Vammaisia on elokuvissa ja sarjoissa vain vähän, vaikka viime vuosina moninaisemman representaation tarpeeseen onkin herätty. Etenkin silloin, jos jollain ei ole aiempaa kokemusta vammaisuudesta, on fiktiolla suuri vaikutus siihen, miten maailmaa tulkitsemme. Näinpä vammaisten ja muiden vähemmistöjen kuvaaminen erilaisissa rooleissa on suunnattoman tärkeää. Millaisia mokia vammaisrepresentaatiossa voi tehdä?
MOKA: Käytä vammattomia näyttelijöitä. En sano, etteikö vammaton näyttelijä voisi vetää roolisuoritusta hyvin ja uskottavasti. Esimerkiksi Fundamentals of Caring on loistava esimerkki vammattoman tekemästä pätevästä roolisuorituksesta. Vammaton voi kuitenkin tahtomattaan toistaa jotain haitallista kuvastoa vammaisuuteen liittyen, tai tulla loukanneeksi. Ennen kaikkea: Me vammaiset huomaamme heti, jos kyseessä on vammaton. Ei ole uskottavaa, jos henkilöllä, joka ei vaikkapa pysty käyttämään jalkojaan ollenkaan, on viimeisen päälle treenatut reidet. Maailma on täynnä loistavia vammaisia näyttelijöitä tai sellaiseksi haluavia, miksi heille ei annettaisi mahdollisuutta? Lisäksi henkilöllä, joka itse kuuluu roolihahmon edustamaan vähemmistöön, on aina uniikkeja näkemyksiä asioista, mikä tuo hahmoon väriä.
MOKA: Älä käytä vammaisia konsultteina / käsikirjoittajina. Vähemmistöön kuulumaton voi kirjoittaa uskottavasti vähemmistöistä, mutta se vaatii työtä ja vähemmistöjen aitoa kuuntelemista. Hänellä ei kuitenkaan ole kokemusta vähemmistöstä elämisestä. Hänellä ei siis ole aitoa käsitystä siitä, mitä vammaisena eläminen on. Mitä haasteita, ja toisaalta mitä mausteita se tuo elämään. Vammaton kirjoittaja voi tajuamattaankin tulla toistaneeksi joitain haitallisia stereotypioita teemaan liittyen. Vähemmistön edustaja voi lisäksi aina arvioida, kuinka todennäköinen tai mahdollinen jokin juonikuvio tai tarinallinen elementti oikeasti on. Tarinoista saa aina uskottavampia, jos kuuntelee ko. ryhmään kuuluvien ääntä. Mieluusti useampaa, sillä jokaisen kokemus esimerkiksi vammaisena elämisestä eroaa muista. Unohtamatta sitä, kuinka ryhmään kuuluvilla voi olla joitain sellaisia tarinoita, jotka eivät tulisi ryhmään kuulumattomalle mieleenkään.
MOKA: Tee tragedia, joka keskittyy vammaan. Vammat ja sairaudet tuovat mukanaan ongelmia ja seikkoja, joita vammaton ei voi koskaan ymmärtää. Yhteiskunnallista keskustelua herätelläksemme näitä asioita ei sovi lakaista maton alle ja unohtaa elokuvasta täysin. Ne voivat kuitenkin olla sivujuonne. Elokuvissa, joissa on vammainen hahmo, voi toimintakyky mausteineen olla vain elementti, ihan kuten se oikeassakin elämässä on. Elämä ei pyöri vain toimintakyvyn ympärillä, siinä on paljon muutakin. Erilaisuutta normalisoidaksemme vammaiset on näytettävä hahmoina, joilla on unelmia, toiveita ja haaveita aivan kuten kenellä tahansa muullakin. Meidän on annettava myös elokuvan hahmoille mahti kertoa muita tarinoitaan. On muistettava sekin, että vaikka vamma tuo mukanaan haasteita, ei elämä ole pelkkää taistelua.
