Varoitus: Juonipaljastuksia.
Vammaisuuden näyttämön osa 21, on hiukan erilainen kuin aiemmat osat. Se on ensinnäkin omaelämäkerrallinen pätkä, mutta sen lisäksi se olisi periaatteessa sopinut myös seksuaalisuuden näyttämistä käsittelevän juttusarjani alle. Elokuva herätti minussa lukuisia tunteita ja ajatuksia. Kaikki niistä eivät ole hyviä. Lyhyesti sanottuna: Elokuva oli kaunis. Se oli raa’an rehellinen ja käsitteli empimättä arkaa aihetta. Se ei kuitenkaan ollut ongelmaton: Suurin pala, jota en niellyt mukisematta, oli asetelma, jossa päähenkilö oli. Jälleen kerran vammainen henkilö kuvattiin ressukka-asemasta. Kyllä, kyseessä oli omaelämäkerrallinen elokuva, mutta olisiko asetelmaa silti voinut erilaistaa?
Syynini alle on tällä kertaa italialainen indie-elokuva Because of My Body. Törmäsin elokuvaan, kun kirjoitin siitä esittelyn EspooCine ja Vamlasin yhteistyössä tekemään tapahtumaan ja osallistuin aiheeseen liittyvään paneeliin. Harmittaa, ettei elokuvalle ole tiedossa laajempaa levikkiä, esimerkiksi suoratoistopalveluiden välityksellä, vaan se on ainakin toistaiseksi nähtävillä vain Espoo Cinessä 23.-29,. Vaikka toteutus oli jossain määrin nihkeä, oli se koskettava. Useat vammaiset voivat samaistua siihen. Vammattomat eivät luultavammin voi ymmärtää epävarmuuden kehää, jossa vammaiset elävät länsimaisen kapean kelpaavien ja haluttavien kehojen kuvastojen vuoksi. Sitä ahdistusta ei voi käsittää, ellei sitä ole itse kokenut. Tämä elokuva antaa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen siitä. Yhteiskunnassamme on hyvin kapeat kauneuskäsitykset, joita kehopositiivisuusaktivismi on pyrkinyt purkamaan. Valtavirran ajattelu kehopositiivisuudesta on kuitenkin vammaiselle asteen haasteellisempi. ”Ei sillä ole väliä, miltä keho näyttää, ei tarvitse mahtua tiettyyn muottiin. Tärkeintä on, että keho toimii ja siinä on hyvä olla.” Kaunis ajatus, mutta kun ei se ihan sellaisenaan toimi. Vammainen keho kun ei koskaan toimi siten, kuin kehon oletettaisiin toimivan. Toimintakyvyn painottaminen lisää usein henkilön kriisiä itsestään, jos se ahdistus ja tuska pinnan alla kytee.
Elokuva kuvaa 22-vuotiaan spina bifidan kanssa elävän nuoren naisen elämää. Hän ei ole koskaan seurustellut, suudellut tai tuntenut oloaan halutuksi. Moni vammainen törmää tähän tilanteeseen, joten se on monelle tuskaisen samaistuttavaa. Erilaisuutta pelätään. Monet vammaiset eivät välttämättä tiedä seksuaalisuuden kuuluvan heille.
Claudia ei kuulu tähän porukkaan, hän tietää seksuaalisuuden kuuluvan itselleen ja tahtoo elää ja kokea. Hän palkkaa itselleen henkilökohtaisen seksiohjaajan. Käsittääkseni tällainen “Love giver” nimellä tunnettu järjestelmä on Italiassa kokeellinen menetelmä, jonka tarkoitus on tukea vammaisen henkilön seksuaalista itseilmaisua. Kyseinen auttaja ei ole henkilökohtainen avustaja. Hän ei auta päivittäisissä toimissa. Hän ei harrasta henkilön kanssa seksiä. Tilanteet ovat kuitenkin intiimejä. Ohjaaja neuvoo esimerkiksi vibraattorin käytössä. He pohtivat yhdessä Claudian kehosuhdetta ja käsitystä haluttavuudesta esimerkiksi kehomaalauksen kautta. Minulla oli tästä jotenkin kiusaantunut olo. Ehkä siitä syystä, miten Claudian tunteet suhteessa Marcoon näkyivät kirkkaasti, mutta asiaa ei käsitelty mitenkään. Toisaalta se on myös plussa. Tapa, jolla yksipuoliset voimakkaat tunteet kuvattiin, tosiaankin iski katsojaan. Ei ole mitenkään tavatonta, että ihminen, joka on koko elämänsä tullut enemmän tai vähemmän torjutuksi, ihastuu ja rakastuu ensimmäiseen henkilöön, joka vaikuttaa kiinnostuneelta hänestä romanttisessa mielessä.
Tilanne kuitenkin hoidettiin jokseenkin nihkeästi. Ihminen ei voi emootioilleen mitään. Näin ollen Claudiaa on turha syyttää tunteista, joita hän koki. Ymmärrän jossain määrin myös Marcoa. On ymmärrettävää, ettei aina osaa kohdata ”yllättäviä” tunteita, joihin ei kykene vastaamaan. Siitä huolimatta, kyseessä on aikuinen ihminen, jonka olisi toimenkuvansa puolesta äärimmäisen tärkeää omata hyvät tunnetaidot. Missä, oi missä oli tilanteen kunnollinen käsittely? Tuntui, että Marco vain pakeni paikalta. Kukaan muu ei sitä paitsi edes tarjonnut Claudialle keskusteluapua, vaan lähtökohtaisesti vain tuomitsi tytön ”Ei noin saa tehdä” -asenteella.
