Tämä postaus on osa Vammaiskuvastot mediassa -juttusarjaani. Juttusarjassa pohdin, miten erilaiset mediakuvastot voivat vaikuttaa vammaisen minäkuvaan ja toisaalta sitä, miten vammaisuuden kuvaamisen tavat vaihtelevat mediatyypistä toiseen. Lue enemmän juttusarjan tarkoitusperistä tästä. Fiktiota käsittelevä postaus on jaettu kahteen erilliseen osaan. Tässä osassa kuvaan, miten kaunokirjallisuuden ja fiktion erot ja yhtäläisyydet vammaiskuvaston luomisessa näkyvät. Seuraavalla viikolla 27.6., julkaisen postauksen, joka käsittelee erityisesti sitä, millainen representaatio on merkityksellistä.
Faktatiedon eli lehtien, ajankohtaisohjelmien ja dokumenttien ohella fiktio on merkittävä representaation lähde. Elokuvat, sarjat ja kaunokirjalliset tuotokset koukuttavat ja puhuttavat niin kahvipöydässä kuin sosiaalisessa mediassakin: juonenäänteitä spekuloidaan ja hahmoja fanitetaan sekä shipataan Shippauksella tarkoitetaan toivetta joidenkin hahmojen romanttisesta pariutumisesta, sekä tämän parin ihannointia. Mikäli sarja tai elokuva itsessään ei tarjoa tätä paritusta, (ja usein myös tilanteissa, joissa pari syntyy) tuottaa faniyhteisö heistä fanifiktiota. Fanifiktiossa yhteisön jäsen(et) vievät hahmojen tarinaa toivomaansa suuntaan. Koska populaarikulttuurin tuotteet herättävät meissä monenlaisia tunteita, voisi olettaa niiden olevan merkittävä lähde myös minäkuvan muodostumisen kannalta.
Teettämäni kyselyn, jonka tutkimuskysymys oli: ”Millainen representaatio vaikuttaa positiivisesti vammaisen minäkuvaan?” tulokset puhuivat toista kieltä. Väitteen ”Koen fiktiolla olleen merkitystä minäkuvalleni” 77 vastaajasta nimittäin vain 20 koki elokuvat ja sarjat merkittävimmäksi hyvän representaation lähteeksi. Kaunokirjallisuuden merkittävimmäksi itselleen koki vain yksi vastaaja. Aluksi hämmennyin tästä asiasta, mutta lopulta kaikki kävi järkeen: vammaisuutta kuvataan kirjallisuudessa suunnattoman vähän. Omasta nuoruudestani en muista yhtäkään nuortenkirjaa, jossa olisi ollut apuvälineitä käyttävä hahmo. Jos vammaisuutta kuvataan, on kyseessä usein hahmo, jolla on kehossaan epämuodostumia ja jota vammaton, jonka ainoa mielikuva vammaisesta on pyörätuolia käyttävä henkilö, ei tunnista vammaiseksi, mutta oppii pahimmillaan pelkäämään vastaavanlaisia ihmisiä tosielämässä. Vastaavia piirteitä omaava ihminen saattaa puolestaan ahdistua itse.
VAMMAISUUS ELOKUVISSA
Elokuvissa vammaisia puolestaan on. Betsillin How Cute -esseetä lainatakseni: “Mieti monestiko olet nähnyt vammaisen elokuvissa tai sarjoissa. Montako kertaa tuo hahmo on kuvattu katkerana, elämäänsä kyllästyneenä tai haluavan kuolla?” Betsillin havaintoa saattaa selittää se, että vammaisuutta tarkkaillaan usein medikaalisen linssin läpi – toisin sanoen vammaisuus nähdään ongelmana, joka tulisi parantaa. Medikaalinen malli on ollut vuosikaudet vallalla koko yhteiskunnassamme, eikä fiktio yksinään ole vastuussa sen esiin tuomisesta. Se on kuitenkin omiaan vahvistamaan käsityksiämme vammaisuudesta.
