Disclaimer: Missään kohtaa tätä tekstiä en tahdo kritisoida sarjassa esiintyviä henkilöitä. He ovat lämpimiä, fiksuja ja nostavat esiin tärkeitä teemoja.
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatioita, olivatpa ne sitten kirjoissa, sarjoissa, elokuvissa tai esimerkiksi podcasteissa. Mikä representaatiossa oli hyvää ja samaistuttavaa? Mikä jäi kaihertamaan? Mitä olisin toivonut lisää?
Nyt arvioitavana MTV-katsomosta löytyvä Tabu-sarja, joka sai osan tuttavapiiristäni vihaiseksi jo ennen ilmestymistään. Miksi? Mistä sarjassa on kysymys? Tabussa paneudutaan nimensä mukaisesti aiheisiin, joista ei normaalisti puhuta, tai tässä tapauksessa puhutaan vain tietyn näkökulman kautta. Valokeilaan nostetaan aiheita, joille nauramiselle ollaan perinteisesti kurtisteltu kulmia, tai jopa kauhisteltu. Sarjassa kokeillaan, saako näistä aiheista tehtyä stand up -komiikkaa. Vaikka ajatus saattaa tuntua kummalliselta, on sarjan luomisen taustalla ollut hyvä ajatus: Huumori auttaa tutkimuksienkin mukaan käsittelemään vaikeita aiheita ja sillä voi olla jopa terapeuttisia vaikutuksia. Lisäksi se auttaa näkemään asiat moniulotteisemmin.
Vammaisuus ei suinkaan ole ainoa sarjassa käsiteltävä teema, mutta kuudesta jaksosta neljä on kietoutunut jollain tavalla vammaisuuteen tai sairauksiin. Miksi? Onhan suomalaisessa yhteiskunnassa paljon sellaisia aiheita, joille ei yleisen käsityksen mukaan saisi nauraa.
Toisaalta vammaisuuden moninainen käsittely on hyvästä. Vammaisrepresentaatiota on edelleen vähän, sillä vammaisuutta on pidetty epäseksikkäänä aiheena ja rehellisesti sanottuna se voi myös pelottaa ihmisiä, sillä kuka vaan voi vammautua koska vain. On myös tärkeää, että vammaisuutta käsitellään laajasti, sillä vaikkapa sokean, kuuron, ja liikuntavammaisen kokemukset maailmasta eroavat toisistaan täysin. Lisäksi jokaisen kokemus elämästä on yksilöllinen, joten samankaltaisen vamman omaavat henkilöt voivat joutua keskenään väittelyyn siitä, onko jokin asia ok.
Sarjan perustarkoitus on viihdyttää. Jaksot nivoo yhteen stand up osuus, jonka vitsit jäivät mielestäni jo trailereiden perusteella hiukan köykäisiksi, eivätkä ainakaan minuun iskeneet. Silti sarjalla on nähdäkseni suurempi yhteiskunnallinen merkitys: vitsien ainekset syntyvät ihmisten tarinoita kuunnellen. Keskustelut henkilöiden kanssa ovat koskettavia ja syvällisiä. Ihailen ihmisten aitoutta ja omatkin silmäni kostuivat pari kertaa. Tarinoiden avulla katsoja pääsee kuulemaan, millaista elämä toimintakykynormista poikkeavana voi olla. Vaikka osa tarinoista koskettaa syvältä, näyttävät jaksot vammaiset silti kokonaisina, kykenevinä ihmisinä ilman säälin verhoa tai supersankarin viittaa. Koskettavien tarinoiden lisäksi kuulemme absurdeja tilanteita, joihin vammainen voi joutua. Nämä tarinat ovat katsojalle vitsejä samaistuttavampia ja vammatonta ne saattavat ravistella havaitsemaan esimerkiksi omia ableistisia ajatuksiaan.
Jo pelkkä sarjan asetelma voi kuitenkin jakaa mielipiteet kahtia:
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ne, joiden mukaan jotain tämän ohjelman kaltaista on odotettu jo pitkään Viimeinkin näytetään laajalle yleisölle, ettei vammaisuus ole kuolemaa vakavampi kohtalo. Vammaisuuteen liittyville ilmiöille saa nauraa, sillä nauramme niille itsekin. Ensimmäinen ryhmä ei välttämättä näe tilanteessa mitään vikaa, tai riskejä ja jos näkee, ovat ne tämän joukon silmissä todennäköisesti pienempiä, kuin hyöty, jonka he ajattelevat sarjan vammaisrepresentaatioilla olevan.
