Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa analysoin olemassa olevia vammaisuuden mediakuvastoja, olivatpa ne sitten elokuvissa, televisiossa, kirjoissa tai vaikkapa podcasteissa. Analyysini tyyli ja syvyys voivat vaihdella merkittävästi teoksesta toiseen, mutta vastaan aina neljään kysymykseen: Mitä jäi hampaankoloon? Missä määrin representaatio oli samaistuttavaa? Mikä sykähdytti? Mitä olisin toivonut lisää?
Puhun paljon siitä, miten elokuvissa toistetaan helposti vammaisia syrjiviä ajatusmalleja. Äkkiseltään nämä kliseet voisi ajatella helppona “Älä tee näin” -listana, mutta todellisuus ei ole mustavalkoista, kuten tällä kertaa tarkastelussani oleva Disney+ -palveluun taannoin ilmestynyt kirjaan perustuva Out of My Mind (2024). Se kertoo 12-vuotiaasta Melodysta, jolla on matkakumppanina CP-vamma. Elokuvassa katsoja pääsee seuraamaan, kuinka tuo nuori tyttö saa oman ääneensä, kirjaimellisesti. Hän pääsee osoittamaan viisautensa, vain törmätäkseen ihmisten ennakkoluuloihin ja yhteiskunnan ableistisiin rakenteisiin. Elokuva kertoo siis vammaisesta, joka elää aivan tavallista elämää ja tekee tavallisia juttuja.
Jos elokuva olisi tehty eri tavoin, esimerkiksi vamman tuomilla haasteilla mässäilty, tai näytetty tyttö voimakkaammin huolenpidon kohteena, olisi se saattanut mennä inspiraatiopornon puolelle ja saanut minut vihastumaan. Tämä elokuva on oiva esimerkki siitä, miten sen on kiinnitettävä huomiota paitsi siihen mitä kerrotaan, myös siihen, miten tarinoita kerrotaan.
Elokuva oli samaistuttava, ja monet hänen kohtaamansa asiat olivat minulle tuttuja: Joudun toistuvasti ihmisten kyseenalaistamaksi. Myös minut on lapsuudessani suljettu ulkopuolelle. Hyvää tarkoittava lähipiiri on epäillyt välillä pystyvyyttäni ja tehnyt liikaa puolestani silloinkin, kun olen ilmaissut tahtoni ja kykyni tehdä itse. Myös minut yritettiin aikanaan laittaa erityiskouluun ja ainoastaan äitini jääräpäisyyden vuoksi olen aina ollut lähikoulussa.
Out of My Mind herättää ajatuksia. Samaistumisesta huolimatta havaitsin olevani etuoikeutetussa asemassa suhteessa elokuvan päähenkilöön. Vaikka me kummatkin käytämme liikkumiseen pyörätuolia, Melody ei liiku ollenkaan kävellen ja hän tarvitsee moniin asioihin huomattavasti enemmän apua kuin minä. Vammattomille rakennettu yhteiskunta ei ole minulle aivan yhtä esteellinen kuin hänelle, sillä kykenen kävelemään muutaman portaan tuetusti. Suurin ero välillämme on kuitenkin se, ettei minulla ole puhevammaa, eli en ole tarvinnut apuvälineitä mielipiteideni ilmaisuun.
Arkipäivän ableismi on näyttävästi läsnä elokuvassa: Melody suljetaan ulos porukasta. Hänen käyttämilleen apuvälineille ja tavalleen toimia nauretaan, sillä se on erilainen. Kun hän saa täydet pisteet testissä, hänen mukanaan olleiden apukäsien tulkitaan automaattisesti auttaneen häntä, sillä fyysisen vamman ajatellaan tarkoittavan yksinkertaisuutta. Koulu haluaisi laittaa Melodyn takaisin pienluokalle, vaikka tälle ei ole perusteita. Vammaisen ajatellaan kuitenkin hidastavan muita, tai hänen integroimisensa osaksi tavallista luokkaa nähdään kustannuksena. CP-vamman kanssa elämisestä puhutaan CP-vammasta kärsimisenä kysymättä, miten henkilö itse tilanteen kokee. Valtaosalle vamma, vaikka se elämään moninaisesti vaikuttaakin, on vain yksi ominaisuus muiden joukossa.
