Vuosi on lopuillaan, joten tuttuun tapaan on aika tarkastella, mitä kuluneen 12 kuukauden aikana on tapahtunut. Nämä maininnat keskittyvät aktivismiini. Henkilökohtaisempi kurkistus vuoteen löytyy Instagramin puolelta.
Komenttipyyntö Elon Muskin halventavasta kielenkäytöstä. Alkuvudesta Iltalehti soitti kysyäkseen minulta kommenttia Elon Muskin halventavasta kielenkäytöstä tämän X-viestipalvelussa. Musk oli päättänyt käyttää vanhentunutta ja halventavaa termiä retard. Iltalehden toimittaja kysyi minulta, mitä mieltä tästä olen ja miksi kyseinen termi ei ole hyväksyttävä. Tämä ei sinällään ole yllättävää tai outoa, olenhan puhunut paljon vammaisuuteen liittyvistä termeistä niin täällä blogin puolella kuin Instagramissanikin. Annan lehdille mielelläni kommentteja aina, kun osaamistani vammaisuuden tai seksuaalisuuden teemoista tarvitaan.
Kummallisinta tässä kommenttipuheenvuorossa oli saamani vihapuheen määrä. Minua tägättiin Instastoryihin, jossa minua kutsuttiin pelleksi, ja moneen sisältööni tuli valtavasti negatiivisia ja jopa pelottavia kommentteja. Kuulin esimerkiksi, kuinka kaltaiseni vammaiset kuuluvat uuniin. Lisäksi minusta käytiin vilkasta keskustelua Ylilauta-foorumilla. Omista postauksistani olen poistanut kyseiset vihakommentit, sillä haluan pitää alustani turvallisena paikkana. Minua ja tekemisiäni saa aina kritisoida perustellusti, ja kuulen mielelläni eriäviä mielipiteitä. Rakastan keskusteluja, joista voin oppia jotain uutta. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin viha.
Tiedän monen vaikuttajan kohtaavan valtavan määrän vihapuhetta, jos ei päivittäisellä, niin viikottaisella tasolla. Omalla kohdallani vihapuhe on kuitenkin harvinaista, ja koen someni olevan ensisijaisesti turvallinen paikka niin minulle kuin seuraajilleni. Tiesin lausuntoni todennäköisesti suututtavan lauman Musk-faneja ja saavani niskaani ryöpyn kuraa. Näin kylmääviä “uunikommentteja” en kuitenkaan odottanut.
Musk-tapauksessa varsinainen kritiikki kohdistui kuvitelmaan, että haluaisin rajoittaa ilmaisunvapautta. Jos reaktiosi toimintakykynormista eroavan esittämään kritiikkiin haukkumasanan käyttämisestä on toivottaa vammainen uuniin, motiivisi ei ehkä sittenkään ole sananvapauden puolustaminen.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei vihapuhe olisi mennyt ihoni alle.
Tänä vuonna olen muutenkin saanut kokea äärioikeistolaisten aatteiden nousun. Laajalle leviävät sisältöni ovat keränneet kommenttikenttiinsä joukon trolleja ja avointa vihaa. Se pelottaa. Saamani “kuuluisit uuniin” viestit ahdistavat. Samanaikaisesti ne osoittavat, miten pehmeiden arvojen aktivismia tarvitaan enemmän kuin koskaan. Onneksi vihapuhetta enemmän tulee positiivista palautetta, ja ihmisiä, jotka haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi.
Lukuisat esiintymiset ja puheenvuorot: Vuosi 2025 on ollut merkityksellinen vuosi. On kulunut kymmenen vuotta siitä kun kouluttauduin kokemustoimijaksi. Kun pidin näyttöluentoni vanhalla lukiollani vuonna 2015, en osannut odottaa rakastuvani julkiseen puhumiseen. Koulussa vihasin esitelmien pitoa tai muuta esillä olemista. Jostain syystä nykyisin sytyn jokaisesta luennosta, jonka pidän esimerkiksi seksologina tai puhuessani vammaisuudesta oman tarinani kautta. Uskallan veikata sen johtuvan siitä, että puhuessani työkseni olen ammattilais- tai aktivistiroolin takana: voin tuoda persoonaani esiin vain sen verran, mikä minusta kulloinkin tuntuu hyvältä. Puhuessani voin luottaa rooliini ja asiantuntemukseeni käsiteltävästä aiheesta.
