Disclaimer: Tekstin tarkoitus ei ole väheksyä Jaarantoa tai hänen avustajiaan.
Vammaisuuden näyttämö on blogini juttusarja, jossa pohdiskelen olemassa olevia mediarepresentaatioita vammaisuuteen liittyen. Käsittelemäni teokset voivat olla kirjoja, sarjoja, elokuvia tai podcasteja. Tällä kertaa käsittelen Pohjola Filmsin tuottamaa suomalaista dokumenttielokuvaa Wheels of Freedom, joka kuvaa Ville Jaarannon matkaa Oulusta Lissaboniin sähköpyörätuolilla.
Haluan muistuttaa jokaiselle, myös itselleni, etteivät dokumentit ole suoria toisintoja siitä, mitä oikeasti tapahtui. Elokuva, oli se kuinka seurantadokumentti tahansa, käy aina leikkauspöydällä. Tuolla pöydällä tehdään päätöksiä siitä, mitä elokuvasta säilytetään ja millainen tunnelma siihen halutaan luoda. Nämä valinnat vaikuttavat luonnollisesti siihen, millainen kuva katsojalle syntyy. Wheels of Freedom ei antanut minulle hyvää kuvaa vammaisuudesta. Kysynkin, miksi leikkaustiimi päätyi valintoihinsa?
Wheels of Freedomissa sähköpyörätuolia käyttävä Ville Jaaranto, jolla on myös vaikea puhevamma, omaa unelman: Hän haluaa lähteä seikkailemaan. Hän päättää lähteä sähköpyörätuolillaan kohti Lissabonia. Idea on kunnianhimoinen. Minäkin haluan seikkailemaan. Koska tiedän, miten hankalaa vammaisena saattaa olla saada kaikki tarvittava matkaa varten hoidettua, kysynkin seuraavaa: Millä Ville sai perusteltua tarvitsemansa avustajantuntimäärän matkan ajaksi? Käsittääkseni hän ei ollut tehnyt selvää suunnitelmaa siitä, kuinka kauan matka kestää. Samoin, miten hän ajatteli esimerkiksi avustajien majoituskulujen hoituvan? Käsittääkseni ja kokemukseni mukaan vammaispalvelu vaatii ainakin, jos tarkoitus on saada korvaukset ennen matkaa, kuitit varauksista ynnä muista, sekä tarkat suunnitelmat. Toki vammainen voi halutessaan maksaa avustajien kustannukset omasta pussistaan ja toivoa saavansa rahat vammaispalvelulta takaisin jälkikäteen. Harvalla on siihen kuitenkaan varaa. Mielestäni näitä matkanteon taustaprosesseja olisi ollut tärkeä kuvata. Monet vammaiset olisivat voineet saada rohkeutta unelmansa havitteluun. Vastaavasti vammattomat saattavat luulla, että vammainenkin voi tuosta noin vain lähteä matkalle, ihan extempore, kunhan sopivat avustajat vain löytyvät. Eivät voi, sillä tähän, kuten kaikkeen muuhunkin elämässämme, liittyy valtavasti byrokratiaa. Vaikka se ei elokuvan idea ollutkaan, olisi ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka helposti tunnit ja muu käytännön homma saatiin toimimaan.
Elokuva on mielestäni oiva osoitus siitä, että vammainen pystyy halutessaan mihin vain, jos hänelle annetaan puitteet toteuttaa unelmiaan. Usein vammaiset tahdotaan näyttää tragedioina. Ville ei todellakaan ollut sellainen. Asetelma ja Ville persoonana olivat virkistävä tuulahdus median vammaiskerrontaan.
