Tämä artikkeli on osa Vammaiskuvastot mediassa-juttusarjaani, joka pohjautuu erääseen mediatutkimuksen opinnoissa tekemääni pienimuotoiseen selvitykseen. Selvityksen fokuksena oli kysyä avoimiin- ja monivalintakysymyksiin perustuvan kyselylomakkeen avulla, millainen representaatio vaikuttaa positiivisesti vammaisen henkilön minäkuvaan. Tarkemmin juttusarjan ideasta, sekä raportista, josta juttusarja sai ideansa, voit lukea tästä.
Vammaisuutta kuvataan nimenomaan lehtien sivuilla yllättävän paljon suhteessa moneen muuhun mediamuotoon. Tapa, jolla vammaisia kuvataan, on kuitenkin harvinaisen suppea ja pahimmillaan auttaa vahvistamaan vammaisiin liittyviä negatiivisia mielenyhtymiä. Mistä tämä johtuu? Mitä lukijan tulisi mielestäni muistaa liittyen vammaisuuden kuvauksiin lehdistössä? Entäpä, miten lehtirepresentaatiot vaikuttavat vamman omaavan mielikuviin itsestään.
REPRESENTOINNIN HAASTEET
Mietitään hetki, millaisia lehtijuttuja olet nähnyt vammaisuudesta. Toistuuko uutisissa esimerkiksi sana ”kärsiä”, tai kuvaavatko mieleesi tulevat uutiset vain vammaisten kohtaamaa kurjuutta? Jos näin on, en lainkaan ihmettele asiaa. Lehdistön tehtävä on raportoida puolueettomasti maailman tapahtumista ja ikävä kyllä, vammattomille rakennetussa maailmassa normista eroavan toimintakyvyn omaavat joutuvat usein kaltoinkohdelluiksi. On suunnattoman tärkeää, että tällaisista asioista puhutaan, jotta esimerkiksi vammaisia kohtuuttomasti odotuttavat, voittoa tavoittelevat yritykset joutuisivat ennemmin kuin myöhemmin vastuuseen. Ei nimittäin ole millään tavoin inhimillistä joutua odottamaan apua päivittäisissä askareissa, myös perustarpeisiin liittyvissä kuten vuoteessa ylös pääsemisessä apua kahdesta neljään tuntiin. Samalla tavalla myös muista vammaisia laiminlyövistä seikoista tulee uutisoida. Yhteiskunnallisista epäkohdista on kuitenkin hankala puhua ilman, että niitä tarkastelisi surkuttelun linssin läpi.
Toimittajan töitä tehdessäni, ja toisaalta lukuisia haastatteluja antaneena, olen huomannut toimittajien etsivän aina jotain shokeeraavaa kulmaa: yllätys, tai juorunomainen juttu sitouttaa lukijan, samoin kuin se, että henkilön menneisyydestä nostetaan esiin jotain raflaavaa. Niinpä esimerkiksi henkilöjuttua tehdessä toimittajat tuntuvat kaivavan menneisyydestä jotain erikoista, tai haastetta, jonka yli on päästy. On riski, että vammaisuus nähdään kuriositeettina, tai yritetään löytää klassinen: ”Aluksi vihasin vammaani, mutta nyt rakastan itseäni juuri tällaisena kuin olen.” Nämä tarinat ovat toki tärkeitä, sillä monet vammaiset tarvitsevat mallia siitä, kuinka oman vammasuhteen voi muuttaa eheämmäksi ja kuinka vamman kanssa voi elää hyvää elämää.
Onneksi olen itse saanut työskennellä pitkälti vammaisuuteen keskittyvissä lehdissä, joiden tarkoitus on nimenomaan normalisoida vammaisuutta ja sen moninaisuutta, joten minun ei ole tarvinnut kaivaa sensaatiotarinaa siitä, miten vammaansa häpeävästä tyypistä on yhtäkkiä kuoriutunut ableismin murskaaja. Mikäli vammaisuudesta kerrotaan aina vain tietyntyyppistä tarinaa, muodostuu vammaiselle itselleen helposti käsitys siitä, miten elämää tulisi elää. Jos hän ei noudata näitä elämälleen ulkoapäin asetettuja odotuksia, onko hän huono, epäaito tai epäonnistunut vammainen? Samaan aikaan mediassa nähdyt toistuvat narratiivit vammaisen elämästä saattavat vaikuttaa voimakkaastikin siihen, miten meidät kohdataan. Toisekseen kertomus siitä, kuinka vammaansa vihanneesta ja hävenneestä vammaisesta tuli ableismia murskaava sankari, on haitallinen kahdesta syystä: 1. Se luo harhakuvitelman, jonka mukaan esimerkiksi vammaisaktivistilla ei saisi olla huonoa oloa itsensä kanssa, tai että suhde omaan vammaan olisi jotenkin stabiili. 2. Se luo kuvitelman, että vastuu onnellisuudesta olisi vammaisella itsellään. Suhde omaan vammaan ei ole ainoastaan asennekysymys, vaan siihen vaikuttavat huomattavasti voimakkaammin ympärillämme olevat seikat.