Tänä vuonna olen päässyt puhumaan lukiolaisille vammaisidentiteetin muodostumisesta vammattomille rakennetussa yhteiskunnassa. Olen keskustellut useaan otteeseen sosionomiopiskelijoiden kanssa vammaisten palveluista ja uuden lain vaikutuksista vammaisten elämään. Sote-alan opiskelijoille puhuminen ei ole minulle uutta, ja se muodostaa merkittävän osan puhujakeikoistani. Silti, tänä vuonna noihin keikkoihin liittyi erilaista epävarmuutta. Laki oli juuri muuttunut radikaalisti, enkä halunnut levittää väärää tietoa monen elämää voimakkaasti koskettavasta asiasta, sillä monet pelkäsivät ja pelkäävät yhä, mitä lain tulkinnat tulevat tekemään heidän palveluilleen.
Pääsin puhumaan myös erilaisille vammaisryhmille identiteetistä ja vertaistuesta. Pidin Fingon Digivallantasaajat-hankkeen vammaisinkluusiota käsittelevässä lanseeraustilaisuudessa puheenvuoron tekoälystä ja vammaisuudesta. Kerroin urapolustani ja aktivismistani niin Koalaryhmälle kuin Setlementin mentoroitaville. Tämän lisäksi pääsin puhumaan Invalidiliiton nuorille aktivismista.
Seksologinakin vuoteni on ollut vauhdikasta. Olin Valve Ry:n seksuaalikasvatuspäivien pääpuhujana keskustelemassa siitä, miten ableismi näkyy seksuaalikasvatuksessa. Pidin polyleirillä puheenvuoron vallasta ja suostumuksesta. Se jännitti, sillä se oli jotain, mistä en ollut vielä aikaisemmin päässyt puhumaan.
Rampaseksiä-podcast: 29.12.2024 starttasi intohimoprojektini, joka oli pyörinyt mieleni perukoilla jo useamman vuoden. Jo seksuaalineuvojaopintojeni aikana pohdin haluavani vielä joku päivä muuttaa radikaalisti tapoja, joilla vammaisuudesta ja seksuaalisuudesta puhutaan kulttuurissamme. Minua kuitenkin jarrutti epävarmuus omista taidoistani: osaisinko ottaa tarpeeksi hyvin huomioon vammaisuuden ja toisaalta seksuaalisuuden moninaisuuden? Sortuisinko parhaista tarkoituksistani huolimatta tarjoamaan vain vammattomille kurkistusikkunan siihen, miten rammat heiluttavat peittoa? Toinen minua stressannut asia oli taloudellinen puoli: kuinka saisin tarpeeksi rahoitusta, jotta voisin tuottaa laadukkaan podcastin?
Halusin herätellä ihmisiä siihen, miten vammaisten syrjintä ja kapeat ajatukset siitä, miten omaa seksuaalisuutta “saa” ilmaista, heijastuvat vammaisten elämään. Halusin tehdä podcastin, sillä se tarjoaa muita medioita moninaisemman keskustelun mahdollisuuden: siinä pääsevät reaaliaikaisesti ääneen useat ihmiset, mutta joukkoon voi keskustelun lisäksi laittaa luentomaisempia osuuksia. Halusin puhua seksuaalisuudesta asioiden oikeilla nimillä, ilman pelkoa esimerkiksi Metan alustojen harjoittamasta sensuurista.