MOKA: Laita vammainen rakastumaan avustajaansa. Vamma tai sairaus ei vie halua tai mahdollisuutta pariutua ja olla tasa-arvoinen kumppani. On hienoa, että tähän on herätty myös fiktiota tehdessä. On tärkeää, että vammaisia nähdään kumppaneina. Yksi asia, mikä minua toistuvasti häiritsee elokuvissa, joissa vammainen rakastuu, on se, kehen hän rakastuu: Tunteiden kohde on nimittäin lähes poikkeuksetta avustaja, taksikuski, tai ylipäätään joku, johon vammaisella on ns. ammatillinen suhde. Kyllä, näin voi käydä oikeassakin elämässä. Ihminen on ihminen ja tunteet voivat syttyä missä tilanteessa tahansa. Aivan yhtä hyvin tunteet voivat kuitenkin roihahtaa liekkeihin opiskelupiireissä, illanistujaisissa tai harrastushommissa. Missä on tämä representaatio? Jos vammainen nähdään aina rakastumassa vain avustajaan, ajatellaan tämän olevan kovinkin yleistä tai ehkä jopa väistämättömyys.
MOKA: Vammainen hahmo ihastuu kaikkiin, jotka osoittavat hiukan huomiota. Moni vammainen kipuilee itsensä ja kysymyksen ”Kelpaanko tällaisena?” kanssa. Näin he saattavat ihastua helposti henkilöihin, jotka osoittavat heille huomiota. He saattavat toista miellyttääkseen antaa venyttää rajojaan, tai eivät välttämättä tunnista rajojaan lainkaan.
Jos tämä on totta, miksi sen näyttäminen on ongelmallista? Jälleen, jos vammaisuudesta ei ole kokemusta, voi ajatella kaikkien vammaisten olevan epävarmoja. Näin ei ole. Osa on hyvin sinut itsensä kanssa ja / tai hyvin valikoivia kumppaniensa suhteen. Myös tätä osaa vammaisista ihmisistä tulisi representoida: Vahvoja ja itsevarmoja myös rakkaudessa. Se antaa vammaiselle itselleen varmuutta olla oma itsensä. Vastaavasti itseään etsivä vammainen saattaa ajatella saavansa huomiota vain miellyttämällä.
MOKA: Vammainen on aina ja ehdottomasti cis-hetero. On riemastuttavaa, kuinka maailmassa on herätty enemmän tai vähemmän siihen todellisuuteen, että vammainenkin omaa seksuaalisuuden. Tätä on haluttu kuvata myös fiktiossa. Suunnattoman tärkeä edistysaskel. Ongelmallista on se, miten vammaiset kuvataan kuitenkin aina cis-heteronormiin menevinä. Kuten ei yhteiskunnassa ylipäätään, ei myöskään fiktiossa, osata käsitellä vammaisten henkilöiden sateenkaarevuutta. Todellisuudessa meitä kuitenkin on sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöissä. Missä on representaatiomme ruuduilla? Kahteen vähemmistöön kuulumisen näyttäminen olisi mielestäni suunnattoman tärkeää. Koska seksuaalisuus on kuitenkin vammaisnäkökulmasta ylipäätään vielä hiukan hankala juttu käsitellä, tuntevat monet sateenkaarevat ja itseään etsivät luultavasti olevansa yksin. Olisikin tärkeää, että sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta kuvattaisiin myös valkokankaalla.
MOKA: Vammainen kuolee / hänellä on halu kuolla. Minua ketuttaa, kuinka etenkin vanhemmissa mediatuotoksissa vammainen on aina käsikirjoitettu seuraavalla tavalla: Vammautuminen tai sairastuminen on vienyt elämänhalun ja hän tahtoo kuolla. Tai niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa vammainen hahmo ei haluakaan kuolla, hänet laitetaan kuolemaan vaikkapa jossain onnettomuudessa tai vammansa seurauksena. Yksi tuoreehko ja suosittu esimerkki tästä ylikulutetusta kliseestä on Me Before You –elokuva ja kirja, johon se pohjautuu. Erityisen pahan tämän kliseen toistosta tekee se, jos hahmot ja heidän tarinansa on tehty uskottaviksi ja koskettaviksi, kuten em. elokuvan tapauksessa.
