Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa analysoin vammaisuuden mediarepresentaatioita olivatpa ne sitten kirjoissa, podcasteissa elokuvissa tai sarjoissa. Analyysini syvyys ja tyyli vaihtelee käsittelyssä olevasta mediateoksesta riippuen, mutta pyrin aina vastaamaan neljään kysymykseen: Mikä sykähdytti? Mikä jäi hampaankoloon? Onko representaatio samaistuttavaa? Mitä olisin toivonut lisää?
Tällä kertaa tarkastelen 2000-luvun alkupuoliskon hittisitcomia Malcolm in the Middlea (suom. Veljemme on nero), joka seuraa superälykkääksi paljastuneen Malcolmin dysfunktionaalista perhettä. Sarja löytyy kokonaisuudessaan Disney+palvelusta.
Katselin sarjaa alun perin pikkuisena, ja muistan pitäneeni siitä, mutta tarinallisesti muistin siitä vain välähdyksiä. Olin esimerkiksi hämmentynyt kumppanini kysyessä katsottaisiinko sarja yhdessä Vammaisuuden näyttämöä varten. “Mitä vammaisuutta siinä muka oli?” Koska en muistanut sarjasta paljoakaan hämmennyin siitä, miten paljon siinä oli lopulta käsitelty vammaisuutta. Osaltaan se ehkä kertoo sarjan luonnollisesta tavasta käsitellä teemaa.
Toimintakykynormista poikkeaminen on läsnä vahvasti jo Malcolmin kodissa. Vanhemmat Hal ja Lois rakastavat toisiaan, huolimatta varsin erilaisista persoonistaan – tai juuri niiden takia. Hal on helposti innostuva, fantasiointiin taipuvainen ja uppoutuu helposti sen viikon erityismielenkiinnon kohteeseensa. Lois taas pitää langat käsissään rautaisella otteella ja arjen pyörimässä. Perheen lapset Francis, Reese, Malcolm ja Dewey ovat eri-ikäisiä täystuhoja. Äkkiseltään tämän perheen dynamiikkaaa seuratessa voisi sanoa, ettei perheessä olla neurotyypillisiä, ainakin sen miesjäsenet ovat kaikki enemmän tai vähemmän diagnosoimattomia ADHD-tapauksia. Koska en tiedä ADHD:sta tarpeeksi, eikä minulla ole siitä kokemusta muutamaa läheistäni lukuun ottamatta, keskityn analyysissani Stevieen, Malcolmin parhaaseen kaveriin ja heidän väliseensä dynamiikkaan, sekä edesottamuksiin.
Malcolm in the Middlen vammaisrepresentaatio oli aitoa. Mietin sarjaa katsoessani usein, missä määrin sen tekijätiimillä oli kokemusta vammaisuudesta tai olivatko he konsultoineet rampayhteisöä sarjaa tehdessä. Asiaa googlattuani huomasin, että sarjan luoja Lindwood Boomer tunnettiin ennen sarjaa hänen roolistaan Pieni talo preerialla, sarjan sokeana opettajana, josta tuli myöhemmin myös Laura Ingalssin avioimies. Malcolm puolestaan perustuu löyhästi Boomerin lapsuuteen ja Stevien hahmon inspiraationa toimii hänen lapsuudenystävänsä jolla oli CP-vamma. Tämä kertoo suorastaan alleviivaten miten tärkeää keskustelut, tai eletyn elämän kokemukset vammaisuudesta lopulta ovat.
STEVIE HAHMONA
Stevie on pyörätuolinkäyttäjä sarjan alusta saakka, eikä hänestä näytetä myöskään takaumia kävelevänä, sillä hän on synnyinvammainen. Siitä huolimatta Stevien rooliin on valittu vammaton näyttelijä. Vaikka sarjan alusta on 26 vuotta olen varma, että tuolloinkin olisi ollut mahdollista löytää vammainen näyttelijä. Yritettiinkö häntä löytää? Ehkä asiaa ei pidetty tärkeänä, sillä hahmon tarkoitus olla vain yhden jakson sivuhahmo. On annettava Stevien näyttelijälle Graig Lamar Taylorille kiitosta, sillä hän hoitaa hommansa hyvin, niin hyvin että esiintyi lopulta 58:ssa jaksossa.
Stevien hahmo on terävä ja suorapuheinen, etenkin päästessään vanhempiensa otteesta ja uskaltaessaan kapinoida. Hän ei myöskään ole täydellinen. Pojassa on havaittavissa tiettyä miellyttämisenhalua, mutta hän ei anna ihmisten kävellä ylitseen. Hänellä on unelmia ja tavoitteita, joita kohti hän kulkee. Stevie ei toivo paranevansa, eikä hän taikamaagisesti niin tee, kuten ei myöskään kuole.