Editointipöydällä moni asia meni pieleen, tai ainakin uskon, että kyse on nimenomaan jälkitöissä syntyneestä ongelmasta. Tavasta, jolla Villen matka näytettiin, tuli sellainen kuva, ettei hän ollut suunnitellut matkaa yhtään. On työnantajan vastuulla suunnitella, että avustajalla on hyvät työolot myös matkalla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että avustajilla on tarpeeksi lepotaukoja ja mahdollisuus säännölliseen ruokailuun, mutta ennen kaikkea sitä, että he ovat tietoisia työvuorojensa kulusta. Tässä tapauksessa siis kaikilla tulisi olla käsitys siitä, miten matka etenee. Yllätyksiä voi toki tulla, mutta noin niin kuin suurin piirtein. Dokumentissa tuli toistuvasti ilmi, ettei minkäänlaisia suunnitelmia ollut. Medialla on valtaa meihin tajuamattammekin. Niinpä henkilöt, joilla ei ole kosketusta vammaisuuteen, saattavat ajatella, että kaikki vammaiset ovat yhtä huolimattomia ja tarvitsevat elämässään ohjausta. En sano, että Ville olisi huolimaton, mutta sellainen kuva hänestä välittyi. Paitsi että ratkaisut saattavat luoda negatiivista kuvaa ihmisille vammaisuudesta yleisellä tasolla, näen mahdollisena myös riskin, että Villen on haastava saada dokumentin vuoksi työntekijöitä.
Avustajien kuvaus tuntui dokumentissa nihkeältä. Avustajien käytös tuntui Villeä kontrolloivalta ja vähättelevältä. He puhuivat usein alentuvaan sävyyn. Heillä oli oma klikkinsä, jonka ulkopuolelle Ville jäi. Ymmärrän täysin, että reissusta aiheutuva epätietoisuus saattaa vaikuttaa käytökseen. Ymmärrän, että avustajilla meni toisinaan hermo, samoin kuin Villellä. Villeltä vaadittiin auktoriteettia, mutta toisaalta siihen ei annettu mahdollisuutta. Mikä sai joukon kaikesta huolimatta jatkamaan? Oma pääni ei olisi kestänyt. Toisaalta dokumentti toi hyvin esiin työnantajuuden ongelmia: Avustajat eivät välttämättä ymmärrä rooliaan. Meillä ei työnantajilla ei ole koulutusta, joten emme välttämättä osaa johtaa. Alalle tulee vääriä ihmisiä. Olemme usein enemmän tai vähemmän riippuvaisia avusta, joten henkilökemiat ovat tärkeitä. Jos kemiat eivät kohtaa, kärsii kaikkien mielenterveys. Toisaalta dokumentissa kuvattiin hyvin realistisesti se, mitä avustajan työ voi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla. Onneksi kenellekään ei näyttänyt dokumentin lopun perusteella jäävän paha maku suuhun.
Eräs seikka dokumentissa herätti valtavasti kysymysmerkkejä tanssahtelemaan mieleeni: Villellä on puhevamma, eikä hän käyttänyt apunaan mitään kommunikaatiovälineitä. Dokumentissa käytettiin usein kertojaääntä. En tiedä käyttääkö Ville kommunikaation tukea arjessa, mutta mikäli käyttää, olisi ollut paljon mukavampaa, jos kommunikaattori olisi hoitanut puhumisen kertojaäänen sijaan. Kertojaääni toimii fiktiivisessä tarinassa, mutta etenkin henkilödokumentissa käytettynä se tuntuu vievän persoonaa pois. Itselleni tuli myös sellainen olo, kuin Villeä olisi sitä kautta ”vaiennettu.”
Wheels of Freedom löytyi vielä tovi sitten Areenasta, mutta se on saattanut poistua. Mikäli dokumenttiin pääsee vielä käsiksi, suosittelen tässä esittämästäni kritiikistä huolimatta katsomaan sen. Dokumentti tuo hyvin esiin vammaisen pystyvyyttä, työnantajuuden haasteita ja henkilökemioiden tärkeyttä. Samalla se saa miettimään, millaisia haasteita vammaisuuden näyttämiseen elokuvissa ja televisiossa on ja mitä kaikkea tulee ottaa huomioon.