Toinen ryhmä ei välttämättä ole eri mieltä siitä, etteikö vammaisuudelle saisi nauraa tietyin ehdoin: vitsailijan tulee olla itse vammainen, tai tuntea kohderyhmä hyvin, jotta hän tietää, ettei läppää ainakaan ensimmäisenä tuomita loukkaavana. Kuka tahansa ei siis saa vitsailla vammaisuudesta.
Kriitikot näkevät ohjelmassa oletettavasti seuraavia riskejä, jotka kävivät minunkin mielessäni: Vitsit keksii (tai ainakin esittää) näyttelijä, jolla ei ilmeisesti ole suurempaa kokemusta stand upin tekemisestä. Ennen kaikkea, vitsit syntyvät vammattomien kynästä. Katsoja ei tiedä, onko Strangilla ennen vieraidensa tapaamista kokemusta vammaisista vai onko muutaman päivän reissun aikana kerätty info kaikki, mitä Strang kustakin ryhmästä tietää. Kriitikot voivat olla huolissaan siitä, nauretaanko sarjassa vammaisille, vai heidän kustannuksellaan. Kun sarjassa nähdään stand up- illassa joukko kunkin jakson päätähtiä nauramassa vitseille, ei tavallinen katsoja voi olla varma, onko nauru aitoa. Kuka tahansa voisi tuntea painetta nauraa vitseille kameran kuvatessa, vaikka kokisi sen loukkaavaksi.
Katsoja ei näe, miten vitsien aihiot rakentuvat, eli kuka ohjaa keskusteluja. Olen käynyt sarjassa olleiden kanssa keskusteluja kuvauksista. Jaksosta toiseen toistuvat osittain tavalla tai toisella samankaltaiset kysymykset. Niiden pohjalta keskustelu kuulemma lähti luonnostaan lentoon ja tämä välittyy myös katsojille. Keskustelijoiden mukaan tuotantotiimi oli arvostava ja varmisti, onko jostain asiasta puhuminen ok vai ei. Kuulemma, mikäli joku esimerkiksi herkistyi tarinaansa kertoessaan, häneltä kysyttiin, tahtooko hän kohtauksen osittain tai kokonaan poistettavaksi. Katsoja ei myöskään tiedä, millaisia etukäteisvalmisteluja tuotantotiimi on tehnyt ja mistä asioista on otettu selvää. Mikäli katsoja näkisi jonkin Making of – jakson, saattaisi hän suhtautua sarjaan vähemmän kriittisesti.
Minua olisi kutkuttanut luultavasti enemmän sarja, jossa eri tavoin vammaiset ihmiset roastaavat toisiaan. Liikuntavammaisten jaksossa ei välttämättä tarvitsisi olla vammaista koomikkoa, vaan muuntyyppisenkin vamman omaava koomikko toimisi hyvin. Tässäkin versiossa ihmiset voisivat keskustella kokemuksistaan En ole varma, onko koomikon rooliin yritetty etsiä vammaista koomikkoa vai ei, niitä ainakin olisi.
Kuullessani sarjan konseptista olin monen muun tavoin skeptinen. Vammaisuudesta vitsailu on aina riski, jos sitä ei tehdä meidän kesken. Nähdessäni trailerin olin epäuskoinen: “Eivätkö he parempaan pysty?”. Katsottuani vammaisia koskevat jaksot, oli mielipiteeni muuttunut. Vitseille en edelleenkään lämmennyt: Ei vitsissä ”Ainolla kestää 45min käydä vessassa. Mä olen alkanut epäilemään onko mun tyttärelläkin CP-vamma”, ole mielestäni mitään loukkaavaa, mutta en minä sitä hauskanakaan pidä. Lienenkö sitten tosikko, mutta mielestäni vammaisuudesta saisi paljon hauskempiakin vitsejä. En tosin minä, sillä olen kaukana koomikosta. Usein tuntui, että vammaiset olivat sarjassa kymmenen kertaa Strangia hauskempia.
Vaikka en vitseille lämmennyt, koskettivat tarinat syvältä. Vaikka ymmärrän sarjaan liittyvän pelon ja kritiikin, suosittelen antamaan Tabulle mahdollisuuden sen tarinoiden tähden.
Kauden jaksot ovat katsottavissa MTV-katsomosta.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Miksi vammaisuuden narratiiveja on syytä tutkia?
Kynäniekan salaiset mietteet 