Toisaalta etäisemmät tyypit eivät ole ainoita, jotka ableistinen ajattelu imaisee helposti mukaansa. Melody kertoo ystävälleen, kuinka hän ei luultavasti ikinä tule pussaamaan ketään. Tämä särki sydämeni, sillä Melody oli kerrassaan hyväsydäminen ja huikea tyyppi. Hän oli omaksunut ajatuksen, ettei tulisi vammansa vuoksi olemaan kenenkään mielestä pussattava. Olisin toivonut kovasti näkeväni aikahypyn, jossa Melody pääsee, edes viattomasti, suukottelemaan ihastuksensa kanssa.
Sisäistetystä ableismistaan huolimatta Melody ei ole katkera, toisin kuin monissa vammaiselokuvien kulahtaneista kliseissä. Hän on moniulotteinen persoona. Hän haaveilee ja kiinnostuu samoista asioista kuin kuka tahansa 12-vuotias. Hän tahtoo kuulua joukkoon, mutta ilokseni ymmärtää viimeistään lopussa oman arvonsa: Jos muut katsovat häntä kieroon sellaisten ominaisuuksien takia, joihin hän ei voi vaikuttaa, kertoo se enemmän muista kuin hänestä. Ainoa haittapuoli Melodyn hahmossa oli latteaksi kirjoitettu tunnepuoli. Hänen näytettiin kyllä turhautuvan kaltoinkohtelusta, ja haluavan tuhota kommunikaattorinsa. Silti hän ei koskaan menettänyt malttiaan siinä mielessä, että olisi varsinaisesti ärähtänyt.
Melodyn vanhemmat ovat uskottavia vammaisen vanhempia: He uskovat lapseensa ja tahtovat tälle hyvää, mutta ovat omaksuneet tiettyjä ableistia ajatuksia. Äiti oli alussa vahvasti sitä vastaan, että Melody olisi mennyt ns. tavalliselle luokalle. Hän ajatteli, että luokkakaverit tulisivat kiusaamaan tyttöä ja hän jäisi yksin. Hän myös sanoi perheen tehneen kovasti työtä sen eteen, että Melody pääsisi ympäristöön, jossa häntä ei katsottaisi alaspäin. Ymmärrän vertaistuen tärkeyden. Ihmisellä on luontainen tarve kuulua joukkoon, mikä ei onnistu, jos henkilö ympärillä olevat katsovat kummeksuen ja heihin ei voi täysin samaistua esimerkiksi toimintakyvyltä. Silti, jos pienluokalla oloon ei ole oppimisen kannalta tarvetta ja apu järjestyisi, kuten tässä integraatiokokeilussa järjestyi, kannattaa mielestäni pyrkiä integroitumaan. Vaikka opettajilla saattaa olla enemmän aikaa oppilaille pienluokassa, mennään siellä ainakin monesti hitaimman tahdin tarvitsijan mukaan. Näin ollen opiskelu monesti kärsii.
Out of My Mind kuvaa hyvin vammaispalveluiden ja apuvälineiden tärkeyttä. Melodylta on puuttunut ääni, koska hänelle ei ole tarjottu mahdollisuutta saada kommunikaattoria. Itse hankittuna se maksaisi perheelle 17 000 dollaria. Saattaa kuulostaa tähtitieteelliseltä summalta, mutta Suomessakin itse hankitut apuvälineet ovat jumalattoman kalliita. Juuri kellään ei olisi mahdollisuutta hankkia apuvälineitä jos niitä ei saisi hyvinvointialueilta tai erikoissairaanhoidosta. Aivan kuten elokuvassakaan, myöskään Suomessa ei ole mahdollista vain marssia välineitä myöntävälle taholle toteamaan: “Terve, tarttisin tällaisen” ja saada se heti. Tarve laitteelle ja siitä saatavat hyödyt on kyettävä todistamaan. Tästä päästään paradoksiin: Jos vammaisen panosta yhteiskunnalle ei arvosteta, tai hänen mahdollisuuksiinsa ei uskota, nähdään apuvälineiden evääminen säästötoimenpiteenä. Ilman tarvitsemaansa välinettä vammainen taas ei pääse todistamaan rampoihin liitettyjä mielikuvia vääriksi.
