Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen vammaisuuden representaatioita niin kirjoissa, elokuvissa, sarjoissa kuin ajoittain myös podcasteissa. Analyysini syvyys ja tyyli voivat vaihdella merkittävästi käsillä olevasta teoksesta riippuen, mutta vastaan aina neljään kysymykseen: Onko representaatio, eli vammaisuuden kuvaaminen samaistuttavaa? Mitä olisin toivonut lisää? Mikä jäi hampaankoloon? Mikä sykähdytti?
Tällä kertaa analysoin viime vuonna ensi-iltansa saanutta ja juuri HBO MAX -suoratoistopalveluun tullutta suomalaista, mutta kansainvälisenä tuotantona toteutettua animaatioelokuvaa Fleak – kekseliäs ystäväni (2025) , joka kertoo uhkarohkean haasteen seurauksena vammautuneen Tuomaksen matkasta uuden toimintakykynsä hyväksymiseen ja henkiseen kasvuun. Mutta onko fantasiaelementtejä sisältävän elokuvan, jossa matkustetaan ulottuvuuksien välillä, vammaiskuvaus realistinen?
REPRESENTAATION SAMAISTUTTAVUUS
Kuten sisältöjäni hiukankaan seuranneet tietävät, minulla on synnynnäinen vamma. En siis omaa kokemusta siitä, millaista on, kun normien mukainen toimintakyky muuttuu yhtäkkiä radikaalisti. Lähin vertailukohtani vammautumiseen on se, kun koko elämäni ajan itselleni stabiili toimintakyky romahti väliaikaisesti leikkauksen myötä. Tuolloin kehoni hermotus meni operaatiossa uusiksi, ja jouduin opettelemaan alaraajojeni ohjaamisen uudelleen. Pohtiessani Tuomaksen representaatiota en siis voi analysoida sitä samalla tarkkuudella kuin mitä vammautunut voisi.
Animaation teossa oli selvästi konsultoitu vammaisia. Tuomaksen reaktiot ovat realistisia eivätkä ylimitoitettuja. Vaikka Tuomas kriiseilee, hän ei kadota persoonaansa vammaan. Elokuvassa ei juurikaan keskitytä vammaisuuden yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin tai kokemaamme syrjintään, mutta pienet asiat vammaisen elämässä olivat kohdallaan. Esimerkiksi tuolilla liikkuminen vaikuttaa suurimman osan ajasta varsin realistiselta. Kaikki tuntuu luonnolliselta, joskin minua olisi kiinnostanut tietää, millä aikajanalla elokuvassa kuljetaan: Tuomas nimittäin oppii tuolin käsittelyn todella nopeasti.
Seuratessamme Tuomaksen matkaa onnettomuuden jälkeen pääsemme tarkastelemaan monelle vammaiselle ajoittain pakkopullalta tuntuvaa pelastajaa, nimittäin kuntoutusta. Elokuvassa romutetaan vammattomien ylläpitämää myyttiä kuntoutuksen helppoudesta ja yksinkertaisuudesta. Ihmisillä, jotka eivät ole kokeneet kuntoutusta tai työskentele sen parissa, saattaa olla oletus, että kuntoutuksessa on selkeä alku, keskikohta ja maali ja että prosessi etenee lineaarisesti. Todellisuudessa prosessi on pitkä ja hidas. Usein otetaan yksi edistysaskel, sitten tulee iso takapakki, ja kaava toistuu ennen kuin homma alkaa todella edetä. Tuomaksen turhautuminen kuntoutuksen hitauteen ja haasteellisuuteen on ymmärrettävää. Se saanee monet tuntemaan itsensä nähdyksi.