Yksipuolinen rakkaus sinänsä ei tee ihmisestä millään tavalla surullista. Kokonaiskuva Claudiasta oli kuitenkin jokseenkin surullinen. Oli ihanaa, kuinka Claudia kuitenkin löysi tapoja ilmaista seksuaalisuuttaan. Olin onnellinen siitä, kuinka nuori nainen uskalsi tapella äitinsä ylihuolehtivaisuutta vastaan mm. ottamalla perheen auton käyttöönsä. Useamman itsenäisyyden askeleen kuvaaminen olisi kuitenkin tehnyt minut onnelliseksi. Olisin kovasti toivonut tarinalle toisenlaista loppua. Tilannetta, jossa päähenkilö toipuu tunteista, jotka eivät saaneet vastakaikua ja löytää rinnalleen oikean rakkauden. Ymmärrän että kyseessä on dokumentti, eikä Claudia ole välttämättä vielä löytänyt elämäänsä rakkautta, mutta tuon kaipaamani toivonkipinän olisi voinut luoda vaikka kuvaamalla merkitsevän katseiden vaihdon ohikulkijan kanssa.
Elokuvassa häiritsi myös yksi arjen seikka nimittäin se, kuinka riippuvaiseksi Claudia kuvattiin äidistään. Vaikka kyseessä on dokumentti, jokuhan tekee valinnat, mitä kuvataan ja millaisen kuvan katsoja saa elokuvan henkilöistä. Ei äidistä nyt ihan demonia maalattu, mutta enemmän tai vähemmän negatiivisen kuvan hänestä sai. Claudian asuminen kotona vielä 22-vuotiaana on ehkä kulttuurillinen kysymys, mutta jotenkin minua ahdisti se, kuinka nuori nainen sai kaiken avun äidiltään. Missä ovat henkilökohtaiset avustajat? Kai Italiassa nyt oikeita sellaisiakin on edes jossain määrin? Toivon Claudian löytävän itsenäisyytensä muun kuin perheensä avun turvin ennemmin tai myöhemmin. Se, kuka vammaista auttaa, vaikuttaa automaattisesti hänen elämänvalintoihinsa. Perhe tai muu lähipiiri voi paitsi tuomita, myös ohjata vammaista tekemään valintoja, jotka eivät palvele vammaisen haluja ja omia tarpeita. Tapa, jolla Claudian äiti suhtautuu tyttäreensä on hälyttävä. Hän kuvaa tytärtään seksimaanikoksi, vaikka kyseessä on henkilö, joka ei ole ollut kertaakaan sängyssä toisen ihmisen kanssa. Oma lähipiirikään ei aina osaa suhtautua toimintarajoitteita omaavaan henkilöön oikein. Vammaisen henkilön seksuaalisuus voi olla epämukava asia sellaisellekin, joka on muuten täysin tottunut erilaisuuteen. Tämä on hälyttävää. Tähän on tultava muutos.
Metsään mentiin myös Claudian ja Marcon ohjauksellisen / neuvonnallisen suhteen kuvaamisessa. Rajojen asettaminen on tärkeä osa neuvonnallista suhdetta ja sen alkua. Tällaista keskustelua ei Claudian ja Marcon välillä käyty, tai ainakaan katsojalle saakka se ei välittynyt.
Elokuva on koskettava kertomus itsensä löytämisestä. Se on herkkä, kaunis ja aito. Se antaa varmasti katsojalleen, on tämä vammaton tai vammainen, jotakin: vertaistukea tai ymmärrystä jostain itselle vieraasta. Ongelmallista oli kuitenkin pieni reppana-kuvasto, joka on vammaisuuden representaatiossa varsin tuttu. Suosittelen katsomaan elokuvan, mikäli siihen tarjoutuu mahdollisuus. Katso Espoo Cinen ohjelmakartta ja tutustu muuhunkin tarjontaan tästä.
Espoo Cinestä ja Crip-sarjasta
Kun kuulin Cinen omaavan kokonaisen Crip-sarjan, olin vaikuttunut. Tätähän minä olin juuri tahtonut. Enemmän elokuvia, jotka tuovat vammaisuutta kaikkien tietoon. Nyt sitä on tarjolla kokonaisen sarjan verran. Vaikka elokuvia on vain kolme, on se edistysaskel johonkin suureen ja toivottavasti mullistavaan. Näen konseptilla valoisan tulevaisuuden ja toivon, että jatkossa sarjassa nähdään enemmän filmejä. Myös sellaisia, joissa toimintarajoite on vain yksi osa henkilöä, eikä koko elokuva ole kietoutunut sen ympärille.
Lue myös:
Seksuaalisuuteen liittyvät myytit vammaisnäkökulmasta
Millä keinoin vammaisten seksuaalista itseilmaisua voitaisiin tukea?
Miksi avusteinen seksi on aiheena haastava?