Toimittajalla on oikeus valita, mitä tahtoo nostaa tekstinsä keskiöön, sekä näkökulma, jonka kautta juttua lähtee tekemään. Haastateltavalla on aina oikeus korjata tekstin asiavirheet, mutta jutun muuhun sisältöön hän ei saa vaikuttaa. Toisinaan haastateltava ei välttämättä edes näe koko juttua etukäteen, vaan ainoastaan omat sitaattinsa. Tämä saattaa johtaa ei-toivotun kokonaiskuvan tai haastateltavan kannalta epäedustavan kuvan muotoutumiseen. Journalismin keskeinen tavoite on maailman objektiivinen tarkkailu ja siitä raportoiminen. Vaikka tavoite on hyvä, on objektiivisuus mahdotonta. Toimittajan tapa olla esimerkiksi haastattelutilanteessa, tai asettaa sanansa kysymysten kanssa, valmiista tekstistä puhumattakaan, riippuu siitä, millaiset tiedot hänellä on vammaisuudesta. Näin ollen toimittaja saattaa jopa tiedostamattaan vaikuttaa myös lukijan suhtautumiseen. Samasta teemasta kirjoittaessa jutusta voisi tulla täysin erilainen kirjoittajasta riippuen.
Otsikko onkin oiva esimerkki siitä, miten pelkkä alku synnyttää mielikuvia: ihminen, joka ei lue juttua kunnolla, pysähtyen ajattelemaan, saattaa kiinnittää huomiota ”joutua” – sanaan, sekä yksityisyyden puutteeseen.
Tutkija Holsanova on selvittänyt, millä tavoin ihminen lukee edessään olevaa tekstiä. Usein lukija muodostaa käsityksensä jutusta ja jutussa esiintyvästä henkilöstä jo otsikon perusteella, vilkaisten sitten kuvia, ingressiä ja väliotsikoita. Jos juttu on kiinnostava, siirtyy lukija itse leipätekstiin. Siispä lehtien myynnin kannalta on tärkeää, että otsikot ynnä muu suunnitellaan tarkasti, usein huomiota herättävän raflaavasti ja sensaatiohakuisesti. Representaation ja lehden myynnin tavoitteiden voidaankin ajatella olevan usein ristiriidassa. Ensivaikutelma, jonka lukija muodostaa jutusta silmäilynsä perusteella, vaikuttaa eittämättä vahvasti siihen, millaisen tulkinnan hän siitä lopulta tekee. Jutun tulkintaan vaikuttavat myös aiemmin vammaisuudesta saadut sisäiset mallit. Toisin sanoen hyvinkin rakennetusta jutusta voidaan tehdä negatiivinen tulkinta.
PARAURHEILIJAT – UHKA VAI MAHDOLLISUUS VAMMAISKUVASTOSSA?
Lehdistössä suurin ja tunnistettavin vammaisuuden kuvaus ovat paraurheilijat: toisaalta inspiraatio, toisaalta joillekin huonommuuden tunteen aiheuttaja. Miten urheilukilpailussa menestyneen vammaisen henkilön kuvaaminen voi aiheuttaa huonommuuden tunnetta? Eräs kyselyyni vastannut kiteytti asian hyvin. Jos vammaisia kuvataan lehdistössä ei-surkuttelun kohteena ainoastaan urheilun kontekstissa, antaa se kapean kuvan vammaisista. Jos erilaisen toimintakyvyn omaava henkilö ei ole lainkaan kiinnostunut urheilusta, voi hän kuin automaattisesti ajatella olevansa huonompi. Vastaavasti jutut, joissa kuvataan ainoastaan vammaisten poikkeuksellisen kovia urheilusuorituksia, saattavat lisätä vammaisen lähtökohtaisesti syvään juurtunutta kompensoinnin tarvetta: ”Jotta kelpaan tämän toimintakyvyn kanssa, täytyy minun olla muuten poikkeuksellinen.”
Weiller-Ablesin mukaan vammaisurheiluun suhtaudutaan lisäksi väheksyvämmin kuin tavalliseen urheiluun. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että paraurheilun alkuaikana ko. tapahtumista uutisoitiin kulttuurisivuilla, eikä suinkaan urheilusivuilla. Nykyään paraurheilijoista toki uutisoidaan urheilusivuilla kuten muistakin, joten inklusiivisuudessa on tultu tässä merkittävästi eteenpäin.