REPRESENTAATION KÖMMÄHDYKSET
Ymmärtääkseni vammautunut ohjataan jossain vaiheessa kuntoutusprosessia esimerkiksi kuntoutuslaitokseen tai muuten vertaistuen piiriin. Monilla vammaisjärjestöillä on nimenomaan alkuvaiheessa auttavia vertaisia, joiden kanssa voi puhua uudesta tilanteesta. Vertaistuki on monelle synnyinnäisesti vammaisellekin tärkeää, sillä se opettaa, ettei vammaisuus tarkoita tietynlaista elämää, ja arkeen voi saada käytännön vinkkejä. En kuitenkaan nähnyt Tuomaksen puhuvan kenellekään vertaiselleen. Mielestäni elokuva olisi voinut pienin teoin herätellä sekä vammaista itseään, että tämän lähipiiriä pohtimaan vertaistuen tärkeyttä, ja siksi vertaisuuden kuvaston puute jäi harmittamaan. Vammaton katsoja puolestaan olisi saanut ymmärryksen siitä, ettei vammaisuus tarkoita automaattisesti jotain tiettyä, vaan vammaiset voivat elää hyvin värikkäitä ja keskenään erilaisia elämiä.
Tuomakselle, kuten kenelle tahansa muullekin, vammautuminen on selvästi kova paikka. Tuskaileva poika olisi selvästi tarvinnut fyysisen kuntoutuksen lisäksi keskusteluapua, mutta tätä ei näy. Sinällään tämä heijastelee hyvin tosimaailmaa, sillä oikeassakin elämässä unohdetaan aivan liian usein henkinen puoli ja keskitytään vain fyysiseen. Elokuva voisi keskustelujen kuvauksella, vaikka sitten äänettömän montaasin muodossa, tuoda tärkeän muistutuksen kokonaisvaltaisen avun merkityksestä.
Vaikka pidän Tuomaksen tapaa siirtyä esimerkiksi pyörätuolista sänkyyn ja nojapuilla kävelyä uskottavana, samoin kuin tavanomaista kelaamista, herätti lopputaistelu minussa kysymyksiä. Tuomas nimittäin laskee vauhdilla suurta, kivikkoista mäkeä alas. Koska Tuomaksella ei ole maastopyörätuolia, on todennäköisempää, että hän päätyisi tuolillaan kumoon. Toki on olemassa paljon ihmisiä, jotka ovat oppineet tekemään apuvälineillään vaikka mitä temppuja, mutta yleensä niiden opettelu vie aikaa, eikä mikään elokuvassa anna ymmärtää, että Fleakin saapuessa Tuomaksen elämään vammautumisesta olisi kulunut jo kauan. Toisaalta, eiköhän elokuvassa, jossa kyetään matkustamaan maailmojen välillä, voida sallia hiukan arkisempiakin fysiikan lakien uhmaamista.
Suhtaudun elokuvan perhedynamiikkoihin ristiriitaisesti. Yleensä vammaisen tai vammautuneen lapsen vanhemmat tahtovat suojella häntä ja tekevät liikaa hänen puolestaan. He eivät ole tottuneet tilanteeseen, eivätkä tiedosta lapsen toimintakykyä tai vastaavasti havaitse omaa ableismiaan lapsen pystyvyyden suhteen. He voivat ajatella auttavansa ja tekevänsä hyvän teon, jos hommat näyttävät hankalilta. Kenties tilanteeseen liittyy myös pelkoa: miten lapsi pärjää maailmassa, joka on vammaiselle kylmä?
Yllätyksekseni Tuomaksen vanhemmat eivät tee näin, vaan kohtelevat tätä samoin kuin ennen vammautumista, eli muiden sisarusten tavoin. Tämä oli virkistävää ja tervetullutta, mutta samalla jäin pohtimaan, kuinka vanhemmat pääsivät tähän pisteeseen?
