Vammaisuuden näyttämö osa 3: Kerro minulle jotain hyvää

Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You) on tunteita herättävin leffa, jonka olen hetkeen nähnyt. Niin hyvässä kuin pahassa. Itkin liikutuksesta, hurrasin elokuvan onnellisille kohtauksille, ajoittain tunsin hahmojen tuskan ja nauroin vedet silmissä pätkän sivuhahmon typerille ilmeille. Vaikka elokuvan tarina onkin surullinen, on sitä siis höystetty ainakin omaan makuuni myös pienellä huumorilla, hyvän maun rajoissa.  Suhtauduin tähän tuotokseen turhan ennakkoluuloisesti kuulopuheiden perusteella.  Ihan Samaa tehdessäni en ollut teokseen vielä tutustunut tarkemmin. 

 Elokuva kertoo liikenneonnettomuudessa selkäydinvamman saaneesta nuoresta miehestä Willistä, jonka elämä muuttuu vamman seurauksena täysin. Kun onnettomuudesta on kulunut 2 vuotta hän saa avustajakseen Louisan. Aluksi Will yrittää kaikin tavoin pitää Louisaa loitolla itsestään ja elämästään. Hän on tyly ja tekee naisen elämästä hankalaa.

Alku kuvaa hyvin sitä, kuinka paljon henkilökemiat vaikuttavat työympäristöön ja mukavuuteen, sillä Louisa tahtoisi lopettaa jo kymmenen päivän jälkeen.  Hän pitää pintansa ja lopulta pääsee Willin muurien läpi. Hän saa toivonsa menettäneeseen mieheen eloa ja iloa, tai siltä vaikuttaa. Will on kuitenkin päättänyt jotain jo kauan ennen Louisan tapaamista. Hän on nimittäin päättänyt hankkia eutanasian ja päättää elämänsä. Hän kuitenkin lupasi vanhemmilleen puoli vuotta aikaa, ennen lähtöään Sveitsiin. Vanhemmat elävät toivossa, että tämä puoli vuotta Louisan kanssa muuttaisi hänen mielensä. Vietettyään aikaa yhdessä pari lopulta rakastuu toisiinsa ja Louisakin alkaa uskoa siihen, että saisi muutettua miehen mielen. Toisin kuitenkin käy sillä Will ei sopeudu elämään vamman kanssa. Hän kaipaa liikaa entistä elämäänsä ja kokee, ettei mikään voisi korvata sitä.  Will, kaikesta naisen kanssa kokemastaan onnesta huolimatta riistää henkensä ja jättää Louisalle kauniin jäähyväiskirjeen. 

Olen itse synnynnäisesti vammainen, joten kuvitelmani elämästä ilman vammaani ei ole todentuntuinen. En siis voi kuvitella, millä vammautuneesta, joka on “entisessä elämässään” tottunut liikkumaan ja tekemään kaiken itse, tuntuu yhtäkkiä olla riippuvainen muiden avusta. Uskon kuitenkin, että Willin kriisi vammautumisesta on kuvattu suhteellisen todellisesti ja ainakaan omaan silmääni tuskalla ei mässäilty. Faktahan on se, että vammautuessa on kaksi vaihtoehtoa: Luovuttaa ja alistua kohtaloonsa, joka jollekin tarkoittaa äärimmäistä, ei-toivottua ratkaisua, tai taistella. Will valitsi valitettavasti ensimmäisen. Syntymästä asti vammaisena voi olla huomattavasti haastellisempaa kuvitella itsemurhan olevan vaihtoehto omien rajoitteiden vuoksi,  ainakin jos oma toimintakyky ei suuremmin heitt 

Haluaisin sanoa, että vamman kanssa oppii elämään ja tämä mentaliteetti tulee omaksua. Vammasta huolimatta omasta elämästä voi nauttia. Kaikille se ei ole todellisuutta. Kaikki eivät hyväksy vammaansa ja vaipuvat masennukseen kuten Will, jonka elämää varjostivat masennuksen lisäksi jatkuva vakava sairastelu ja kovat kivut. Sitä ei haluaisi ajatella kuoleman olevan ratkaisu, mutta on olemassa tilanteita, joissa toisen on parempi antaa mennä. 

Ymmärrän, miksi elokuva on pidetty. Se on traagisuudessaan erittäin kaunis ja hahmot ovat aitoja. Heidän tunteensa näyttäytyvät oikeina, eikä niitä ole ylidramatisoitu. Etenkin päähenkilöt ovat selkeästi mietittyjä persoonia, joiden reaktiot ovat loogisia ja taustatarinat uskottavia. Hahmojen tunteisiin eläytyy. Ymmärrän myös hyvin sen, että teos herättää vammapiireissä toisinaan närää. Se nimittäin saattaa antaa sellainen kuvan jollekin identiteettinsä kanssa kipuilevalle kasvuiässä olevalle vammaiselle, tai vammautuvalle, ettei elämä rajoitteiden kanssa ole elämisen arvoista, vaikka siinä olisi paljon kauniitakin asioita.  Itse tunnustan, että jos olisin ollut teini, elokuvan nähdessäni, olisin saattanut triggeröityä siitä pahasti. 

Siinä, että elokuva on tehty niin hyvin piilee suuri ongelma. Ensinnäkin, sen on tehnyt vammaton tiimi. Toisinsanoen kyseessä on tilanne, jossa vammattomat yrittävät luoda uskottavaa traagista kertomusta vammaisuudesta. Sillä ei  välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ongelmaa ei olisi, elleivät tällaiset tunteita herättävät tuotokset vaikuttaisi käytökseemme ja toimintaamme tosielämässä. Mitä tällaisen narratiivin kohtaaminen tekee vammautuneen identiteetille? Miten se vaikuttaa vammattomien ihmisten käsityksiin vammattomista ihmisistä? Kellä on vastuu tälllaisen kerronnan vaikutuksista?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.