Vammaiskuvastot mediassa: Millainen fiktiorepresentaatio koetaan merkittäväksi?

Tämä postaus on osa Vammaiskuvastot mediassa -juttusarjaa, jossa pohdin, millä tavoin vammaisuutta representoidaan eri muodoissa ja millaiset vammaisuuden kuvastot vaikuttavat positiivisesti vammaisen minäkuvaan. Tarkemmin sarjan taustasta ja tarkoituksista voit lukea tästä. Ensimmäisen fiktiivistä vammaisuuden representaatioita pohtivan juttusarjan osan voit lukea tästä. Tuossa osassa pohdin, millaisia erityispiirteitä vammaisuuden kuvaamisessa fiktiossa on ja mitkä ilmiöt siinä toistuvat. Saadaksesi kokonaiskuvan fiktio-osuudesta, suosittelen lukemaan ensin ko. osan.

……..

Fiktiiviset representaatiot vaikuttavat siihen, miten näemme maailman. Ne imaisevat herkästi mukaansa. Etenkin sarjan hahmoista tulee tutkija McCormickin mukaan herkästi kuin ystäviä olohuoneessa ainakin silloin, jos sarja katsotaan putkeen. Kuinka moni meistä osaakaan siteerata vaikkapa Frendien Chandleria, tai sanoo siivousintoilevan ja rutiineista nauttivan ystävän tai tutun käyttäytyvän kuin Monica. Frendit on monelle meistä sarja, johon pakenemme silloin, kuin maailma tuntuu väärältä, tai haluamme taukoa todellisuudesta. Kuinka erilainen olisikaan suhtautumisemme vammaisiin ja toisaalta itseemme, jos olisimme tottuneet näkemään toimintakykynormista poikkeavia kehoja huippusuosion saaneissa sitcomeissa? Tässä osassa paneudumme siihen, millainen fiktiivinen representaatio on merkityksellistä vammaisen minäkuvalle. Kursivoidut, lainausmerkeissä olevat kohdat ovat sitaatteja kyselylomakkeesta.

“Monet autistic coded hahmot ovat jossain määrin tunteettomia kusipäitä ulkoisesti, ja monet näistä ovat suosikkihahmojani, joihin samaistun valtavasti ja jotka auttoivat tajuamaan autismini (aikuisena diagnosoitu), esim. Willy Wonka, Sherlock Holmes, Rick Sanchez, Gregory House, Abed Nadir jossain määrin. Ainut mikä näissä ärsyttää on se, että suurin osa suosikkihahmoistani on nimenomaan autistic coded, autismia ei nimellä mainita koskaan paitsi ehkä jonain sarkastisena heittona sivulauseessa, vaikka hahmojen piirteet ovat päivänselvät.”

”Vanhat elokuvat kuten Rain Man ovat vääristäneet mielikuvaani vammaisista. Medialla on ollut jonkin sortin fikstaatiota savant autisteihin, minkä vuoksi moni yhäkin kokee, että kaikki autistit ovat sellaisia. Itse olen aikuisena saanut muutettua käsityksiäni monen asian ansiosta ja yksi syy on Netflixin Love on the Spectrum.”

Yllä olevat lauseet kuvaavat mielestäni osuvasti paitsi sitä, miten voimakas merkitys representaatiolla oman lokeron löytämisessä ja sisäistämisessä, myös sitä, miten varovaisesti media tuntuu tanssahtelevan vammaisuuden ympärillä. Ennen kuin tutustuin diagnoosin omaaviin ihmisiin tosielämässä, oli oma käsitykseni autismin kirjolla olevista pitkään se, että autistiset ihmiset elävät syvällä omassa maailmassaan. Myönnän siis itsekin vammaisena sortuneeni stereotypiaan. Vaikka tunnen nykyään monia autistisia ihmisiä, joiden piirteet näyttäytyvät hyvin eri tavoin, ei mieleeni juolahtanut, että vaikkapa Housen kaltainen ihminen omaisi normista poikkeavan toimintakyvyn. Diagnoosi ei määrittele ihmistä. Representaation moninaistaminen auttaisi kuitenkin mahdollisesti hahmottamaan omaa tilannetta, ja toisaalta ympärillä olevia ihmisiä. Eräs raskaimmista asioista, oli vamma tai sairaus mikä tahansa, on nimittäin se, jos muut kyseenalaistavat toimintakyvyn tai mahdolliset arjen haasteet. Jos esimerkiksi Housen, Willy Wonkan tai Holmesin autismikirjon piirteet olisi nimetty, olisiko se helpottanut ihmisten diagnoosin saamista tai kohtaamisia terveydenhuollossa? Olisiko se auttanut ihmisten hyväksymistä?

