Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatiota, olivatpa ne sitten elokuvissa, sarjoissa, kirjoissa tai elokuvissa. Analyysini tyyli ja syvyys voivat vaihdella tuotoksesta riippuen voimakkaasti. Analyyseistani löytyy kuitenkin aina vastaus neljään kysymykseen: Jäikö jotain hampaankoloon? Mihin samaistuin? Mikä sykähdytti? Mitä olisin toivonut lisää?

Tällä kertaa analyysissani on klassikon maineeseen noussut, radiopsykiatri Frasier Cranen ja hänen perheensä edesottamuksista kertova sitcom, jota esitettiin vuosina 1994-2004, 11 kauden ajan.

Jos päässäsi pyörii hetken ajan kysymys: “Oliko Frasierissa vammainen hahmo?” Ei hätää, minäkin tuppaan unohtamaan sen välillä, sillä vammasta ei tehdä pienintäkään numeroa – kuten ei pitäisi oikeassakaan elämässä tehdä. On nimittäin eri asia huomioida vammaisen tarpeet kuin osoittaa niitä spottivalolla. Frasierin isä on eläköitynyt poliisi, joka vammautui ampumavälikohtauksessa. Häneen saattaa olla hankala suhtautua: Ulkokuoreltaan harmaahapsista Marttinia on helppo ajatella iäkkäänä vanhempana. Vammautuessaan hän oli kuitenkin vain kuusissakymmenissä, eli hiukan nuorempi kuin Frasier on nyt 2023 alkaneessa sarjan rebootissa. Kun Martin avaa alkuperäisessä sarjassa suunsa ja mies nähdään esimerkiksi kujeilemassa, on hän huomattavasti ikäistään nuoremman oloinen, ainakin jos vertaa uudessa sarjassa olevaan poikaansa. Frasierin hahmo on vuoden 2023 rebootissa nimittäin monin tavoin kulahtanut ja vaikuttaa ikälopulta.

Palataan takaisin alkuperäiseen Frasier-sarjaan. Martinin hahmo ja koko sarjan asetelma on ikoninen. En yhtään ihmettele, että eriskummallisen radiopsykiatrin ja hänen vähintään yhtä oudon perheensä edesottamuksia tahdottiin seurata pitkään. Asetelma, joka on jäänyt uusintojen ja suoratoistopalveluiden vuoksi useamman sukupolven mieleen, ei ollut itsestään selvä: Alun perin Grammer toivoi voivansa tehdä jotain uutta. Hän ei nimittäin ollut kiinnostunut jatkamaan Cheersista tuttuna Fraserina. Uuden sarjan piti keskittyä halvaantuneeseen kirjankustantajaan ja tämän luona asuvaan avustajaan/hoitajaan. Tuo suunnitelma ei kuitenkaan tv-yhtiölle kelvannut, mutta joitain elementtejä siitä säilyi, kun sarjasta muokattiin Cheers-spinoff ja Grammer päätyi jatkamaan kansan rakastamana Fraserina. 

Olisin ollut enemmän kuin kiinnostunut näkemään tämän Grammerin kaavaileman sarjan, vaikka tiedän, että vammattomien tehdessä sisältöä vammaisista saatetaan päätyä helposti toisintamaan haitallisia kliseitä ja stereotypioita. Samaan aikaan olen kiitollinen siitä, että Cranen tarina jatkui, sillä rakastuin koko castiin, erityisesti Fraserin omalaatuiseen ja neuroottiseen veljeen Nilesiin ja poikien isään. 

Mikä teki Martinista hyvän hahmon?

Martinin elämä meni täysin uusiksi hänen vammauduttuaan, ja hänen kohdallaan se tarkoitti myös luopumista: Mies ei voinut jatkaa ammatissa, joka oli selvästi merkittävä osa hänen identiteettiään. Hän muutti poikansa luokse asumaan turvallisuussyistä, sillä oma vanha koti osoittautui toimimattomaksi. Oman lapsen katon alle muuttaminen varmasti vaikutti suhdedynamiikkaan ja vei osan miehen itsenäisyydestä