Vammaisnäkökulmasta Stevie on kirjoitettu harvinaisen hyvin. Hänen vammaansa tai sen oireita ei ylikorosteta, vaan ne ovat luonnollinen osa häntä. Vaikka vamma vaikuttaa siihen miten hän toimii, miten ympäristö suhtautuu häneen ja osaltaan myös siihen kuinka hän ajattelee itsestään, on hän ennen kaikkea kokonainen persoona. Hahmon liikkuminen ja vamman kanssa eläminen vaikuttaa realistiselta, eli hän ei pysty sellaisiin asioihin, joita sarjaa katsova vammainen tarkkailisi vuoroin huvittuneena ja vuoroin päätään pudistellen. Toisin sanoen Stevien kanssa ollaan paneuduttu siihen, mitä vammaisuus on.
Silti, suurimmat kysymykset mitä minulla on liittyvät Stevien apuvälineisiin: Olen aika varma, että hänen tuolinsa ei ollut hänelle sopivin mahdollinen. Oliko sopimattoman tuolin tarkoitus kuvata Stevien perheen sosioekonomista tilannetta vai oliko tuoli ainoa, jonka tuotantotiimi sai käsiinsä? Toinen minua pohdituttanut asia oli Stevien hengitys. Häneltä ilmeisesti puuttuu toinen keuhko, minkä lisäksi hänellä on astma. Stevien puheesta huomaa, hengityksen olevan haastavaa, mutta silti näemme hänen käyttävän vain astmapiippua.
MALCOLM & STEVIE
Rakastin Malcolmin ja Stevien välistä dynamiikkaa ja se toi mieleeni vahvasti lapsuuteni parhaan ystäväni, jonka kanssa riehuimme ja teimme jos jonkinlaisia kyseenalaisia asioita. Hän ei koskaan kohdellut minua eri tavalla kuin muita, ja hän auttoi lähtökohtaisesti aivan luonnostaan, jos jossain tarvitsin apua, emmekä tahtoneet avustajaa paheksumaan kolttosiamme.
Samanlainen dynamiikka on havaittavissa Stevien ja Malcolmin välillä. Aluksi Malcolm ei tosin tahdo olla Stevien kaveri, sillä omaa vinoutuneita käsityksiä vammaisuudesta ja ajattelee, ettei hänen kanssaan voisi tehdä mitään. Lisäksi hän vastusti muiden Älyköiden kanssa hengailua, sillä älykkyydestään huolimatta nörtin leima ahdistaa häntä. Lois-äidin suostuttelemana hän kuitenkin kutsuu Stevien kylään ja pian kaksikolla klikkaa. Alun vastahakoisuuden jälkeen Malcolmille on itsestäänselvää, että Stevie otetaan mukaan seikkailuihin ja häntä autetaan tarvittaessa.
Malcolm ja Stevie ovat tasavertaisia ja naljailevat toisilleen kuten ystävillä on usein tapana, sekä huomauttavat, jos toisella menee liian lujaa tai hän käyttäytyy tökerösti. Malcolm myös toteaa kerran, ettei Stevien vamma estäisi häntä vetämästä tätä turpaan tarpeen vaatiessa sillä hän on tämän paras kaveri. Riemuitsin tästä. En kannusta väkivaltaan tai hyväksy sitä, mutta sarjan väkivaltaan taipuvaisessa överissä sitcom-maailmassa siihen kiteytyi viesti hahmojen suhteesta: Stevie ei saa tai tarvitse Malcolmilta erityiskohtelua. Vaikka vamma vaikuttaakin siihen kuinka maailma häneen suhtautuu, Malcolmille hän on Stevie.
Stevien vanhemmat vastustavat aluksi ystävyyttä, sillä heidän mukaansa Malcolm johdattaa Stevien huonoille poluille. Siinä he ovat oikeassa. Ilman Malcolmin kannustusta Stevie ei ehkä päätyisi karkaamaan kotoa yöllä, hiipimään suljettuun tivoliin tai veneeseen seikkailemaan. Hän ei löytäisi sisäistä kapinallistaan ja uskaltaisi sanoa vanhemmilleen vastaan. Seikkailuilla on kuitenkin omat varjopuolensa: Eräässä jaksossa Stevien pyörätuoli varastetaan. Hetken aikaa kaksikko on pulassa, mutta selviää siitä kekseliäisyydellä ja pelkäävät enemmän sitä, mitä heidän porukkansa sanovat kun saavat tietää seikkailuista.