Elokuvassa nähdään kuitenkin yksi monelle vammaiselle tuttu autonomiasta riisumisen hetki: vanhemmat työntävät Tuomaksen toiseen huoneeseen tältä lupaa kysymättä ja tämän vastustellessa. Toiminta on rinnastettavissa siihen, jos jo itsekseen kävelevä lapsi napattaisiin syliin ja kannattaisikin muualle Koska elokuva on monin tavoin onnistunut representaatiossaan, elokuva olisi voinut käyttää tilaisuuden hyväkseen ja nostaa tästä jonkinlaisen metelin. Apuväline on nimittäin sitä käyttävän ihmisen jatke, eikä siihen tule koskea ilman lupaa. Silti niin tekevät tosimaailmassa niin tutut kuin tuntemattomatkin. Vanhemman viedessä yllättäen paikkaan x on vallitseva tunne lähinnä vitutus, mutta tuntemattoman tehdessä niin heräävät ahdistus ja pelko.
KERRONTA JA VERTAUSKUVAT
Kerronnallisesti elokuva ei räjäytä tajuntaa tai ajatuksia. Se on paikoin hankalasti seurattava, ja vaikka se ei varsinaisesti ole temmoltaan hidas, on se ajoittain tylsä. Fleak, kummallinen pieni, keksien perään oleva olento, joka johdattaa Tuomaksen toiseen todellisuuteen tuo mieleeni joko Itse Ilkimys -elokuvasarjan minionit tai Lilon ja Stitchin Stitchin. Otus on, kuten Stitch, söpö, ja kuten edellä mainitut otukset, myöskään Fleakin puheesta ei saa selvää. Lisäksi, ottaen huomioon, että Fleak on elokuvan nimikkohahmo, siitä ei kerrota meille tarpeeksi, ja se jää katsojalle etäiseksi.
Kiinnostun erilaisista maailmoista, ja koska toiset ulottuvuudet ovat tarinan keskiössä siten, että juuri niissä Tuomas kykynee erkaantumaan varjostaan, olisi niitä ja niiden toimintalogiikkaa pitänyt avata enemmän. Nyt kaikki selitys maailman toiminnasta tulee yllättäen ilmestyvän leijuvan irtopään kertomana. Miksi fleak-otukset eivät olisi vaikka voineet olla puheliaampia, tai jumalatarhahmo enemmän osallisena tarinaan, eikä vain ekspositioautomaatti?
Entäpä vammaisuuden käyttö juonielementtinä? Toimintakyvyn muutos on aina shokki, ja kuten olen aiemminkin puhunut, Tuomaksen tuska uudessa elämässään oli käsinkosketeltavaa. Rampafilmien kliseiden kliseet ovat seuraavat: 1. Vammainen kuolee tai haluaa kuolla. Tämän viesti on yksinkertainen: vammaisen elämä esitetään kärsimyksenä. 2. Vammaisen parantumisklisee puolestaan kattaa kaksi ajatusvinoumaa. Ensinnäkin sen, että vammasta paraneminen olisi (ainakin usein) mahdollista, ja jos vammainen ei parane, on hän huono ja epäonnistunut. Toisekseen paranemiskuvastot syöttävät meille valhetta siitä, että vammainen tahtoisi aina parantua. Kyllä, vamma, siihen liittyvät oireet ja yhteiskunnallinen asemamme tuovat mukanaan asioita, joita vammattoman ei tarvitse miettiä. Silti se voi tuoda mukanaan paljon hyvää.
Pelkäsin aluksi, että Tuomaksen kyetessä hetkellisesti kävelemään irtautuessaan varjostaan kyseessä olisi se klassinen haitallinen kuvaus, jossa vammainen paranee kuin taikaiskusta. Koska elokuva oli fantasiaa, se olisi hyvin voinut tarjota tähän väylän. Iloitsin, kun elokuva muuttuikin tarinaksi hyväksynnästä.