Muutoksista huolimatta Martin ei ole poikiensa holhottava. Hän on moniulotteinen persoona, joka tarkasteli maailmaa pilke silmäkulmassaan, osasi vitsailla ja laittaa välillä järjettömästi käyttäytyvät poikansa kuriin. Jos häntä alkaa kyllästyttämään poikiensa ylihuolehtivaisuus, hän sanoo siitä. Toisaalta Martinin nähtiin ajoittain kipuilevan vammansa kanssa: Avun pyytäminen on hänelle toisinaan hankalaa. Tämä pätee myös syntymävammaisiin. Vaikka olisi elänyt avuntarpeen kanssa koko elämänsä, ei se tarkoita, etteikö meihinkin olisi iskostettu ajatusta siitä, kuinka kaikesta tulee selvitä itse. Lisäksi me myös haluamme tehdä. Etenkin silloin, jos on selvinnyt aiemmin kaikesta arkisesta itse, eli vamma on tullut osaksi elämää myöhemmin, on kova paikka huomata tarvitsevansa apua. 

Martinin nähdään arkailevan deittimarkkinoille lähtöä. Osittain se johtuu hänen kepistään, pelosta, että häneen suhtauduttaisiin eri tavalla sen vuoksi. Osasyy jännitykseen on kuitenkin se, että hänellä on takanaan pitkä avioliitto poikien edesmenneen äidin kanssa, eikä juurikaan deittailukokemusta sen jälkeen. Uusien romanttisten suhteiden jännittäminen on universaali kokemus. Erityisesti se korostuu vammaisten kohdalla, sillä aivan liian usein etenkin vammaisuuden suhteen kokematon deittikumppani näkee normeista poikkeavan toimintakyvyn kynnyskysymyksenä. Ilokseni Martinin deitit eivät kuitenkaan tee hänen vammastaan koskaan juttua. Se on vain ominaisuus.

Martinin muuttaessa Frasierille hänelle palkataan myös fysioterapeutti Daphne. Daphnen avulla pystytään kuvaamaan kuntoutuksen roolia vammaisen elämässä: Se voi joskus olla perseestä, eikä harjoituksia todellakaan huvittaisi tehdä, mutta ennemmin tai myöhemmin niiden tekemättömyys näkyy kehossa. Vastaavasti harjoitusten tekeminen yleensä parantaa toimintakykyä. Toisaalta harjoitukset on aina mukautettava henkilön tilanteeseen ja vointiin sopiviksi. (Tämä ei ollut kuitenkaan Daphnen hahmon päätarkoitus sarjassa, vaan se oli toimia Fraserin veljelle Nilesille aluksi toivottoman rakkauden kohteena, josta lopulta kehittyi suloinen rakkaustarina.

Martin kuvattiin aktiivisena osana yhteiskuntaa ja hän oli kiinnostunut asioista. Hänen olemassaolonsa sarjassa ei kietoutunut vammaan, vaan hänet kuvattiin kiinnostumassa tavallisista asioista kuten urheilusta, kalastamisesta ja ystäviensä kanssa pubissa olemisesta. Myöhemmillä kausilla hän myös aloittaa myös työt vartijana. Tämä teki Martinista virkistävän hahmon verrattuna vuosituhannen vaihteen kuvastoon, sillä etenkin 2000-luvulla vammainen kuvattiin helposti yksiulotteisesti: Olimme katkeria ja huolenpidon kohteita, vailla itsenäistä toimijuutta. Halusimme kuolla, tai kirjaimellisesti kuolimme. Sarjassa Martin rikkoo päinvastaisena hahmona stereotyyppisiä ajatuksia siitä, mitä vammaisuus on. 

Millä muulla tavoin sarjassa käsiteltiin vammaisuutta? 

Vanhimman Cranen edesottamukset eivät ole ainoa kerta, kun sarjassa käsitellään vammaisuutta. 