Kyllä, on olemassa vammaisia, jotka tahtovat kuolla ja jotka ovat vammansa musertamia. On turha kieltää tätä. On kuitenkin suunnattoman haitallista esittää tätä tarinaa kerta toisensa jälkeen. Vammattoman, vammaisuudesta tietämättömän henkilön mielikuva toimintarajoitteiden kanssa elävän elämän pohjattomasta kurjuudesta vahvistuu. Tarpeeton sääli ja ehkä jopa karsastaminen kasvavat. Vammainen, joka vasta etsii itseään ja potentiaalisesti kipuilee toimintakykynsä kanssa, saattaa joutua entistä syvemmälle murheen suohon nähdessään representaation. Jos hän näkee hahmon, jolla on näennäisesti kaikki ja juuri löydetty intohimoinen rakkaus, mutta joka tahtoo silti kuolla, voi oma tilanne tuntua toivottomalta: ”Jos tuokin tahtoo vain kuolla, onko missään mitään järkeä? Jos noissakaan olosuhteissa ei voi löytää rauhaa oman kehonsa kanssa, miten minä voisin?” saattaa vammainen kysyä itseltään. Tiedän tämän, sillä olisin varmasti itse kysynyt nämä kysymykset itseltäni, jos olisin nähnyt Me Before You:n nuorempana.
MOKA: Vammainen tahtoo aina parantua vammastaan. Valehtelisin jos väittäisin, ettei elämä olisi helpompaa ilman vammaa. Ei tarvitsisi jatkuvasti tapella byrokratian kanssa, törmätä yhteiskunnan esteellisyyteen ja ihmisten asenteisiin. Ennen kaikkea, ei tarvitsisi pohtia jatkuvasti, mistä keho tällä kertaa suutahtaa, tai miten se reagoi asiaan x. Etenkin neurologisen vamman tai sairauden kanssa keho on välillä yksi suuri arvoitus. Se, että elämä olisi helpompaa ilman vammaa tai sairautta ei automaattisesti tarkoita henkilön haluavan ko. ominaisuutta itseltään pois. Se on osa häntä. Vaikka se ei määritäkään häntä, on se, ainakin omalla kohdallani muovannut merkittävästi sitä, miten näen maailman. Se on osaltaan muovannut minusta minua. En tiedä kuka olisin ilman syntymästä asti mukanani kulkenutta poikkeavaa toimintakykyä, enkä tiedä tahtoisinko tietää. Paranemishalun toistuva representaatio kuvaa, että vammaisuudessa olisi jotain pohjattoman huonoa.
MOKA: Vammainen on puhtaan viaton. Vammainen henkilö on kautta aikojen kuvattu lapsenomaisen viattomuuden kautta. Moni vammainen voikin olla viaton. Monella voi olla myös kehitysvammaa. En kiellä tätä. Vamma ei kuitenkaan tarkoita, ettei henkilö ymmärtäisi maailman tapahtumia, ihmissuhteiden kiemuroita, tai vaikka lauseiden piilomerkityksiä. Vaikka vammaisella olisikin jotain älyllisiä tai sosiaalisia haasteita diagnosoituna (tai vielä diagnosoimatta), ei hän automaattisesti ole pihalla kaikesta ympärillään tapahtuvasta. Esimerkiksi kehitysvammoja on hyvin monenlaisia ja – tasoisia. Jos tahdotaan kuvata sosiaalisen tai älyllisen kehityksen haasteita, voisi tätä kirjoa tuoda laajemmin esiin.
MOKA: Supervammainen: Silloin, kun tarina ei keskity vammaan, on vammainen hahmo usein (kirjaimellisesti) supersankari. Tosin monessa tapauksessa supervoima negatoi hahmon vamman. Näin ollen vamman aitoja vaikutuksia elämään ei nähdä. Esimerkiksi hahmot, joilla on liikuntavamma, mutta jotka pystyvät kuitenkin lentelemään ympäriinsä.
Vastaavasti hahmo on saatettu kirjoittaa vaikkapa huippulahjakkaaksi taiteilijaksi, vaikka hän on sokea. Toisaalta hyvä representaatio: Vammainenkin voi olla mitä tahansa ja hyvin menestynyt omalla alallaan. Kuitenkin se, että vammaisen henkilön tulisi loputtomasti hioa jotain taitoaan on haitallinen. Elämme yhteiskunnassa, jossa toimintakyvyn merkitystä korostetaan. Oikeassakin elämässä vammaiset yrittävät jatkuvasti kompensoida toimintakyvyn puutetta ja ajavat itsensä jaksamiskykynsä rajoille. Meidän on päästävä eroon kompensaation ajatuksesta, ei vahvistaa sitä fiktion kautta.