Mielestäni oli oikein, että varjo kuvastaa vammaisuutta. Sen voi yrittää kieltää, ja sen kanssa voi olla hankala elää, mutta siitä ei pääse eroon. Tuomaksen kohdalla vamma liittyy vahvasti varjoon, jonka voi fantasiamaailmassa sulkea rasiaan. Rasia kuitenkin avautuu helposti ja se koettaa etsiä itselleen uuden isännän, mistä seuraa kaaos. Jos uusi omistaja ei sovi yhteen varjonsa kanssa, hän muuttuu kaiken nieleväksi varjohirviöksi.
Varjo voi siis olla ainoastaan omistajansa, mikä oli mielestäni kaunis ja kivuliaan todellinen kuvaus vammaisuudesta. Tosielämässä ihminen ei muutu uhkaksi koko luomakunnalle eikä hän menetä kontrollia itsestään, mutta jos omaa normipoikkeavuuttaan ei kykene käsittelemään, voi elämä tuntua pohjattomalta synkkyydeltä. Tässä synkkyyden tilassa ihminen saattaa helposti muuttua vammaiselokuvan kliseeksi, eli katkeraksi. Olen iloinen, ettei Tuomaksesta tullut tyyppiä, jonka ainoa ominaisuus on vamma.
Lopuksi
Fleak ei tarjoa suurta oivallusta vammaisuudesta eikä varsinaisesti ota kantaa muihin ableismin muotoihin kuin sisäistettyyn ajatukseen omasta huonommuudesta. Tässä se onnistuu kuitenkin mielestäni hyvin: se näyttää, miten elämä muuttuu, mutta muutos ei ole aina kärsimystä tai toivetta kuolemasta, kuten niin monessa vammaiselokuvassa. Elokuvan loppupuolella näemme, miten Tuomas alkaa pikkuhiljaa hyväksyä toimintakykynsä muutoksen ja löytää esimerkiksi uudelleen koripalloharrastuksensa ymmärrettyään, sen olevan mahdollista myös pyörätuolista käsin.
Yksi mutta tässä on. Perinteisesti elokuvien onnelliset loput etenevät nopeasti, ja paljon jätetään katsojan oman ajattelun varaan. Näin käy myös tässä elokuvassa. Koska Fleak ei elokuvallisista syistä kuvaa Tuomaksen ns. parempaa vaihetta syvästi tai pitkään, sen merkitys voi jäädä katsojalle valitettavan pieneksi. Vaikka elokuvan viesti on selvästi se, ettei vammaisuus ole kärsimystä, saattaa katsojan mieleen jäädä vain Tuomaksen alkupuolen kipuilu. Koska elokuva on suomalaisessa skenessä harvinaisuus, olisin toivonut tässä kohtaa poikkeusta kerronnan sääntöihin ja hiukan laajempaa voitonriemun avausta. Nyt elokuvan tapa kertoa Tuomaksen löytäneen itsensä ja yhteisön ympärilleen oli sen verran hienovarainen, että se saattoi jäädä ainakin monelta vammattomalta huomaamatta. Elokuvan lopussa Tuomaksella on ns. aktiivituoli, jollaista käytettävän usein paraurheilussa. Mikäli Tuomas pelaa koripalloa joukkueessa, on hän luultavasti löytänyt yhteisönsä.
Loppujen lopuksi Fleak toimii hyvänä kurkistuspintana vammaisuteen. Toivoisinkin sille laajaa yleisöä, varsinkin nuoremman ikäluokan parissa. Kuten olen aiemminkin sanonut, animaatiot ovat hyvä keino keskustella nuorten kanssa vammaisuudesta tai muista ilmiöistä, jotka eivät ole heille arkipäivässä tuttuja. Näin ei tule esimerkiksi tuijottaneeksi ketään tai supisseeksi heidän kuultensa. Eniten iloitsin siitä, että filmissä oli toimittu oppikirjan mukaan representaation luomisessa: ei mitään meistä ilman meitä.
Lue myös:
Miten vammaisuudesta tulee puhua?
Miksi vammaisuuden narratiiveja on syytä tutkia?
Kynäniekan salaiset mietteet 