Sarjan kolmannella tuotantokaudella, kun Frasier tahtoo löytää ystäviä perheen ulkopuolelta, nähdään valokuvaajana toimiva, pyörätuolilla liikkuva Bob. Hän kertoo ystävystymisen vaikeudesta, mutta hän ei avaa sen tarkemmin, karttavatko ihmiset hänen vammaansa, vai onko hän persoonana hitaasti lämpenevä. “Yhteyden luominen on hankalaa”, kun ei hirvittävästi avaa asiaa syvemmin. Bob on myös intohimoinen grillausharrastaja, eikä lainkaan katkera. Minä pidin hänen hiukan kummallisesta luonteestaan. Frasier taas pitää miestä uskomattoman tylsänä. Radiopsykiatri ei uskalla kertoa tuntemuksistaan, (eli ettei tahdo olla tämän ystävä) sillä pelkää Bobin ajattelevan haluttomuuden viettää aikaa johtuvan vammasta. Crane ajattelee, ettei Bob usko totuutta, vaan ajattelee psykiatrin peittelevän ableismiaan valheella. Kun Frasier saa lopulta paljastettua asioiden todellisen laidan, Bob reagoi ehkä äkkiseltään yllättävästi, mutta vammaiselle loogisella tavalla: Häntä loukkaa se, että Frasier pitää häntä tylsänä ja takertuvana. Jos toinen ei tahdo hengata kanssamme vamman takia, kertoo se muiden ihmisen luonteesta, eikä meistä.

Jostain syystä tämä jakso on, ilmeisesti ainoana sarjan jaksona, poistettu SkyShowtimesta. Haluaisin tietää miksi, sillä vaikka jaksossa tehdään huumoria vammaisuudesta, en osaa nähdä sitä ableistisena. Jakso on kuitenkin kiusaannuttavaa katsottavaa, joten on ehkä helppo luulla sen olevan loukkaava. 

Kymmenennellä kaudella tutustumme Lilithin veljeen Blaineen, joka omien sanojensa mukaan vammautui onnettomuudessa. Blaine kertoo Craneille ja kumppaneille, kuinka toimintakyvyn muutos sai tämän ex-huijarin parantamaan tapansa, tulemaan uskoon ja tekemään hyväntekeväisyyttä. Myöhemmin käy ilmi, että Blaine ei ollutkaan vammautunut, vaan huijasi kaikkia saadakseen sympatiaa. En aivan lämpene tälle vammaisen esittämiselle keskittyvälle juonelle, vammaisia kuitenkin epäillään ja kyseenalaistetaan jatkuvasti. Mikäli vammautuminen olisi ollut aito, olisin rakastanut juonta: Perinteisesti vammautuminen nähdään menettämisenä. Blane kuitenkin kertoo, kuinka toimintakyvyn muutos merkitsi hänelle uutta elämää, mahdollisuutta tehdä toisin. Monet vammautuneet puhuvatkin toisesta elämästä. 

Mitä olisin toivonut enemmän?

Martin oli moniulotteinen, sanavalmis ja särmikäs hahmo, joka oli aktiivisesti kiinni elämässä. Hänen kauttaan olisi ollut loistava mahdollisuus käsitellä enemmän arkipäivän ableismia. Kuinka hankalaa olisi päästä paikkoihin apuvälineen käyttäjänä? Miten Martin olisi toiminut, jos hänen ohitseen olisi puhuttu tai toimijuuttaan muuten epäilty? Olisin toivonut näkeväni tilanteen, jossa Martinia kohdellaan selvästi väärin ja hän huomauttaa siitä. Vastaava representaatio on tärkeää, sillä se antaa vammaisille selvän viestin: Minullakin on oikeus vaatia oikeudenmukaista ja samaa kohtelua, kuin muutkin saavat. enkä ole yksin kohtaamani ableismin kanssa. Vammattomille muistutus syrjimättömyydestä olisi erityisen tärkeä.

Vaikka vammautuminen ei ole tarkoita elämän yksiselitteistä kurjistumista (jotkut vammautuneet saattavat kokea elämänsä kurjaksi ja siksi sanon näin), kuten monet vammattomat sen näkevät, muuttaa se elämän. Vertaistuki on tärkeä osa oman vammaisuuden hyväksymistä ja sopeutumispolkua. Tästä huolimatta emme mielestäni missään vaiheessa koko 11 kauden aikana, nähneet Martinia keskustelemassa vertaistukimielessä toisten ihmisten kanssa. Vertaistuellisten kokoontumisten kautta olisi ollut mahdollista näyttää myös vammaisuuden moninaisuutta, joka nyt jäi uupumaan.

