Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia mediarepresentaatioita vammaisuuteen liittyen. Käsittelemäni teokset voi olla esim. kirjoja, sarjoja, elokuvia tai podcasteja. Kirjoitan paitsi siitä, mikä tuotoksessa sykähdytti, myös siitä, minkä olisin toivonut olevan toisin, tai mikä pisti suorastaan vihaksi. Analysoin teoksia tarjotakseni ihmisille paitsi uutta katsottavaa, kuunneltavaa tai luettavaa, myös tarjotakseni uutta näkökulmaa kuluttamaansa tuotokseen.
Nyt syynissäni on Netflixin Penguin Bloom (2021). Filmin voi katsoa Netflixistä. Elokuva perustuu tositapahtumiin, ja kertoo Bloomin perheestä. Tarkemmin sanottuna Sam Bloomista, joka halvaantui ulkomaanmatkallaan pudottuaan katolta. Sam on alaraajahalvaantunut. Kuten saattaa arvata, onnettomuus muutti Samin ja hänen perheensä elämän. Aiemmin villi ja uhkarohkea, extreme-lajeja harrastava nainen ei pysty toimimaan kuten ennen. Hän kokee, ettei ole enää sama henkilö kuin ennen. Onhan hänen identiteetistään hävinnyt osa vamman myötä, tai siltä hänestä tuntuu. On eittämättä kova paikka, kun ei pystykään tekemään asioita samoin kuin ennen, eikä keho tunnu omalta. Hän kokee vammautumisen vieneen myös osan äitiytttään. Elokuvassa nähdään riipaiseva kohtaus, jossa Sam hajoaa palasiksi lasten huutaessa yöllä, sairaskohtauksen iskiessä, isäänsä. ”Ennen he huusivat minua”, Sam itkee.
Kuten olen aiemminkin sanonut, minulla on synnynnäinen vamma, enkä voi siis ymmärtää niitä prosesseja, joita vammautunut joutuu käymään läpi. En ymmärrä riipaisevaa menetyksen tuskaa, sillä en ole itse voinut menettää jotain sellaista, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Koen elokuvan olevan kuitenkin jokseenkin onnistunut kuvaus tästä tuskasta. Ainakin se oli käsinkosketeltava. Se ei tarkoita, että representaatio olisi ongelmatonta. Kerronnasta teki virkistävän myös se, kuinka osa tarinasta oli kerrottu erään Samin lapsen näkökulmasta. Noah syyttää itseään äitinsä vammautumisesta. Olihan hänen ideansa mennä katolle, eli pienen pojan päässä ajatus kääntyi niin, että hän oli syypää vammaan. Läheisten itsesyytökset ovat tavallisia. On normaalia miettiä: ”Olisinko voinut tehdä toisin?” On kuitenkin tärkeä muistaa, ettei läheisen tulisi syyttää itseään. Se ei auta ketään. Vammautuminen muuttaa ihmisen elämän. Hän ei kuitenkaan ole ainoa. Moinen vaikuttaa aina myös läheisiin. Onkin tärkeää, että myös lähipiiri saisi tukea ja apua.
Vammautuminen muuttaa myös ihmissuhteita, ainakin hetkellisesti. Samin äiti suhtautuu tyttäreensä alentuvasti. ”Kuinka itsenäinen hän voi olla, kun hän ei pysty kävelemään?” Äiti päivittelee toistuvasti keskustelun aikana, tyttärensä kuullen, kuinka tätä ei voisi jättää yksin kotiin, sillä entä jos jotain tapahtuukin. Aviomies taas pohtii samassa keskustelussa, onko hän vaimonsa nähden liian iloinen ja heidän lapsilleen liian surullinen. Tämänkaltainen keskustelu on vammaiselle todellisuutta. Meidät sivuutetaan ja meistä puhutaan kuin emme olisi paikalla. Meidät nähdään usein taakkana ja rasitteena, ainakin joissain tilanteissa. Vaikka ohitsemme saatetaan puhua, ollaan seurassamme toisinaan hyvin varpasillaan. Tämä on ristiriitaista. Pariskunnan välillä on selvästi rakkautta ja se näkyy yhä voimakkaammin (onneksi) elokuvan edetessä. Mies kuitenkin auttaa Samia päivittäin kaikessa, missä tämä tarvitsee apua. En voi olla huomaamatta tämän olevan rasite parisuhteelle. Kysynkin siis, missä on Samin henkilökohtainen avustaja?
Minulta meni alussa ohi se, että filmi perustuu tositapahtumiin. Sen vuoksi se ehkä meni aluksi niin voimakkaasti tunteisiin: “Taasko vammainen käsikirjoitetaan kuolleeksi?” Siis sellaiseksi, joka joko aktiivisesti tahtoo kuolla ja tekee asioita sen eteen, tai ei näe elämässään lainkaan valonpilkkeitä. Tai sitten sellaiseksi, joka oikeasti kuolee lopussa. Kyllä, epätoivo ja tuska kuuluvat eittämättä toisinaan vammaisen elämään, etenkin jos kyseessä on vammautuminen. On kuitenkin tärkeää miettiä, miten asiat näyttää. Pahimmillaan vammaiset saavat aivan väärän kuvan siitä, millaista elämä tulee olemaan / on ja menevät entistä sykkyrämmälle rajoitteensa kanssa. Vammattomat taas saavat helposti syyn ajatella, että vammaisen elämä on (automaattisesti) pohjattoman surkeaa ja näin ollen haitalliset stereotypiat vahvistuvat. Toivoin elokuvaa katsoessani, että sävy menisi positiiviseen suuntaan ja Sam löytäisi elämäänsä jälleen ilon. Niin onneksi kävikin.
Perheen pojat löytävät pihalta haavoittuneen harakan ja ottavat sen huomiinsa. Harakka saa nimekseen pingviini. Aluksi Sam vihaa harakkaa ja on sitä mieltä, ettei tämä saa jäädä. Sam näkee harakassa itseään. Ajan kanssa lintu vahvistuu ja sen ja naisen välille muodostuu erityinen side. Sam tuskailee rajoitteensa kanssa ja on valmis luovuttamaan, mutta se, miten Pingviini jatkaa lentämisen yrittämistä siinä lopulta onnistuen, inspiroi naista. Sam löytää harrastuksen, jossa saa jälleen toteuttaa itseään ja pääsee rakastamansa elementin, meren äärelle. Meloessaan kajakilla Sam on kuin kuka tahansa muu. Tämä antaa hänelle itsevarmuutta.
Tunteeni elokuvan suhteen menivät laidasta laitaan. Vihasin ja rakastin sitä. Iloitsin ja kyynelehdin. Kaikkinensa elokuva on lämminhenkinen tarina perheen rakkauden merkityksestä ja itsensä hyväksymisestä. Sen lisäksi se nosti esiin ongelmia ja asenteita, joita vammaiset kohtaavat. Voin suositella filmiä lämpimästi.