Betsillin havainnon lisäksi Richard Reisted nostaa kirjassaan Mustat lasit – vammaisuus valkokankaalla ja televisiossa esiin kahdeksan haitallista stereotypiaa, joiden läpi vammaisuutta usein kuvataan. Ensimmäinen niistä on säälittävä, liikuttava, herttainen ja viaton vammainen. Tällainen on nähtävissä muun muassa elokuvassa Elefanttimies (1980). Toinen haitallinen representointitapa on vammainen väkivallan kohteena, kuten esimerkiksi elokuvassa Hopealuoti (1985). Huomautan, että vammaiset tosiaan ovat keskimäärin vammattomia alttiimpia kohtaamaan väkivaltaa. Tämä on tärkeää tuoda esiin, mutta vammaisia ei saa näyttää pelkästään uhreina. Kolmas stereotypian muoto on vammaisuus kuriositeettina. Näissä elokuvissa vamman mukanaan tuomia ominaisuuksia, kuten kampurajalkaisuutta, kummastellaan. Esimerkkinä tästä mainitaan elokuva Freaks (1932). Neljäntenä Reisted nostaa esiin vammaiset naurun kohteena, esim. Forrest Gump (1994). Lisäksi hän nostaa esiin. vammaiset hylkiöinä, pelottavina, aggressiivisina, tai vastaavasti poikkeavan toimintakyvyn omaavia kuvataan sankarirampoina. Vaikka tässä nähdäänkin vammaiset tietyllä tapaa monesta eri lähtökohdasta, on näissä representaatioissa yksi merkittävä ongelma: Paitsi, että vammaisuutta tarkastellaan negatiivisen linssin läpi, kuvataan henkilöä automaattisesti vammansa kautta. Sitä ei nähdä yhtenä ominaisuutena, jollainen se todellisuudessa on ainakin riittävien palveluiden toteutuessa.
Eräs ongelma fiktiorepresentaatiossa on se, kuinka hyvässäkin elokuvassa vammainen kuvataan tarvitsemassa pelastajaa. Tajusin vasta tätä tekstiä kirjoittaessani, kuinka eräässä suosikkivammaiselokuvassani, Fundamentals of Caringissa, on myös tämä tilanne. Siinä Duschennen lihasdystrofian kanssa elävä, stereotyyppiset pojan kiinnostuksenkohteet omaava Trevor lähtee roadtrippailemaan kun hänen uusi avustajansa Ben rohkaisee häntä. Mielestäni kaksikon välillä on kaunis suhde, joka muistuttaa minua omasta, kauan sitten avustajani kanssa muodostuneesta suhteesta. Kyllä, tuo lukioaikainen avustajani rohkaisi minua merkittävästi oman polkuni löytymisen tiellä. Hänen ansiostaan uskalsin lähteä seikkailemaan ja elämään itseni näköistä elämää. Myöhemmissä elämänvaiheissani en koe tarvinneeni ulkopuolisen ihmisen, ainakaan avustan, tökkimistä uskaltaakseni tehdä jotain. Vaikka representaatio omaakin kaikuja todellisuudesta, on se haitallista silloin, mikäli se on ainoita kuvauksia vammaisen elämästä. Ollessaan ainaisesti toistuva kuvaus, se vahvistaa käsitystä, jonka mukaan vammaiset ovat nyhveröitä. Kuka tahtoisi samaistua siihen? Toisaalta tiedän kokemuksesta hyvien seikkailujen onnistumisen vaativan samanhenkistä avustajaa. Optimistinen osa minussa tahtookin ajatella, ettei Trevor tarvinnut elokuvassa vammatonta pelastajaa, vaan löysi vihdoin tyypin, jonka avulla hän saattoi toteuttaa unelmaansa. Pisteet elokuva saa mielestäni myös rakkaustarinastaan: perinteisesti vammaiset on nähty rakastumassa hoitajiinsa, mutta tässä tilanne on toinen.
Toisaalta eräs syy siihen, miksi fiktiivisiin vammaisuuden kuvauksiin ei samaistuta, voi olla se, ettei niitä yksinkertaisesti ole. Esimerkiksi APFille tehdyn tutkimuksen mukaan vain 0,034 % vuonna 2020 ensi-iltansa saaneissa elokuvissa ja sarjoissa oli vammainen hahmo. Miten vammaisrepresentaation voisikaan kokea hyväksi, ellei sellaisiin yksinkertaisesti törmää? Kaunokirjallisuuteen liittyen en muista nuorena törmänneeni yhteenkään sellaiseen hahmoon, joka olisi käyttänyt pyörätuolia. Hahmoja, joilla oli vammaan tai sairauksiin liitettäviä näkyviä piirteitä, toki näytettiin, mutta kaikki nämä hahmot olivat persoonattomia pahiksia, jotka oikeastaan vasta nyt miellän etäisesti vammaista muistuttaviksi.