Kun @vainotannerinsaatio myönsi minulle tuotantotukensa podcastin ensimmäiseen kauteen, mikä tarkoitti lähinnä ilmaista studiotilan käyttöä, tiesin sen olevan merkki ja ajan olevan kypsä. Nyt tuli mennä epävarmuuksia päin ja toteuttaa haaveita. Toisen kauden mahdollisti osaltaan Tukilinja-säätiön myöntämä pienimuotoinen apuraha. Pelkoni sisällön puutteellisuudesta osoittautui turhaksi, sillä podcastia on kiitelty erityisesti siitä, miten vieraiden tarinoiden kautta mennään rohkeasti pintaa syvemmälle. Jaksoissa ei esitetä oletuksia, vaan vieraat saavat kertoa itsestään sen verran, mikä tuntuu siinä hetkessä hyvältä.
Aiheet ovat olleet moninaisia: olemme esimerkiksi pohtineet tiedon saavutettavuutta ja seksuaalikasvatusta, kinkyä, sateenkaarevuutta, seksityötä (niin vammaisten asiakkaiden kuin palveluntarjoajienkin näkökulmasta), avusteista intiimiyttä, vanhemmuutta ja vammaisiin kohdistuvaa väkivaltaa, deittailua ja representaatioiden merkitystä. Lisäksi olemme puhuneet omissa, aiheille omistetuissa jaksoissa siitä, miten kuurous, sokeus, neurokirjolla oleminen, lyhytkasvuisuus tai etenevä sairaus voivat heijastua intiimiyteen.
Podcast on antanut minulle valtavasti. Vaikka oma toimintakykyni onkin eronnut vieraiden tilanteesta moninaisesti, samoin kuin elämäntilanteeni, on jokainen jakso tarjonnut minulle sekä samaistumispintaa että uusia oivalluksia. Kuulijoilta saamani palautteen perusteella vaikutus heihin on ollut hyvin samanlainen. Niin toimintakykynormeista eroavat kuin niihin menevätkin ovat kiitelleet minua keskustelunavauksistani.
Ilman huikeita vieraita, minua kannusteneita ihmisiä, tai podcastia editoineita tyyppejä, ja siitä omissa kanavissaan huudelleita kuuntelijoita, en olisi tähän pystynyt. Kiitos sydämeni pohjasta jokaiselle, joka on projektin kanssa auttanut.
Podcast jatkuu keväällä 2026. Aihetoiveita voi heittää esimerkiksi sähköpostiin rammatkinrietastelee@gmail.com.
Missä Rampaseksiä-kirjassa mennään? Viime vuonna ilmoitin tekeväni kirjaa vammaisille, heidän läheisilleen ja heidän kanssaan työskenteleville. Teoksessa on tarkoitus käsitellä laajasti eri aiheita: kommunikaatiota ja tiedonsaantia, erilaisia nautinnon muotoja, myös kinkyä, deittailua, seksuaaliväkivaltaa, avusteista seksiä ja seksityöntekijöillä käymistä, sekä pornoa ja monia muita teemoja.
Töiden, henkilökohtaisten tilanteiden ja akuuttien projektien vuoksi alustavassa Rampaseksiä-kirjan aikataulussa ollaan pahasti myöhässä. Kirja ei siis ilmesty esimerkiksi vuoden 2026 keväällä, eikä edes vuonna 2026. Se on silti yksi intohimoistani, ja tahdon tehdä siitä oppaan, joka aidosti palvelee vammaisia, heidän kanssaan työskenteleviä ja heidän läheisiään. Kun valmistun tulevana keväänä, keskityn uudella tarmolla kirjaan ja siihen liittyviin projekteihin, kuten podcastiin.
Perfektionistina minua harmittaa, miten kirjan tekeminen on viivästynyt ja ollut hetken täysin tauolla. Ahdistaa myös se, etten uskalla antaa teille aikataulua teoksen julkaisuun, tai mitään muutakaan käytännön speksiä. Koen kuitenkin Rampaseksiä-podcastin toimineen merkittävänä keskustelunavauksena vammaisten seksuaalioikeuksista ja markkinointikanavana osaamiselleni. Samalla se on toiminut vahvana osoituksena kirjan tarpeellisuudesta, sitten kun sen julkaisu on ajankohtaista.
Olen myös suunnattoman kiitollinen siitä, että Kansan sivistysrahasto antoi minulle pienen apurahan kirjaa varten.
