Vammaisuuden näyttämö: Small Town Big Story

Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisrepresentaatioita olivatpa ne sitten kirjoissa, sarjoissa, elokuvissa tai joskus myös podcasteissa. Analyysini tyyli ja syvyys saattavat vaihdella mediateoksesta riippuen paljonkin, mutta pyrin vastaamaan aina neljään kysymykseen: Mikä sykähdytti? Mitä olisin kaivannut lisää? Mikä jäi hampaankoloon? Oliko representaatio samaistuttavaa?

(Tähän postaukseen on upotettu myös Rampaseksiä-podin representaatioita käsittelevän jakson linkki, sekä extra-keskustelun linkki. Jaksossa keskustelen kirjailija Kaisa Viitalan kanssa. Extra-keskustelussa analysoin kumppanini kanssa muutamia vammaisuuden ja seksuaalisuuden representaatioita.)

Tällä kertaa analyysissani on irlantilainen scifi-draamakomedia Small Town Big Story, jonka on luonut ja kirjoittanut IT Crowdista tunnettu Chris O’Dowd. Sen pääosassa nähdään Christine Hendricks. Minun kuvittelisi kuuluvan sarjan kohderyhmään, ja Hollywood-satiireineen se on kuin tehty elokuva-alalla työskentelevän kumppanini makuun. Sarjassa Yhdysvalloissa vuosia asunut tuottaja Wendy Patterson palaa kotikonnuilleen Irlantiin Dumbarin pikkukylään tekemään tv-sarjaa kelttisankarista. Äkkiseltään rauhalliselta vaikuttava pikkukaupunki pitää sisällään omalaatuisia hahmoja ja suuren salaisuuden: avaruusolennot ovat todellisia, ja ne ovat täällä. Asetelma kuulostaa hyvältä, mutta hahmot ovat mitäänsanomattomia, juonessa nippu epäloogisuuksia ja näyttely vähintäänkin kankeaa. 

Suurin ketutus nousi kuitenkin tavasta, jolla Séamus Proctorin, kylän lääkärin onnettomuudessa vammautunut vaimo Catherine Proctor (jota näyttelee Eileen Walsh), kuvataan. Asetelmasta käsin olisi voitu kirjoittaa loistava vammainen hahmo: hän on vaimo ja äiti, joka opettaa lukiossa. Sen lisäksi hänellä on sivusuhde kollegansa kanssa. Asetelma aiheutti minussa valtavasti riemua, sillä vammaisella henkilöllä on monta roolia, eikä häntä ole typistetty toimintakyvykseen. Erityisesti sivusuhde aiheutti minussa riemua. Ja ennen kuin säikähdät, rakas lukija en kannusta ketään pettämään. Suhteen rajojen rikkominen ja kumppanin satuttaminen ei ole koskaan ok. Iloitsen kuitenkin siitä, että meidätkin näytetään tekemässä kyseenalaisia ratkaisuja ja muunakin kuin puhtoisina pulmusina. Ajattelin myös, että tällä asetelmalla hahmojen on pakko puhua myös siitä kauneimmasta, eikä koko hommaa voida vain lakaista maton alle.

Toiveisiini ei vastattu. Näemme kyllä vammaisen lemmenleikeissä, mutta se ei ollut toivomani riemukas hetki. “Mitä sä haluat juuri nyt?” tai “Miltä tämä susta tuntuu?” – keskustelua ei käydä. Vaikka Catherine luonnollisesti tuntee kollegan, jonka kanssa pettää miestään, olisin toivonut jotain keskustelua vamman vaikutuksista intiimiyteen, sillä vammaiset kaipaavat mallia siitä, miten rajoitteista voi puhua. Kollegan ja Catherinen välillä ei näkynyt minkäänsortin kemiaa, vaan hän vaikutti pettävän lähinnä tylsyyttään tai kostaakseen aviomiehelleen, jota syyllisti vammautumisestaan. Herää kysymys: Miksi Catherine jäi miehensä rinnalle, jos ainakin katsoja näkee vain halveksuntaa? Ajatteliko hän, ettei löytäisi ketään toista? Sivusuhde todisti pohdinnan vääräksi. Saiko hän lääkärimieheltään tukea ja turvaa? Halusiko hän kenties estää miestään löytämästä onnea jonkun toisen kanssa, sillä koki sen olevan itsensä ulottumattomissa vammautumisen myötä?