STEVIEN SISÄINEN MAAILMA VS. KASVUYMPÄRISTÖ
Mielestäni sarja ei kuvaa hirvittävästi yhteiskunnan ableismia, mikä käy järkeen, sillä Stevie on ainoastaan sivuhahmo. Useammin kuin kerran nähdään kuitenkin, että Stevieen suhtaudutaan säälivästi muiden toimesta. Ellei mielestäni ole eksynyt jotain tiettyä tarinaa, Stevietä kiusataan ainoastaan siksi, että hän on yksi Älyköistä. Siellä hänet otetaan lähtökohtaisesti hyvin porukkaan ja jos joku kiusasi häntä, se pysäytetään.
Uskallan kuitenkin väittää tunnistaneeni Steviessä sisäistettyä ableismia. Yksi syy, miksi hän kokee niin suurta tarvetta pärjätä älyllisesti oli paitsi vanhempien luoma paine, myös hänen oma ajatuksensa siitä, että hänen on jotenkin joko ansaittava paikkansa tässä maailmassa ja/tai että jos hän ei opiskele, ei hän fyysisen vammansa vuoksi pärjää ainakaan taloudellisesti. Tunnistan tästä ajattelusta vahvasti itseäni sillä muistan, miten minun oli nuorempana ns. hyvitettävä se, ettei kehoni toiminut oletetulla tavalla. Ajatus “jos et opiskele, et pärjää” on myös tuttu ja omalla kohdallani jossakin määrin tosi, sillä toimintakyky vaikuttaa alavalintaan. Fyysisen vammani vuoksi rakennustyömaalle, tarjoilijaksi tai vaikka syvänmerensukeltajaksi ryhtyminen ei esimerkiksi olisi mahdollista. Usein kompensaatio voi kuitenkin johtaa loppuunpalamiseen, mitä sarjassakin kuvattiin. Toivoisinkin, että yhä useammin myös sarjoissa näytettäisiin sitä, miten vamman kanssa voi valtaosan ajasta olla sinut. Mielestäni Stevien kohdalla tässä onnistuttiin hyvin.
Malcolm in the Middle kertoo perhedynamiikoista ja itsensä löytämisestä. Vaikka Malcolm ja hänen veljensä ovat matkalla kohti aikuisuutta ja teini-ikään kuuluu luonnollisena osana romanttisen tai seksuaalisen kiinnostuksen herääminen, en odottanut sen olevan suuressa roolissa. Koska vammaiset näytetään yhä televisioissa vain harvoin rakkauden kohteena, olin suunnattoman onnellinen kun myös Stevielle kirjoitettiin ihastumisia ja “tyypillinen” teinipojan mieli, eli intiimeihin väleihin päätyminen toisen kanssa kiinnostaa. Hän ei myöskään jää huomiotta.
Vamma aiheuttaa Stevielle ajoittain epävarmuuksia, kuten varmasti jokaiselle toimintakykynormista eroavalle. Samaan aikaan hän kuitenkin käyttää tilannettaan säälimättä hyväksi, esimerkiksi nojautumalla viattoman vammaisen rooliin silloin, kun hän on jäämässä kiinni kolttosista. Yhtälailla hän tietoisesti, erilaisten sanavalintojen kautta, pyrki herättämään itseään kiinnostavien ihmisten hoivavietin ja saamaan sitä kautta läheisyyttä. En hyväksy ihmisten manipulointia tai sano, että vammaiset tahtoisivat erityiskohtelua. Sanon vammaistenkin osaavan olla kieroja.
Suurin murheenkryyni, mutta samaan aikaan samaistumisen lähde monelle, ovat Stevien vanhemmat. He rakastavat poikaansa, mutta ovat kasvattaneet tämän pumpulissa ja tämä on elänyt hyvin suojattua elämää. Muistan, kuinka eräässä jaksossa, kun Malcolm oli yökylässä, nämä paapoivat esiteiniä järkyttävällä tavalla, ja myös ajoittain puhuivat hänen puolestaan tavalla, jonka vain vanhemmat osaavat: “Tunnen sut paremmin kuin sä itse.” Ymmärrän vanhemman halun suojella lastaan. Liika puolesta tekeminen ei kuitenkaan auta ketään. Se estää lasta etsimästä itseään, löytämästä pystyvyyden tunnetta ja itsenäisyyttä, hyvää itsetuntoa ja toisaalta tekemään mokia, jotka kuuluvat keskeisesti teini-ikään. Tärkein asia, mitä vanhempi voi tehdä on valaa lapseen itseluottamusta ja toisaalta opettaa tarvittavia taitoja, sekä antaa kokeilla rajoja. Jos vammainen tekee jotain tyhmää, tulisi hänen saada siitä sanktio kuten muidenkin.