Vammaisneuvostossa aloittaminen: Syksyllä minut valittiin hyvinvointialueeni Pirhan vammaisneuvostoon sekä Tampereen vammaisneuvoston varajäseneksi. Nämä toimielimet eivät omaa valitusoikeutta paikallisten toimielinten päätöksistä, eivätkä ne päätä asioista. Vaikka neuvostojen poliittinen päätösvalta on olematon, ovat ne kuitenkin tärkeä osa byrokratian rattaita. Meiltä kysytään mielipidettä silloin, kuin esimerkiksi lain tulkitaan liittyvää ohjeistusta valmistellaan. Tämä on ehdottoman oleellista, olemmehan me heitä, joihin lain tulkinnat vaikuttavat. On tärkeää, että voimme huomauttaa muotoiluista, jotka voivat joko passivoida meitä tai kaventaa olemassa olevia palveluitamme. Aluepäättäjät eivät ole kaiken asiantuntijoita, joten on tärkeää tarjota käytännön kokemukseen perustuvia näkökulmia. Samalla vammaistoimijoina pysymme kärryillä siitä, millaisia suunnitelmia meihin vaikuttavista asioista on vireillä.
Uuteen pestiin hyppääminen on vaatinut paljon. Vaikka kokouksia on ollut keskimäärin kerran kuussa, luettavaksi on tullut paljon äkkiseltään hankalaselkoista materiaalia, johon on perehdyttävä etukäteen kokouksen kulun sujuvoittamiseksi. Pidän kunnia-asiana sitä, että minut on valittu ko. tehtävään, sillä en pidä sitä missään määrin itsestäänselvyytenä. Uskon, että minulla on paljon annettavaa neuvostolle ja että siinä toimiminen tukee myös aktivismiani. Neuvoston kautta minulla on esimerkiksi kontaktit hyvinvointialueeni virkamiehiin. Samaan aikaan ihmettelen kuitenkin, miten päädyin hakeutumaan pestiin. Olenhan pitänyt poliittista vaikuttamista aina itselleni aivan sopimattomana väylänä.
Planin tyttöpalkinnon saajaksi ehdolla oleminen + Vammaiset tytöt:
Syksyllä sain kuulla olevani ehdolla Planin tyttöpalkinnon saajaksi. Olin otettu, onhan yhdenvertaisuuden lisääminen aktivismini ydintä, ja uskon ja toivon voivani omalla esimerkilläni näyttää, ettei vammaisen tytön elämä ole ennalta kirjoitettua. Vaikka toimintakyky eroaisi normeista, voi tehdä monenlaisia asioita ja saavuttaa vaikka mitä. Tiesin kuitenkin, ettei voittoa tulisi, sillä työni vammaiskentällä ei ole spesifioitunut niin voimakkaasti tyttöjen aseman parantamiseen kuin monet muut ehdolla olevat.
Riemuitsin sydämeni pohjasta voiton osuessa Vammaiset tytöt -yhteisölle. He, me, teemme nimittäin merkittävää työtä vammaisten tyttöjen oikeuksien toteutumisen, vammaisten tyttöjen voimauttamisen ja yhteisömme luomisen eteen. On ollut kunnia-asia olla luomassa runsaasti kiitosta saanutta Vammaiset tytöt -podcastia, joka harvasta ilmestymistahdistaan huolimatta on saanut osakseen runsaasti kiitosta. Olen otettu siitä, miten ideastani lähtenyt projekti on yhä voimissaan ja sitä tahdotaan jatkaa maailmassa, jossa järjestöjen ja hankkeiden toiminnasta leikataan radikaalisti.
Keskustelut vieraiden kanssa ovat, oman podcastini tavoin, auttaneet minua ymmärtämään paremmin vammaisuuden ja elämän moninaisuutta. Monet aiheet ovat saaneet minut myös reflektoimaan itseäni. Merkittävin tänä vuonna äänitetyistä jaksoista oli minulle eittämättä aktivismijakso, jossa puhuimme syväluotaavasti siitä, millainen vaikutus yhteiskunnallisilla kannanotoilla on.