Hahmoa näytteli vammaton, mikä näkyi. Tapa olla tuolissa tai puhua vammaisuudesta eivät tuntuneet luontevilta. Hahmo myös kompastui myrkyllisiin kliseisiin, joista vammainen näyttelijä olisi varmasti älähtänyt. Catherine on yksiulotteinen ja sarkastinen, mutta ei hyvällä tavalla: hän on kylmä ja, kauniisti sanottuna, kusipää. Sanon aina, että vammaisiakin kusipäitä saa ehdottomasti kirjoittaa, kunhan syy kusipäisyyteen on jokin muu kuin vamma. Catherinen kohdalla syy on selvästi vamma.

Vammautuminen laittaa eittämättä koko elämän uusiksi tavalla, jota en voi syntymävammaisena kuvitellakaan. Jos ei saa riittävästi tukea yhteiskunnalta ja lähipiiriltä, ja vammaisuus on entuudestaan vierasta, on mahdollista katkeroitua oikeastikin. Vammaisia hahmoja on elokuvissa ja sarjoissa niin vähän, että jokainen olemassa oleva vammaisuuden kuvaus nousee suureen rooliin. Jos meidät näytetään vain ahdistuneina myttyinä, vahvistaa se eittämättä ajatusta, jonka mukaan vammautuminen on luopumista ja kärsimystä. Siksi olisinkin toivonut, että Catherine olisi saanut tukea muuttuneen toimintakykynsä käsittelyyn ja löytävän elämästä jälleen iloa. 

Sarja on mielestäni oiva esimerkki siitä, miten on haluttu tehdä hyvää, mutta hommaa ei ole oikein osattu. On kuultu yhteisön tarve nähdä vammaiset seksuaalisina olentoina ja moninaisissa rooleissa, joten hänet on lätkitty erilaisiin roolilokeroihin. Sen sijaan ei ole mietitty lainkaan sitä, miten näitä rooleja tulisi sarjassa käsitellä tai kuvastaa, sillä ne voivat olla monelle vammattomalle ainoa kosketuspinta vammaisuuteen ja vammaiselle kenties ensimmäinen kerta, kun hän näkee kaltaisensa ruudulla esim. töissä. Emme tosin voi tietää, oliko Catherine tuollainen äiti jo ennen vammautumistaan, vai kylmettikö onnettomuus hänet. Nyt hahmon ainoa hyvä puoli oli se, että hän oli työssäkäyvä äiti, joskaan äitiyttäkään hän ei hoitanut erityisen hyvin. Suhdepuolella positiivista sentään oli, että hänen suhteensa ei ollut avustajaan, eli yleisin vammaissuhdeklisee vältettiin. Sarja on oiva esimerkki siitä, miten tärkeää olisi konsultoida käsikirjoitusvaiheessa eri tavoin toimintakykynormista eroavia tyyppejä ja kysyä esimerkiksi, mitä he tarvitsisivat ja mikä kaihertaa? Ennen kaikkea, miksi jokin herätti sellaisia tunteita kuin herätti? Vain juurisyitä kysymällä voi nimittäin ymmärtää paremmin vammaisten maailmaa. 

Jos minä en pitänyt sarjasta, kumppanini piti siitä vielä vähemmän: Sarja ei onnistu oikein missään. Jostain syystä jopa Hollywood-satiiri on kertakaikkisen väljähtynyttä ja sen olisi voinut hänen mukaansa kirjoittaa henkilö, jonka ainut “kokemus alalta” on Universal Studiosin kiertoajelu. O’Dowd tuntuu lähinnä halveksuvan hahmojaan, joista on, muissa rooleissaan hyvistä suorituksista tunnetuista näyttelijöistään huolimatta, onnistuttu luomaan sietämättömiä. Ainoa mestarillinen saavutus on se, että Christine Hendricksistä on saatu tehtyä täysin karismaton pökkelö. Alkutunnarina nähtävä Shynolan ohjaama animaatio on sentään sympaattinen.

Suosittelisinko sarjaa? Tietyssä tilanteessa kyllä. Viihteeksi se ei sovi, sillä merkittävin ajatukseni koko katsomiskokemuksen ajan oli: “Mitä?” Ei kiinnostunut “juoni pitää katsojan otteessaan alusta loppuun” – tyylinen “Mitä?” vaan ennemminkin “Miten helvetissä tämä on mennyt läpi?” Sen sijaan sarja toimii mielestäni loistavana oppina siitä, miten vammaisia ei kannata kirjoittaa. 

Lue myös:

Vammaisrepresentaation sudenkuopat

Vammaiskuvastot mediassa – juttusarja, jossa avaan yhteisössä tehdyn selvityksen kautta sitä, miten tapa kuvata vammaisuutta vaihtuu mediamuodosta toiseen ja kuinka nämä kuvastot vaikuttavat vammaisen käsitykseen itsestään.