Ammaisurheilijoista puhuttaessa keskitytään urheilutapahtumissakin kuvaamaan henkilön toimintakykyä ja sitä, miten hän on päätynyt urheilijaksi. Joskus vammaiset saavat kiitosta ihan vain siitä, että he ovat selvinneet radasta. Vammaisten urheilijoiden suoritusta ei ylistetä vain heidän päästessään mitalisijoille, kuten vammattomien kohdalla tehtäisiin. Weiller-Ableisin artikkelissa keskitytään vuoden 2018 talviolympialaisten parakisojen uutisointiin, mutta samanlaista representaatiota on nähtävissä muunkinlaisessa kisauutisoinnissa. Vammaispiireissä onkin käyty paljon keskustelua siitä, eivätkö vammaiset urheilijat voisi olla vain urheilijoita siinä missä muutkin, ilman ”vammais”-etuliitettä. Tässä on tultu parempaan suuntaan, sillä esimerkiksi Leo-Pekka Tähti palkittiin vuonna 2016 vuoden urheilijana.
VAMMAISUUS MAINOKSISSA
Vielä tänäkin päivänä mainokset ovat merkittävä osa lehdistöä, oli kyseessä sitten aikakausilehdet tai iltapäivälehdet. Esimerkiksi videoissa mainokset on mahdollista sivuuttaa, mutta aikakausilehdissä niihin kiinnittää väkisinkin huomiota. Jo 2006 tehtiin tutkimus, jossa listattiin syitä, miksi vammaisten näkyminen mainoksissa olisi tärkeää. Syitä olivat 1. näkyvyys 2. inkluusio, 3. ennakkoluulojen haastaminen 4. esimerkkinä toimiminen.
Moninainen representaatio on tärkeää myös mainoksissa. Vammaisten inkluusio mainoksissa lisää kuuluvuuden tunnetta. Jos kauniita alusvaatteita, mekkoja ja urheiluvaatteita nähtäisiin myös vammaisten päällä, ei ko. vaatekappaleiden ajateltaisi kuuluvan vain joillekuille muille. Samaan aikaan vammaisten näkeminen mainosmaailmassa rikkoo stereotypioita siitä, mitä vammainen on tai ei ole toimintakykynsä perusteella. Ennen kaikkea vammaiset voisivat saada kaltaisistaan inspiraatiota: Vamman omaavien mainosmallien näkeminen voi herättää muissa normiin mahtumattoman toimintakyvyn omaavissa tunteen minäpystyvyydestä.
Toivoisin tulevaisuudessa näkeväni yhä moninaisempaa kehojen representaatiota myös erilaisissa mainoksissa. On kuitenkin muistettava, ettei kattavaa representaatiota ole se, jos esimerkiksi vammainen mainosmalli raksittaa useamman vähemmistöboksin ja häntä lukuun ottamatta kaikki muut kuvissa käytetyt mallit ovat enemmistöä.
Apuvälineet ovat kulttuurissamme tabu. Sen sijaan, että ne nähtäisiin itsenäisyyden lisääjinä, joita ne ovatkin, näkevät monet, ainakin aluksi, apuvälineen käyttämisen jonkin sortin luovuttamisena. Tämä johtuu siitä, miten voimakas tarve yhteiskunnassamme on yksin pärjäämiseen. Apuvälineisiin liittyvää häpeää ja pelkoa vähentäisi huomattavasti niiden näkeminen esimerkiksi osana mainoskuvastoa.
KOHTI POSITIIVISEMPAA REPRESENTAATIOTA
Vain muutama (8 vastaajaa, joista 5 ikäryhmästä 41-65+-vuotiaita) koki lehtien representaation itselleen merkittävimmäksi. Nämä ihmiset olivat huomattavasti muita vastaajia vanhempia, mikä ei yllätä. He eivät olleet perustelleet vastaustaan tarkemmin. Uskon valinnan johtuvan siitä, että lehdet ovat vanha media. Myöhemmin kyselyssä tulee ilmi vastaajien kaipuu henkilöjuttuihin vaikuttajista ja muista vammaisista. Tämä on ymmärrettävää, sillä henkilöjutut tuovat esiin vammaisen persoonaa ja toisaalta erilaisia elämäntilanteita. Ne rikkovat paitsi vammattomien, myös meidän itsemme käsitystä siitä, millaista on olla vammainen tai elää vamman kanssa. Samaan aikaan henkilöjutut voivat tarjota vammaisille inspiraatiota esim. unelmien tavoitteluun, tai erilaisista asioista selviämiseen. Siinä missä lehtien henkilöjutut kiinnostavat, on kyselyn vastausten perusteella tilausta myös laajemmille kokonaisuuksille, kuten elämäkerroille. Uskoakseni niillä voisi olla monenlaisia funktioita: näyttää, millaista elämä vamman kanssa voi olla, nähdä vammaiset kokonaisina, ei vain vammansa kautta, sekä tietysti tarjota vertaistukea ja vinkkejä arjen mutkista selviämiseen.