Espoo Cine – yhteistyön syveneminen: Jo vuosia olen tehnyt työtä Espoo Cine -elokuvafestivaalin kanssa. Uskaltaisin väittää, etten olisi saanut pestiä, ellen olisi jo pitkään tehnyt Vammaisuuden näyttämöä, eli blogijuttusarjaa, jossa analysoin vammaisuuden representaatiota erilaisissa medioissa. Yhteistyömme alkoi vuosia sitten somemainoksista ja muutamien elokuvien arvioinneista. Vuosi sitten sain kutsun toimia Crip Cinen ohjausryhmässä, joka valitsee mitä vammaisuutta käsitteleviä, tai toimintakykynormista eroavia hahmoja omaavia elokuvia festivaalilla näytetään. Keskustelut muun ohjausryhmän kanssa ovat lisänneet valtavasti ymmärrystäni paitsi vammaisuudesta, myös elokuvakerronnasta. Koen myös olevani etuoikeutettu saadessani nähdä elokuvia, jotka on tarkoitettu siinä vaiheessa vasta pienen yleisön silmille.
Tänä vuonna Espoo Cine kuitenkin tarjosi minulle aivan uuden kunnian pyytäessään minut Sinun Cine -kilpailun alumnituomariksi. Olin siis joukossa, joka päätti, kuka saisi tänä vuonna palkinnon ainutlaatuisesta vähemmistöä käsittelevästä käsikirjoitusideastaan. Voiton vei huikea tarina, joka kuvaa kolmen eri elämän kautta, millaista on elää kuurona kuulevien maailmassa. Minuun teki erityisesti vaikutuksen se, miten idean kehittäjä Lumo Kumpulainen aloitti pitchauksensa, eli käsikirjoituksen myyntipuheen, viittoen: se yllätti kuulijat ja näytti jotain, mikä ei välttämättä ole kuuleville tuttua. Samalla kerronnallinen valinta loi oletuksia pitchin etenemisestä. Kesken esityksensä hän vaihtoi kuitenkin puheeseen.
Ihmisenä, jota elokuvat ovat kiinnostaneet aina, tunsin oloni äärimmäisen nöyräksi arvostettujen audiovisuaalisen alan ammattilaisten ja suuresti kunnioittamani taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen seurassa. Häkellyin siitä, miten jokainen heistä vaikutti olevan aidosti kiinnostunut mielipiteistäni ja siitä, miten näen asiat. Tässä huomasin, miten minulla on yhä usein taipumusta vähätellä itseäni ja osaamistani.
Vammaispalvelulain voimaantulo ja pahimpien pelkojen realisoituminen:
Vuoden alussa voimaan astui uusi vammaispalvelulaki. Olin pitkin vuotta 2024 maalannut kauhukuvia siitä, mitä uusi vammaispalvelulaki ja etenkin Orpon hallituksen mukanaan tuoma ylitiukka soveltamisala saattavat tuoda mukaan. Uskoin ja toivoin, että olisin kuitenkin tulkinnut ehdotuksia väärin ja että tuomalla riskejä esille joku voisi todeta edes joidenkin pelkojeni olevan perusteettomia. Totuus oli toinen: käytännössä jokainen uhkakuva, jonka instaani maalailin, on jossain määrin toteutunut.
Viimeisimpänä elämänvaiherajaus astui voimaan. Kirjaus, että vammainen saa lain mukaisia palveluita vain “jos hänen välttämätön avun ja tuen tarpeensa poikkeaa hänen elämänvaiheessaan tavanomaisesta tarpeesta” uhkaa rajata ikääntyvät vammaiset pois vammaispalveluiden piiristä. Muotoilu aiheuttaa myöskin vaaran siitä, että vammaisten lasten ja heidän perheidensä tuen saaminen vaikeutuu. Henkilökohtaista apua on alettu vähentää voimakkaasti sitä tarvitsevilta, ja sen sijaan tarjotaan yhä useammin kotihoitoa. Vaikka nämä palvelut voivat olla paperilla jossain määrin rinnastettavissa samankaltaisiksi, eivät ne todellisuudessa vastaa toisiaan millään tavoin.