77 väitteeseen ”Koen fiktiolla olleen merkitystä minäkuvalleni” vastanneesta vain 20 koki elokuvat ja sarjat merkittävimmäksi hyvän representaation lähteeksi. Vaikka fiktio koettiinkin vain harvoin merkittävimmäksi hyvän representaation lähteeksi, nimesi 80 vastaajaa (kaikki vastaajat) ne seikat, jotka saattoivat tehdä fiktiivisestä hahmosta samaistuttavan. Tässä kysymyksessä vastaaja sai valita kaikki mielestään pätevät vaihtoehdot.

 

 

Samaistuttavammaksi hahmon teki se, että tämä käy läpi samoja asioita kuin vastaaja (yht. 67 vastaajaa). Hahmon vamma koettiin myös tärkeäksi samaistumisen kannalta (yht. 47 vastausta, joista 19 ikäryhmästä 26–40 -vuotiaat). Nuorille (25-vuotias tai nuorempi) ruudulla nähdyn hahmon vammalla oli selvästi vähiten merkitystä. Seuraavaksi eniten vastaajat raksittivat kohtaa ”Puhuu itseäni kiinnostavista asioista.” Kohta sai yhteensä 45 ääntä, joista vähiten ääniä (11) antoivat ikäryhmän 40–65-vuotiaat vastaajat. Sen, että hahmon luonteessa jotain, mistä voi tunnistaa itsensä, äänesti merkitykselliseksi 38 vastaajaa. Eniten tällä oli merkitystä 26–40-vuotiaille (19 vastausta), vähiten tätä vanhemmalle ikäpolvelle.

Vähiten merkittäväksi koettiin hahmon taustat. Tämä vaihtoehto sai vain 14 vastausta. Hahmon ei siis tarvitse tulla samanlaisista taustoista, esim. perheen tai aiemman elämänkokemuksen näkökulmasta, jotta vastaaja voisi tunnistaa hänestä itsensä.

Hahmon iällä tai sukupuolella ei koettu olevan juurikaan merkitystä, ainakaan binäärissä. Naisille sukupuoli oli merkittävämpi tekijä kuin miehille. Voisi kuvitella sukupuolen olevan non-binäärisille huomattavasti merkittävämpi ominaisuus, mutta kyselyni mukaan näin ei ollut. Ongelmallista tässä on se, ettei ei-binäärisiä hahmoja tunnu olevan edustettuina edes vammattomista kertovissa tarinoissakaan. Edustus on vammaisten kohdalla vielä vähäisempää. On toki olemassa Billions-sarja, jossa on olemassa mitä ilmeisemmin ei-binääri autismin kirjolla oleva hahmo. Kuulemani mukaan piirteet ovat hänessä siinä mielessä toissijaisia, että hänet nähdään kokonaisuutena, eikä vain yhden ominaisuuden kautta. Toisaalta henkilöhahmo vaikuttaa savant autistilta, mikä vahvistaa helposti stereotyyppistä kuvaa vammaisesta.

Yleisesti niin terveydenhuollon ammattilaisilla kuin mediassakin tuntuu olevan kummallinen käsitys, ettei vammainen voi olla sateenkaareva. Tämä näkyy esimerkiksi siten, millaisia cis-heteronormatiivia oletuksia terveydenhuollon ammattilaisten puhe oman ja lähipiirini kokemuksen mukaan vilisee. Lisäksi vammainen saatetaan sulkea pois sateenkaariyhteisöstä. Konkreettisimmin tämä poissulkeminen näkyy siinä, että sateenkaaritapahtumia järjestetään vammaisten pyynnöistä huolimatta toistuvasti esteellisissä lokaatioissa. Esimerkiksi vammaisaktivisti Ninni Nunnu on monesti kritisoinut asiaa sosiaalisessa mediassa. Kun tähän lisää sen, miten kipeää itsensä tunnistaminen sateenkaarevana voi muutenkin tehdä ihmiselle erinäisistä syistä, uskaltaisin väittää sateenkaarevien – erityisesti sukupuolivähemmistöihin kuuluvien – vammaisten näkemisen elokuvissa ja sarjoissa kokonaisina hahmoina olevan vammaisen minäkuvan kehittymiselle erityisen tärkeää.