Elokuva taistelee tehokkaasti niin sanoin kuin teoin arkipäivän ableistisia ajatuksia vastaan: Melody itse sanoo useampaan otteeseen, ettei hän kärsi vammastaan, vaan kyse on asiasta, joka hänellä on. Sen sijaan häntä satuttaa muiden tuijotus. Elokuva myös näyttää, miten nimenomaan asenteet ja rakenteet tulevat vammaisen tielle, eikä välttämättä itse toimintakyky: Oli selvää, että muut epäilivät Melodyn pärjäämistä tavallisessa luokassa. Melody todisti pelot vääräksi ja pärjäsi tunneilla hyvin, kunhan sai avustajan. Jos henkilöltä evätään hänen selvästi tarvitsemansa palvelut, tai tässä tapauksessa myös koulutus, ei hän mitä luultavammin saa käytetyksi potentiaalia, jota meissä jokaisessa on. Jos henkilöllä ei ole mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin, ei hän voi myöskään koskaan saada täyttä päätösvaltaa elämästään, vaikka hänellä olisikin siihen kaikki muut edellytykset. Yhteiskunta rampauttaa siis yhtä paljon kuin itse terveydentila ja toiseuttavia rakenteita on muutettava.
Filmi on saanut somekuplassani merkittävää huomiota, enkä lainkaan ihmettele miksi: En ole hetkeen kokenut sellaista tunteiden vuoristorataa, kuin tätä elokuvaa katsoessani. Toisin kuin yleensä, tunteeni eivät ailahdelleet riemusta vihaan siksi, että lupaavasti alkanut elokuva olisi kompastunut kulahtaneisiin kliseisiin. Sen teki itsessään nerokas elokuva. Se on särmikäs yhteiskuntakritiikki kerrottuna ihmisläheisellä tavalla. Se haastaa katsojaa miettimään omaa suhdettaan erilaisuuteen ja kysymään: “Olisiko minun asenteissani muutettavaa?” Koska elokuva oli niin onnistunut, hämmennyin oppiessani käsikirjoittaja Daniel Stieplemanin ja elokuvaan pohjautuvan, samannimisen kirjan kirjoittajan Sharon M. Draperin olevan vammattomia. Elokuvan ohjaaja Amber Sealey puolestaan kirjoittaa artikkelissa kuinka ei tiennyt projektia aloittaessaan olevansa vammainen, mutta saaneensa tuotannon aikana OCD- ja ADHD-diagnoosit. Tehdäkseen tällaisen, ainakin isolta osalta kliseistä vapaan elokuvan, on heidän täytynyt työskennellä tai olla muutoin läheisissä väleissä vammaisten henkilöiden kanssa. Tämä osoittaa, että myös vammattomat voivat kirjoittaa hyvin vammaisuudesta. Heidän täytyy vain tehdä taustatyönsä ja konsultoida vammaisia.
Suosittelen elokuvaa aivan kaikille. Vaikka elokuva herättää välillä surun ja vihan tunteita, koen sen tekevän niin hyvällä tavalla. Vammaiset saavat elokuvasta samaistumispintaa. Vammattomille tämä toimii loistavana välineenä ymmärryksen lisäämiseen.
Vaikka traileri onkin leikattu ammattitaidolla, ei se tee elokuvalle oikeutta.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Vammaiskuvastot mediassa – juttusarja, jossa avaan, miten median tapa kuvata vammaisuutta vaihtelee sen muodosta toiseen.
Kynäniekan salaiset mietteet 