Vaikka meedion kyvyt olisivat monessa asiassa hyödyllisiä, tässä olisin toivonut olevani väärässä. Omaa henkilökohtaisen avun päätöstäni ei ole vielä päivitetty uuden lain mukaiseksi, mutta tulevaisuus pelottaa minua valtavasti.
Livet ja yhteistyöt: Podcastien tekemisen ohella olen päässyt tekemään huikeita yhteistöitä erilaisten järjestöjen ja kanssa-aktivistien kanssa. Pääsin esimerkiksi tuomaan globaalisti vammaisten asioita edistävän Abilis-säätiön toimintaa näkyvämmäksi. Keskustelin crps_elamaa -tilin takaa löytyvän Karlan kanssa vammaisuuden kohtaamisista terveydenhuollossa. Selinän kanssa puhuimme henkilökohtaisen avun ja itsemääräämisoikeuden tärkeydestä. Marjan ja Pinjan livet palasivat, ja tällä kertaa syvennyimme vammaisten kohtaaman väkivallan maailmaan.
Nämä olivat vain muutamia esimerkkejä niistä huikeista keskusteluista, joita päättyvä vuosi on tarjonnut. Liveillä on aina ollut erityinen paikka sydämessäni, sillä ne tarjoavat matalan kynnyksen paikan moniääniselle, reaaliaikaiselle keskustelulle sekä keskustelukumppanin, että yleisön kanssa. Ne voivat tavoittaa valtavan määrän yllättävääkin yleisöä, joka ei muuten eksyisi tililleni.
Keskustelut avaavat usein silmiä asioille, joita ei tulisi ajatelleeksi, ja ne ovat loistava tapa tukea toisia aktivisteja. Olen avoin kaikenlaisille yhteistöille myös ensi vuonna, joten lähestyttehän minua matalalla kynnyksellä ideoiden kanssa.
Vieraskynäkirjoitus Joonas Pesosen Penisyklopediaan. Vuoden 2024 aikana seksologikollegani ja somevaikuttaja Joonas Pesonen otti minuun yhteyttä mieleenpainuvan pyynnön kanssa: hän kysyi, tahtoisinko kirjoittaa vieraskynäkirjoituksen hänen seuraavana vuonna ilmestyvään, miesten seksuaalisuutta käsittelevään kirjaansa. Aihe ei ollut kevyimmästä päästä, nimittäin hän pyysi minua kirjoittamaan seksityöstä. Olen aina innoissani, kun joku pyytää minulta apua tietokirjansa kanssa. Olihan yksi lapsuuden suurista haaveistani ura kirjailijana.
Seksityö on aiheena minulle hyvin tuttu. Olen keskustellut ja tehnyt paljon asioita alan ammattilaisten kanssa, ja aiemmin muutama sivutoimisesti palveluntarjoajana toimiva, oli myös tiiviisti osa arkeani ei-ammattiroolissaan. Vaikka emme tunteneet heidän tekemänsä intiimin työn kautta, tiesin heidän harjoittavan ammattia. Siksi saatoin kysyä heiltä helposti, voinko kirjoittaa tavalla x, tai unohdanko jotain tärkeää. Silti mietin, voinko kirjoittaa aiheesta. Vaikka tiesin paljon aiheesta ja saatoin varmistaa tietojeni oikeellisuuden lähteistäni, en ollut tehnyt itse päivääkään töitä kyseisellä alalla. Mietin, saisiko Pesonen tai minä kuraa niskaani siitä, että puhuin palveluntarjoajien asemasta ollessani itse vain asiakas?
Negatiivista palautetta luvustani ei ole kuitenkaan ainakaan minun korviini kantautunut, ja kokonaisuudessaan Pesosen teos osoittautui kerrassaan huikeaksi kokonaisuudeksi. Hän käsittelee seksuaalisuuden moninaisista teemoista lempeän ymmärtävästi, käytännönläheisesti ja hauskasti, eikä soimaa tai vähättele lukijaa. Hän tuo tekstiin sopivasti myös omaa tarinaansa ja nuoren Joonaksen kipuilua, joihin lukija saattoi, ainakin kirjan lukeneen kumppanini mukaan, samaistua.