Ongelmia ja huolenaiheita

90-luvulla alkaneeksi sitcomiksi Frasier on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, verrattuna vaikka toiseen aikansa huippusarjaan, Frendeihin. Vaikka pidän myös Frendeistä, tiedostan lohtusarjani olevan monella tapaa ongelmallinen ja toivon, että mikäli Frendeistä joskus tehdään uusi versio, loukkaavat kohdat ja juonet korjataan. Vaikka sanon Frasierin kestäneen paremmin aikaa, on siinäkin ongelmansa: Useampi painonpudotukseen tai kehon muutoksiin keskittyvät jaksot, etenkin Nilesin ensimmäisen vaimon Marisin, mutta myös muiden hahmojen kohdalla, sekä ajalle tyypillinen seksuaalivähemmistölle naureskelu. Etenkin syömishäiriötaustaisena tietyt lauseet tai juonenkäänteet voivat jäädä voimakkaasti mieleen. 

Kuuntele itseäsi siinä, onko joitain jaksoja, joiden juonenkäänteitä et kestäisi. Mahdolliset triggerit näkyvät lähtökohtaisesti jaksokuvauksessa, sillä jos juonessa on esimerkiksi lihavuuteen liittyviä teemoja, on kuvauksessa tyyliin: “Kaikki muut huomaavat Daphnen lihoneen paitsi Niles.”

Toisaalta alkukausilla syömishäiriöille naureskelu on läsnä varoittamatta, sillä “emme ota syömishäiriöitä vakavasti” asenne tulee yllättäen esiin, Nilesin ex-vaimon, (alkukausilla vielä vaimo) Marisin tullessa puheeksi. Marisia ei koskaan nähdä sarjassa, mutta hänestä puhutaan vaihtelvasti. Marisiin keskitytään, ainakaan ulkonäön kuvailun osalta harvoin kerralla pitkään. Yleensä kyseessä on satunnaisia lauseita. Tiedostan senkin voivan triggeröidä. Jos törmäät triggeröiviin aiheisiin, eikä kohdan ohittaminen auta, sillä se meni jo, pyri puhumaan jollekin läheisellesi sarjan herättämistä tunteista. Siinä ei ole mitään hävettävää. Jos taas koko juonikuvio keskittyy itseäsi triggeröiviin aiheisiin, voit skipata sen. Et jää mistään paitsi.

Ongelmallinen oli myös tapa, jolla Cranen veljekset kuvattiin: Vaikka heidän pitäisi olla mitä ilmaisemmin alansa huippuja, olivat he usein kyvyttömiä ymmärtämään ihmismieltä, tai tuntemaan sympatiaa. Äkkiseltään sarjan voisi ajatella pilkkaavan mielenterveyden kanssa työskenteleviä. En usko, että kyse on siitä. Mikäli he olisivat kömmähdelleet vähemmän vuorovaikutuksessaan, olisiko sarjassa ollut aineksia sitcomiin? Sitä paitsi, oikeassakin elämässä alalle kuin alalle sattuu henkilöitä, jotka eivät ammattiinsa sovi. Vaikka pidän Frasierista sitcom-hahmona en sano, että olisin ensimmäisenä menossa hänen terapiavastaanotolleen.

Vammaisrepresentaation kohdalla Frasier oli edistyksellinen. Ottaen huomioon sarjan ilmestymisajan jäin kuitenkin miettimään: Mikäli Martinista olisi tullut ampumisen seurauksena pyörätuolinkäyttäjä, tehtäisiinkö hänen vammastaan silloin sarjassa isompi numero ja hänestä huolenpidon kohde?

Ongelmistaan huolimatta voin suositella Frasieria kokonaisuutena lähes jokaiselle. Se on pohjimmiltaan kevyt komedia, joka näyttää, kuinka mielenterveyden kanssa työskentelevät ihmiset ovat ihmisiä vikoineen ja ongelmineen.

Frasier löytyy suomesta useammasta suoratoisotpalvelusta. SkyShowtimesta löytyy alkuperäiset 11 kautta (miinus Bobin jakso), sekä tuoreen jatkosarjan kaksi kautta. Klassinen sarja löytyy myös Viaplaystä (Bobin jakson kera), sekä kanavamuotoisena ilmaisesta PlutoTV:stä.

Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Vammaisuuden näyttämö-juttusarjan muut osat
Vammaiskuvastot mediassa – juttusarja jossa pohdin, miten tapa kuvata vammaisuutta vaihtelee mediamuodosta toiseen, sekä miten nähdyt kuvastot vaikuttavat vammaisen käsitykseen itsestään.