Eräässä vaiheessa sarjaa Stevien äiti käsikirjoitetaan ulos. Juonellisesti se selitetään niin, että äiti väsyi elämään vain pojalleen ja päätti siksi hylätä tämän. Äidin lähtö on luonnollisesti kova pala paitsi aviomiehelle, myös Stevielle jolta lähtee tuki ja turva. Karuudestaan huolimatta juonikuvio on varmasti monelle vammaisperheelle tuttu, vähintään jonkinlaisen haaveen tasolla, sillä arki vammaisen lapsen kanssa voi olla hyvin kuormittavaa, etenkinjos perhe ei saa yhteiskunnalta riittävästi tukea. Olisikin tärkeää, että yhteiskunnallisesti mahdollistetaan vammaisperheille riittävä, moninainen tuki. Myöhemmin sarjassa äiti palaa, kokien tehneensä suurimman mahdollisen virheen.
PUUTTEET, HAASTEET TOIVEET
Stevien hahmo oli sen verran kokonaisvaltainen, etten tiedä jäikö mitään varsinaisesti puuttumaan. Voisin puhua siitä, miten olisi ollut kiinnostavaa nähdä Stevie tapaamassa muita vammaisia, mutta ottaen huomioon Stevien roolin sivuhahmona, olisi se ollut turhahkoa. Olisi kieltämättä ollut kiinnostavaa nähdä myös Stevien varsinaisia seurustelukuvioita tai toisaalta sitä, miten hänen vanhempansa joutuvat kohtaamaan oman ableisminsa.
Kuten mainitsin, Stevie ei ole ainut sarjan kosketus vammaisuuteen. Useat hahmot vammautuvat joko väliaikaisesti tai pysyvästi ja kokevat mielenterveyden kriisejä. Yrittäessään välttää Malcolmin kohtalon, Dewie päätyy erityisluokalle, jossa tämä käynnistää kapinan koulun laiminlyöntejä vastaan ja tämän luokkatovereista muodostuu pysyviä sivuhahmoja. Heidän tarinoihinsa olisi ollut mielenkiintoista mennä enemmän. Malcolmin isoäiti vammautuu kun hän pelastaa Dewien veljensä toilailun seurauksilta. Jalka-amputaatio ei varsinaisesti hidasta jo muutenkin tomeraa ja kanssaihmisilleen ajoittain hirveää mummelia. Sinällään tervettä vammaisrepresentaatiota siis, ettei mummeli katkeroitunut vammansa vuoksi. Olisi ollut kuitenkin kiinnostavaa nähdä enemmän, miten hän sopeutuu uuteen elämään ja pehmeneekö äärimmäisen piikikäs luonne, kun kaikkeen ei pystykään entiseen tapaan.
Huumori on kinkkinen laji ja sen kohteeksi joutuvat myös rammat. Yleensä suhtaudun vammattomien vammaisuudesta tekemään huumoriin kriittisesti. Itse en kuitenkaan kokenut sarjaa missään kohtaa loukkaavaksi tai tietämättömäksi. Koin nämä vitsit sellaisiksi, joita vammaisyhteisö olisi voinut heittää keskenään.
LOPUKSI
Kaikkinensa Malcolm in the Middlen Stevie on vammaiskuvaus, joka on kestänyt hyvin aikaa. Toisaalta on surullista, ettei maailma ole juurikaan muuttunut 20 vuoden aikana ja välissä median vammaiskuvastoissa on menty välillä myös takapakkia. Stevien hahmon kautta näytetään pienissä paloissa paitsi yhteiskunnan suhtautumista vammaisuuteen, kompastuskiviä joihin vanhemmat saattavat toisinaan törmätä ja toisaalta sitä, millaista vammaisena vammattomien maailmassa kasvaminen voi olla. Vaikka näitä seikkoja kuvataan, elää Stevie sarjassa silti aivan tavallista elämää. Hahmo on esimerkki, josta monet nykykäsikirjoittajat voivat ottaa mallia.
Jos et ole vielä tutustunut sarjaan tai haluat heittäytyä nostalgiseksi, nyt on oiva hetki, sillä 10.4. sarja jatkuu minisarjalla Malcolm in the Middle: Life is still unfair, joka seuraa aikuistuneen Malcolmin ja tämän perheen edesottamuksia. IMDB:n mukaan Stevien pitäisi olla kahdessa jaksossa, joten odotan innolla, miltä aikuisen Stevien elämä näyttää. Sekä alkuperäinen sarja, että reboot ovat striimattavissa Disney+ -palvelussa.
Lue myös:
Kynäniekan salaiset mietteet 