Ainoa miinus, jonka Pesosen kirjasta äkkiseltään keksin, on se, miten vahvasti se nojaa toimintakykynormiin. Tässä, kuten niin monessa muussakin seksuaalisuutta käsittelevässä yleisteoksessa, toimintakykyjen moninaisuus loistaa poissaolollaan. Ymmärrän varsin hyvin, ettei yksi yleisteos voi kattaa kaikkea. Tiedän, ettei Pesonen ole vammaisasioiden asiantuntija, joten laaja moninaisten toimintakykyjen huomiointi ja niistä asiapitoisesti kirjoittaminen olisivat eittämättä olleet liikaa vaadittu. Olisin kuitenkin toivonut kirjassa tuotavan voimakkaammin esiin sitä, miten Pesonen kyllä tiedostaa toimintakykyjen moninaisuuden ja kirjassa esitettyjen seikkojen olevan sellaisenaan mahdollisia vain tietynlaisille ihmisille.
Vierailut Seksipuhetta ja Sokkotreffit-podcasteissa. Omien podiprojektien lisäksi pääsin puhumaan kahteen valtavirtaseksipodcastiin vammaisuudesta ja intiimiydestä. Seksipuheessa keskustelimme vammaisten seksuaalisuuteen liitetyistä ennakkoluuloista ja seksuaalioikeuksien toteutumisesta. Sokkotreffeissä puolestaan suuntasimme katseemme nimensä mukaisesti deittailuun ja siihen liittyviin teemoihin. Molemmat vierailut olivat mielenkiintoisia ja minut otettiin niissä lämpimästi vastaan. Uskon keskustelujen antavan paljon vammattomalle kuulijalle, joka ei ole aiemmin ollut tekemisissä vammaisuuden teemojen kanssa.
Molemmat podit oli kuitenkin suunnattu selvästi ensisijaisesti vammattomalle yleisöille, sillä monet kysymykset olivat sellaisia, joihin olin jo aiemmin vastannut muissa yhteyksissä. Tämä ei haittaa, sillä vammaisuudesta on puhuttava myös enemmistölle suunnatuissa ohjelmissa, jotta erilaisuus normalisoituu. Samaan aikaan se kuitenkin osoittaa, miten tärkeä oma podcastini on. Siinä mennään pintaa syvemmälle ja tarkastellaan vammaisuutta näkökulmista, joista enemmistö vielä vaikenee.
Gradun kirjoittaminen: Podcastit ovat olleet isossa roolissa elämässäni tänä vuonna, sillä myös graduni käsittelee niitä. Teen haastattelututkimusta aiheesta: “Miten vammaisuuden käsittely seksipodcateissa vaikuttaa vammaisen käsitykseen seksuaalisesta toimijuudestaan.” Haastatteluissa käy ilmi se, mitä olen itsekin havainnut: Vammaisten seksuaalisuudesta puhutaan valtavirran seksipodcasteissa vain vähän, ja sen myötä podcastilleni on selvä tarve.
Samalla ajatukseni siitä, ettei minusta koskaan tule tutkijaa, vahvistuvat. Vaikka ilmiöiden tutkiminen ja niihin paneutuminen kiinnostavat, en vihaa mitään niin paljon kuin akateemista vääntämistä. Olenkin sanonut ihmisille: “Jos joskus sanon haluavani väitellä tohtoriksi, voi minut toimittaa hoitoon.”
Kun aloitin tämän vuosikoosteen rustaamisen, mietin, mitä kummaa siihen edes saisin: “Eihän tänä vuonna tapahtunut mitään.” Totuus on toinen. Jos listaa lukiessasi ahdistuit, muista: ihmisen arvo ei ole mitattavissa saavutuksissa tai tekemisen määrässä. Jos arvoaan lähtee mittaamaan sitä kautta, ei mikään määrä saavutuksia useinkaan ole tarpeeksi. Tärkeintä on, että olet hyvä itsellesi ja muille.
Miltä sinun vuotesi näytti?
Kynäniekan salaiset mietteet 