Jos olisin nähnyt nuorempana sellaisia kokonaisvaltaisia henkilökuvia, mitä muutamat lehdet ovat itsestäni kirjoittaneet, olisiko suhteeni vammaani ollut vähemmän tuskainen? Jos olisin kuullut esimerkiksi voitokkaista vammaisista yritysjohtajista, tai muunlaisia saavutuksia elämässään haalineista, erilaisen toimintakyvyn omaavista ihmisistä, olisinko uskonut omiin mahdollisuuksiini enemmän?
Uramahdollisuuksien tai muiden saavutusten ohella lehtien sivuilla olisi tärkeää nähdä myös sitä, kuinka tavallista vammaisen arki ja haaveet ovat. Moni vammainen haaveilee vanhemmuudesta. Kulttuurissamme kuitenkin kyseenalaistetaan alituiseen vammaisen kykyä tähän. Olen hyvin varma, että lähes kaikki kysymykset, joita vammattomat saattavat vammaisen mahdolliseen vanhemmuuteen liittyen pohtia, ovat he itse jo kysyneet. Koska saatamme kohdata ennakkoluuloja joka vaiheessa, olisi vammaisten vanhempien kuvaaminen suunnattoman merkityksellistä paitsi heille, jotka vasta haaveilevat vanhemmuudesta, kuin heille, jotka jo ovat sellaisia.
Kyselystä nousi kaikkien mediamuotojen kohdalla esiin yksi ja sama seikka: Representaatiota tarvitaan enemmän. Sen tulee olla monipuolisempaa ja kattaa yhä useammat vammaryhmät. Toivotaan representaatiota, jossa ei esimerkiksi näkyisi ainoastaan liikuntavamman omaavia henkilöitä. Lisäksi toiveissa nousi esiin se, miten haluttaisiin nähdä vammaisia muissakin rooleissa, kuin puhumassa suhteestaan vammaansa. Vamma on oikeassakin elämässä vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Miksei se voisi olla sitä myös lehtien sivuilla? Vammaisten joukosta löytyy paljon potentiaalia ja osaamista eri aloilta, joten olisi erilaisuuden normalisoimisen kannalta suunnattoman tärkeää nähdä meitä puhumassa asioista, jotka eivät liity millään tavoin normista poikkeavaan toimintakykyymme.
Representaatiot eivät elä tai synny tyhjiössä, vaan niissä peilataan ja ne peilaavat ympäröivää maailmaa. Vaikka lehtiä ei etenkään kaikissa ikäryhmissä koeta kovinkaan merkitykselliseksi minäkuvan muodostumisen kannalta, ei ole kiistäminen, etteikö sillä olisi vaikutusta käsityksiimme ympäröivästä maailmasta. Onkin kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia sanoja käytetään vammaisuudesta kirjoittaessa ja pyrittävä välttämään sellaisia ilmauksia, jotka luovat vahvoja negatiivisia mielikuvia. Objektiiviseen representaatioon ei ole mahdollista päästä, mutta sen sijaan meidän tulisi pyrkiä eettiseen representaatioon: Meidät pitäisi näyttää monipuolisina kokonaisuuksina, joita olemme, ilman, että olemassaoloamme seliteltäisiin.
Lue myös:
Sinulle, journalisti
LÄHTEET:
Holsanova, J., Rahm, H. & Holmqvist, K. “Entry Points and Reading Paths on Newspaper Spreads: Comparing a Semiotic Analysis with Eye-Tracking Measurements.” Visual communication 5(1). s. 65–93.
Parashar, D. & Devanathan, N. (2006). Still Not in Vogue: The Portrayal of Disability in Magazine Advertising. Journal of Applied Rehabilitation Counseling, 37(1). s. 13–20.
Weiller-Abels, K., Everbach, T., & Colombo-Dougovito, A. (2021). She’s a Lady; He’s an Athlete; They Have Overcome: Portrayals of Gender and Disability in the 2018 Paralympic Winter Games. Journal of Sports Media, 16(1).123–148.
Kynäniekan salaiset mietteet 