelijöille ole annettu, ainakaan useimmiten, mahdollisuutta näyttää kynsiään. Musikaali-Nessa nähdäänkin nykyisin ableistisena kuvauksena.

Elokuva-Nessan näyttelijän Marissa Bodenin mukaan elokuvissa on pyritty korjaamaan vammaisrepresentaation virheitä. Nessan roolissa on elokuvissa ensimmäistä kertaa vammainen näyttelijä ja mielestäni sen huomaa. Nessan vamman kuvaaminen ei ole korostettua, ja esimerkiksi tapa, jolla hän liikkuu pyörätuolissa, on luonnollinen. Boden kuvaa myös behind the scenes -materiaalia siitä, kuinka setissä navigointi pyörätuolin kanssa onnistuu. Koska kuvauspaikat vaikuttivat videoilla saavutettavillta ja Boden puhuu tuotannosta kauniisti, odotin tarinalta myös enemmän. 

Totuus on toinen. Teatterimusikaalia on kritisoitu eniten siitä, että se toisintaa trooppia jonka mukaan vamma tulisi korjata. Tämän vahingollisen kuvaston elokuvantekijät väittävät ylpeästi korjanneensa. Nessa ei pysty kävelemään kenkien ansiosta, vaan sen sijaan hän leijuu. Vammaisrepresentaatio on vammaisrepresentaatiota vain, jos vamma vaikuttaa jollain tavalla henkilön elämään. Mikäli Nessa voi lentää, ei hän tarvitse pyörätuolia eikä vamma muutoin vaikuta (ainakaan ruudulla) hänen elämäänsä. Näin ollen lentäminen, mikäli se jatkuisi, pyyhkäisee vamman pois kuten kävelykin. En myöskään ymmärrä leijumisen ideaa, sillä se loppuu samantien, kun Nessa kuulee Boqin suunnitelmista mennä Glindan häihin. Hän ei myöhemmässä vaiheessa lennä, vaan käyttää pyörätuolia kuten ennenkin. Lisäksi Nessa anelee siskoaan korjaamaan itsensä. Näin ollen vahingollista trooppia ei korjata, vaan se ainoastaan muutetaan toisenlaiseksi.

Elokuvan oli internetistä lukemieni artikkelien mukaan tarkoitus myös moninaistaa vammaisuuden rakkausrepresentaatiota. Nessalle oli kirjoitettu myös toinen romanttisia sävyjä omaava suhde, jotta emme näkisi vain vammaisen yksipuolisia tunteita. Kaikki tähän suhteeseen liittyvät kohtaukset oli kuitenkin leikattu pois, joten hyvät tarkoitukset eivät realisoituneet. Onkin perusteltua kysyä, miten tämä olisi peilautunut suhteessa siihen, ettei Nessan loppuratkaisu kuitenkaan muutu?

Onko Wicked ableistinen?

Lyhyt vastaus on kyllä. Se toistaa monia ableistisia juonikuvioita, ja kuvastoja, joita olen kritisoinut laajasti muissakin vammaiselokuvia käsittelevissä arvosteluissa. Kävelykyvyn haluaminen tai vamman korjaaminen eivät kuitenkaan nähdäkseni ole elokuvan ainoat haitalliset kuvastot. Näen haitallisena myös sen, miten vammainen kuolee ainoastaan, jotta päähenkilön juoni etenee. Näen haitallisena myös sen, miten vamman kuvataan olevan seurausta vanhemman synnistä. Se nimittäin on omiaan lisäämään vammaisen tunnetta viallisuudesta. 

Samoin vastaus kysymykseen: “Mikä tekee ihmisestä pahan?” voi elokuvan näkökulmasta helposti kytkeytyä vammaisuuteen. Sekä Tinamiehen, että Variksenpelättimen toimintakyky muuttuu merkittävästi elokuvan aikana joko Nessan tai Elphaban toimesta. Vaikka Elphaban tarkoitus on pelastaa molemmat, hän hyvistä tarkoitusperistään huolimatta romuttaa Boqin elämän. 

Wicked-elokuvat eivät kuitenkaan yritä maalata vammaisista katkeria pahiksia, ja onnistuvat monin tavoin tuomaan esiin arkipäivän ableistisia ongelmia. Silti, lopputulemana vammaisrepresentaation osalta elokuvista jää kylmäävä olo. Ja kyllä, ymmärrän, että elokuvien täytyy olla jossain määrin uskollisia alkuperäisteoksille.

Suosittelisinko Wicked-elokuvia? 

Vammaisrepresentaationa en voi suositella elokuvia. Musikaalina etenkin ensimmäinen osa on loistava. Toinen osa tuntuu hiukan hajoilevan sekä juonellisesti että musiikin näkökulmasta, mutta ensimmäinen osa saa minut kihisemään ilosta, kuten musikaalit yleensäkin saavat.

Musikaalit nähdään monesti kevyinä, ja myös kokonaisuuden osalta ensimmäinen osa on lajityypilleen ominainen. Se onnistuu silti käsittelemään moninaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja aatteita, jotka tuntuvat tänä päivänäkin ajankohtaisilta. Siitä nostan elokuville hattua. 

Lue myös:

Vammaiskuvastot mediassa – juttusarja, jossa avaan yhteisössä tehdyn selvityksen kautta sitä, miten tapa kuvata vammaisuutta vaihtuu mediamuodosta toiseen ja kuinka nämä kuvastot vaikuttavat vammaisen käsitykseen itsestään.

Jos kaipaat hyvää representaatiota, katso Out of My Mind