Kirjassaan Rested nostaa esiin tapoja, joilla vammaisuuden representaatioiden kliseisiin voi olla kaatumatta ja kuinka representaatioita tulisi parantaa. Vammaisuutta ei tulisi sensationalisoida, eikä ko. hahmoille tulisi liittää yli-inhimillisiä ominaisuuksia. Hahmot olisi tärkeää näyttää kokonaisuuksina, joissa vamma on vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Vammaisia ei saisi kuvata katkerina tai haastavina hahmoina siten, että haastava luonne selitetään vammalla. Lisäksi tulisi välttää esimerkiksi kerrontaa, jossa vammainen nähdään ensisijaisesti huollon ja hoivan kohteena. Kirjassa esitetyt näkemykset ovat eittämättä tärkeitä, sillä vammaisuuden kuvausten sudenkuopista puhuttaessa juuri noilla keinoin voitaisiin välttää haitallisia mielenyhtymiä ja vammaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Toki, on otettava huomioon, että representaation vaikutus on aina kiinni katsojasta.
Suurin haaste vammaisten fiktiorepresentaatiossa on mielestäni se, ettei vammaisia ole hyödynnetty tuotannoissa. Vammaiset ovat vain ani harvoin osa tuotantotiimiä tai edes tuotannon konsultteja. Kameran edessä oleva vammainen on todellisuudessa hyvin usein vammattoman näyttelemä. On ymmärrettävä, että vammaisilla on kerrottavinaan monenlaisia tarinoita, joissa vammaisuus on kaikkea muuta kuin keskiössä. Nähdäkseni, jotta fiktiorepresentaatio monipuolistuisi, olisi elokuvantekijöiden ymmärrettävä, kuinka merkittävä vaikutus elokuvilla ja sarjoilla on erilaisuuden normalisoinnille. Tarinat, joissa nähdään vammaisia hahmoja, eivät ole vain vammaisia varten.
VAMMAISUUS KAUNOKIRJALLISUUDESSA
Olin ongelmissa pohtiessani, kuinka vammaisuutta kuvataan kaunokirjallisuudessa, sillä en muistanut nuoruudestani yhtään kirjaa, jossa esimerkiksi päähenkilöllä on selkeä vamma. Niinpä, luin tätä osiota varten Ria Cheynen teoksen Disability, Literature, Genre, joka arvioi vammaisuutta käsittelevää kaunokirjallisuutta. On heti alkuun sanottava, että kirjailijan käsitys vammaisesta henkilöstä on hyvin erilainen kuin omani. Tiedän monien psyykkisten ja neurologisten sairauksien toki rajoittavan ihmisen osallisuutta, mikä oli yksi YK:n vammaissopimuksen määritelmistä vammaisuudelle. Silti kirjan tapa laskea termin vammainen alle kaikki traumoista ja kehonmuokkauksista ns. perinteisesti vammaisiin, kertoo, ettei perinteisesti vammaisia ihmisiä välttämättä ole kirjallisuudessa niin paljon.
On täysin turhaa väittää, etteivätkö vammaisten representaation ongelmat olisi elokuvissa ja sarjoissa jossain määrin samanlaiset kuin kaunokirjallisuudessa. Kaunokirjallisuudessa genrejen väliset erot ovat helpommin huomattavissa, ainakin silloin, kun kirjassa ei yhdistellä useita eri genrejä. Vammaisia henkilöitä on ollut kaunokirjallisuudessa kautta aikain, mutta heidän roolinsa ovat kohtalaisen harvinaisia. Vain ani harvoin vammainen on ollut kirjoissa päähenkilönä. Kun vammaisuutta käsitellään kaunokirjallisuudessa, vammaisen representaation aiheuttamat emootiot muuttuvat tai voisivat muuttua käsillä olevan genren mukaan.