ESIMERKKEJÄ VAMMAISIA KOKONAISUUTENA NÄYTTÄVISTÄ FIKTIOISTA

Jos olisin nähnyt nuorempana Netflixistä löytyvän Special-sarjan, olisi suhtautuminen vammaani voinut olla hyvin erilainen. Olisin ehkä nähnyt, ettei vammassani ole mitään hävettävää. Sarjassa CP-vammainen Ryan Hayes saa harjoittelijan paikan arvostetusta lehdestä, itsenäistyy ylihuolehtivasta äidistään, ja lähtee kokeilemaan siipiään deittailun maailmassa. Sarjassa Ryanin rajoitteita ei lakaista maton alle; hän elää samojen ilmiöiden ja haasteiden kanssa kuin hyvin moni meistä vammaisista. Valtavirrasta poikkeavasta toimintakyvystä ei kuitenkaan tehdä numeroa.

Margarita with a Straw on esimerkillinen representaatio siinä mielessä, että se pyrkii rikkomaan kuvaa, jossa vammaisen oletetaan istuvan cis-het-normiin. Elokuvassa New Yorkiin muuttava intialainen opiskelijatyttö Layla rakastuu kanssaopiskelijaan, nuoreen naiseen. Ottaen huomioon, kuinka vaiettu aihe LGBTQ+ -suhteet ovat Intiassa, puhumattakaan vammaisen seksuaalisuudesta, saa elokuva minulta täydet pisteet tabujen aiheiden sensitiivisestä käsittelystä. Sen sijaan kokonaisvaltaisesta näkökulmasta tuotos ei sykähdyttänyt minua. Se tuntui paikoin tekevän oireista pilaa sekä keskittyvän niihin liikaa. Se tuntui myös antavan aivan liikaa hahmolle anteeksi sen vuoksi, että tällä on vamma. Tarkemman arvioni tuotoksesta voit lukea tästä.

Vastaavasti 37 Seconds on siitä mielenkiintoinen elokuva, että se kuvaa koskettavasti vammaisen kohtaamia ennakkoluuloja, ableismia ja itsenäistymiskamppailuja. Elokuvan teemat ovat tärkeitä ja Yuman henkinen kasvu on selvää. Pidän siitä, miten hän oppii hissukseen arvostamaan itseään ja löytää omaa ääntään maailmassa, jossa se on perinteisesti vaiennettu. Moni asia, kuten tavat, joilla näitä teemoja käsiteltiin, kuitenkin suututtivat ja herättivät ahdistusta. Tarina kosketti syvältä ja muistutti osuvasti, miten sillä, miten tarinoita kerrotaan, on aivan yhtä suuri merkitys kuin sillä, mitä kerrotaan. Tästä pääset lukemaan, mikä tuotoksessa lämmitti, ja mikä toisaalta suututti. Miksi tapa, jolla elokuva käsitteli seksuaalisuutta ja ihmissuhteita, aiheutti minussa ensisijaisesti negatiivisia tunteita?

Adios Amigos, Hasta la Vista ja Come as You Are puolestaan ovat toisiinsa vertautuessaan oiva esimerkki siitä, miten samasta pohjatarinasta voi saada aikaan täysin erilaisen lopputuloksen. Kussakin elokuvassa kolme nuorukaista lähtee roadtripille tavoitteenaan harrastaa ensimmäistä kertaa seksiä. Kaksi ensimmäistä elokuvaa onnistuu luomaan hahmoista persoonattomia ja katkeria, jopa vastenmielisiä. Viimeinen elokuva, vaikka siinä hahmojen tavoite onkin sama, sen sijaan onnistuu samanaikaisesti tarjoilemaan kokonaisvaltaisia, pidettäviä hahmoja, sekä lämminhenkisen kuvauksen ystävyydestä. Lue tästä, minkä vuoksi elokuvat onnistuivat mielestäni olemaan keskenään niin erilaisia.

Fiktiorepresentaatiolla voi olla suuri merkitys vammaisen minäkuvalle. Ei ole kuitenkaan yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä merkittävää representaatiota. Koska ihmiset kokevat eri asiat merkitykselliseksi, ei voida sanoa jonkun tietyn seikan olevan sellainen, joka varmasti saa ihmiset kokemaan samaistumisen tunteita. Ehdottomasti yhdeksi tärkeimmäksi samaistumisen kohteeksi nimettiin se, että henkilö käy läpi samoja asioita, kuin vastaaja itse. Saamiani vastauksia lukiessa nousi esiin yksi selkeä toive: Vammaisia tahdotaan nähdä tavanomaisissa rooleissa, tekemässä tavanomaisia asioita, vamman ollessa vain yksi osa hahmoa. On tärkeää nähdä, että olemme muutakin kuin vammamme ja voimme jahdata ja saavuttaa unelmiamme.