Kuulostan jumittuneelta levyltä sanoessani: Kaipaamme vammaisia elämässä tavallista elämää.
MOKA: Vammainen on käsikirjoitettu pahaksi vammansa takia / vammalle ominaiset piirteet ovat merkki pahuudesta. On hienoa, jos valkokankailla tai televisioruuduilla näkyy rikollisnero, jolla on jokin toimintakykyyn vaikuttava sairaus. Emme ole säälittäviä nyhveröitä, joita elämä potkii kierrepotkulla päähän. Voimme olla kusipäitä. Voimme juonia vaikka mitä. Olisi tärkeää, että vammaisia näytettäisiin myös pahiksina. On kuitenkin tärkeää, ettei vammaa tai sairautta liitettäisi pahuuden tunnusmerkistöön. Olisi tärkeää, etteivät vamman oireet tai piirteet olisi mediatuotoksessa jotain, mitä muut hahmot pelkäävät. Tästä esimerkkinä elokuva Witches (2020). Jos oireet tai piirteet ovat elokuvassa pahan tunnusmerkkejä, oppii ihminen alitajuntaisesti karttamaan saman oirekirjon omaavia oikeassa elämässä, jos muuta kokemusta vammaisuudesta ei ole.
BONUS(KLISEE): Vammaisen vanhemmat ovat ylisuojelevaisia vammaista lasta kohtaan ja kasvattavat pumpulissa. Tämä ei ole haitallinen representaatio, vaan monelle arkipäivää. Vammaisen vanhemmalle kehittyy usein leijonan vaisto lastaan kohtaan, ennen kuin lapsi on tarpeeksi vanha itse ymmärtämään, kuinka kylmä ja julma maailma ableistisine asenteineen voi vammaista kohtaan olla. He joutuvat ensimmäisinä taistelemaan byrokratiaa vastaan. Lisäksi saattaa olla, etteivät vanhemmat ole saaneet tarpeeksi ohjeistusta siihen, mitä kaikkea erityislapsen kasvattamisessa tulisi ottaa huomioon. On täysin luonnollista, että he tahtovat suojella lastaan. Usein tämä ylisuojelevuus saattaa näyttäytyä siten, että vanhemmat tekevät liikaa lapsen puolesta. Kenties he toppuuttelevat tätä, jos hän haluaisi kokeilla siipiään jossain asiassa. Saattavat jopa, ajattelemattomuuttaan tai omaa pelkoaan heijastellen todeta: ”Ethän sä nyt voi..”
Vanhempia on myös toisenlaisia. On heitä, jotka laittavat lapsensa koville. Laittavat tämän tasan tarkkaan tekemään itse kaiken, minkä tämä vain suinkin voi tehdä. He kannustavat ja uskovat. Tekemään laittavien vanhempien ääripää on se, joka laittaa lapsen tekemään aivan kaiken itse, silloinkin kun se menisi lapsen sietokyvyn yli. Kenties nämä vanhemmat eivät ole pystyneet sulattamaan saaneensa erityislapsen. Luonnollisesti on olemassa myös kaikkien näiden vanhemmuustyyppien välimaastoja, ja vanhemmuuden moninaisuutta tulisikin kuvata ruudulla aiempaa enemmän.
Vammaisuudesta kirjoittaminen ei ole helppoa. Se on kuitenkin suunnattoman tärkeää, sillä fiktiivisenkin representaation avulla voimme purkaa ennakkoluuloja, joita on pitkään liittynyt erilaisuuteen. Tärkeintä on tiedostaa kirjoittaessa ne virheet, joita hahmotyypin kohdalla yleensä tehdään, ja pyrkiä niistä pois.
Lue Vammaisuuden näyttämöä, juttusarjaa, jossa analysoin erilaisia vammaisuutta käsitteleviä kirjoja, sarjoja ja elokuvia, jos kaipaat uutta katseltavaa tai luettavaa.
Seksuaalisuus fiktiossa on puolestaan juttusarja, jossa vinkkaan voimakkaasti seksuaalisuuden ympärillä pyöriviä teoksia ja pohdin, millä tavoin ne käsittelevät moninaisuutta.