Käytännössä tämä tarkoittaisi seuraavaa: perinteisissä romanttisissa kirjoissa juonen rakenne on usein ”vaikeuksien kautta voittoon ja näin he elivät elämänsä loppuun saakka onnellisina.” Yleensä näiden tarinoiden hahmot yhdistetään iloon, riemuun ja himoon. Sanoihin, joista ei yleensä tule ensimmäisenä mieleen vammainen. Mikäli vammaisia nähtäisiin aidosti näissä rooleissa, saattaisi käsityksemme vammaisuudesta muuttua. Vammaiset voitaisiin nähdä himon, halun ja ennen kaikkea rakkauden kohteina. Yhteiskunnassamme elävä sitkeä käsitys vammaisesta huonona kumppanina voisi muuttua. Sen sijaan vammaiset nähdään usein sivuhahmoina, jotka mahdollistavat päähenkilön matkan. Vammainen saattaa myös olla esimerkiksi vaativa lapsi, joka aluksi estää vanhempaansa antautumasta rakkauden vietäväksi. Jos vammainen on rakkauden kohde, on hän usein traagisesti vammautunut mies, jonka hoitaja rakastuu tähän alun haasteista huolimatta. Kerro minulle jotain hyvää (Me before you), jonka jo aiemmin mainitsin, on oiva esimerkki tästä kuluneesta ja haitallisesta representaatiosta, jossa ainoa mahdollisuus rakkaussuhteeseen muodostuu hoitosuhteesta.
Kirjan Disability, Literature, Genre mukaan vammaiset ovat usein kirjojen romanttisen rakkauden kohteita. Olen tästä vahvasti eri mieltä, sillä en muista nuoruudestani yhtäkään rakkauden kohdetta, johon olisin voinut samaistua. Sen toki myönnän, että kirjoissa saattaa esiintyä vammautuneita hahmoja. Täytyy muistaa, kuinka vammautuneisiin ja syntyvammaisiin saattaa kulttuurissamme liittyä hyvin erilainen suhtautuminen. Vammautuneella on kokemus toimintanormiin menevästä kehosta. Hänellä on ollut aiemmin seksuaalisuus, eikä sen nähdä kadonneen mihinkään. Tilanne on syntymästään saakka vammaisella erilainen, sillä meidät on aina nähty kuriositeetteina ja massasta poikkeavina. Lisäksi esimerkiksi sotasankareihin liittyy usein ihailun kohteena oleminen.
On muistettava, että on tilanteita, jossa vammaista ei tulisikaan nähdä romanttisen rakkauden kohteena. Disability, Literature, Genre kirjan kirjoittaja Ria Cheyne näki It’s in His Kiss -teoksen ableistisena. Itse näin teoksen päähenkilön toiminnan ainoastaan vastuullisena Cheyne kritisoi teosta siitä, ettei sen päähenkilö tahtonut, isänsä painostuksesta huolimatta, viedä vihille lapsen tasolla olevaa kehitysvammaista hahmoa, sillä “se olisi kuin makaisi lapsen kanssa”. Kyllä, oletus kehitysvammaisista lapsen tasolla olevina on usein virheellinen. Toimintakyvystään huolimatta ihmisellä tulisi olla oikeus rakkauteen ja parisuhteeseen. Jo Cheynen valitsemista lainausista kuitenkin kävi selville, että päähenkilö ja potentiaalisen naimakaupan kohde olivat hyviä ystäviä. Lukijalle ei anneta mitään informaatiota, miksi olettaa päähenkilön arvion olevan tässä tapauksessa väärä, tai perustuvan vain ableistisiin oletuksiin. Mikäli henkilö on todistetusti lapsen tasolla henkisesti, ei hänellä voi olla ymmärrystä tai kykyä käsitellä aikuisten parisuhteisiin liittyvää tunnetyötä tai muita aspekteja omalla kohdallaan. Hän voi ymmärtää romanttiset rakkaussuhteet kuin lapsi, joka katsoo ympärillään olevia aikuisia, kuten vanhempiaan, tai vaikkapa mediassa näytettyjä kuvauksia parisuhteesta. Sen sijaan, jos kyseessä on pelkkä oletus kehitysvammaisen tasosta, on kyseessä ableismi.
Vastaavasti taas esimerkiksi kauhussa vammainen henkilö nähdään usein pahiksena tai hirviönä, jolta pitää pelastautua. Miksi vammainen nähdään kauhussa ja niin monessa muussakin genressä usein pahana hahmona? Kulttuurissamme on perinteisesti ajateltu vammaisuuden viittavan huonommuuteen ja elämänlaadun luonnolliseen laskuun. Jos vammainen syrjäytyy, tai jos hän ei vaikkapa sopeudu uuteen kehoonsa, on hänestä helppo tehdä tarinoiden syntipukki, joka tahtoo kostaa koko maailmalle.
Dekkareissa vammaisia on etenkin päähenkilöinä vähän, sillä perinteisesti kyseisessä genressä päähenkilö nähdään usein pystyvänä ja kykenevä, siis sotimassa täysin perinteistä vammaiskäsitystä vastaan. Yleensä dekkareissa (fyysisesti) vammainen on uhri. Vastaavasti vaikkapa briliantti autismikirjolla oleva henkilö saattaa olla nerokas etsivä, kuten Sherlock Holmes, jonka autismia ei tosin sanoiteta ääneen. Fyysisesti vammaiset loistavat kuitenkin poissaolollaan.
Scifissä vammaisuus nähdään usein teknologian kautta, esimerkiksi kehonmuokkauksina kyborgimaiseen suuntaan. Oman kokemukseni mukaan tällä pyritään usein paitsi herättämään ihmetystä ja kummastusta, myös minimoimaan vammaisen toimintarajoitteita. Esimerkiksi Avatarisssa katsoja unohtaa hyvin nopeasti Jaken olevan pyörätuolissa, sillä Navi-avatarinaan hän kykenee liikkumaan ilman minkään sortin haasteita tai ongelmaa. Toisin sanoen tässäkin vammaisuus nähdään ongelmana, joka pyritään ratkomaan.
Fiktio tuottaa lukijassa tunnekokemuksia. Tämä luonnehdinta saa ehkä ajattelemaan melodraamaa, mutta lähes kaikista tarinoista pyritään tekemään tunteisiin vetoavia, jotta median kuluttaja uppoutuisi tuotoksen pariin. Eräs usein huomiotta jäävä tapa tunnekokemuksien luomiseen on trooppien, juonikuvioiden ja konventioiden käyttö. Onnistuneimmillaan, näitä on mahdollista käyttää erilaisena pikakirjoituksena, jolla sisältöön on mahdollista ladata merkityksiä ja tasoja hyödyntämällä kuluttajan odotuksia. Taidokas kirjoittaja ei käytä tropeita kuluneella, jo paljon nähdyllä tavalla, vaan keksii uusia käyttötapoja. Näihin trooppeihin kuuluu myöskin vammaiskuvastoa, esimerkiksi haavoittunut soturi, sokea selvännäkijä tai sensei, autistinen nero, sekä lähes jokaiselle tuttu trooppi onnettomuudesta halvaantuneesta hahmosta, joka haluaa kuolla. Tuota trooppia on ryöstöviljelty monissa tarinoissa tuottamaan tunnereaktiona sääliä ja vetoamalla lukijan pelkoon oman toimintakykynsä muutoksesta. Taidokkaammin sitä puolestaan käytetään esimerkiksi Jeffery Deaverin Lincoln Rhyme –kirjoissa (joista tunnetuin on myös elokuvana nähty The Bone Collector). Lincoln Rhyme –kirjoissa tunnevaikutus ja jännite syntyy lukijan halusta nähdä päähenkilön selviytyvän.
Fiktiivisen representaation merkitys vammaisuuteen liittyvissä käsityksissä on ilmeinen. Pelkkä representaation lisääminen ei kuitenkaan riitä, vaan esimerkiksi kirjailijoiden ja toisaalta elokuvantekijöiden tulisi tehdä taustatyötä uskottavien vammaishahmojen kirjoittamiseksi.
Ensi viikolla tutkimme fiktion vammaiskuvauksia syvällisemmin, kun paneudun kyselytulosten myötä siihen, millainen fiktiorepresentaatio oli kyselyyn vastanneiden ihmisten mielestä hyvää ja miksi.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Vammaisuuden näyttämö -juttusarja, jossa pohdin olemassa olevien vammaisuuden kuvausten onnistumisia ja epäonnistumisia
LÄHTEET:
Betsill, C. (2020). “How Cute”. Teoksessa M. Jones & L. Spiedel (toim.), The Edge of Sex: Navigating a Sexually Confusing Culture from the Margins (1st edition). (s.148-155). Milton: Routledge.
Metropolia-ammattikorkeakoulu. (2021). Diversiteetti suomalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa 2020 -tilasto. Audiovisual Producers Finland – APFI. Elokuvan ja television tutkinto-ohjelma. https://apfi.fi/ajankohtaista/diversiteetti-suomalaisissa-elokuvissa-ja-tv-sarjoissa-2020-tilasto-julkistettu/
Rieser, R., Purhonen, M., Räsänen, I., Karjalainen, J. & Kynnys. (2011) Mustat lasit: vammaisuus valkokankaalla ja televisiossa. Into.
Cheyne, R. (2019). Disability, Literature, Genre: Representation and Affect in Contemporary Fiction. Liverpool University Press. https://doi.org/10.2307/j.ctvsn3pp7
Kynäniekan salaiset mietteet 