Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevien teosten antamaa kuvaa vammaisuudesta. Missä valossa se näkee vammaisuuden? Mikä ärsytti? Mikä sykähdytti ja mitä olisin toivonut lisää?
Tämänkertainen arvostelun kohteeni on Disney+ -suoratoistopalvelusta löytyvä The Sessions (2012). Elokuva on tositapahtumiin perustuva, elämänkerrallinen ajankuva vammaisesta miehestä, joka lähtee tutustumaan seksuaalisuuteensa.
Puhutaanpa hetki näyttelijävalinnoista, ennen kuin mennään varsinaiseen elokuvaan. Pidin valtavasti tuotoksen näyttelijäkaartista. Se oli eheä, ja sekä näyttelijöiden että hahmojen väliset kemiat tuntuivat toimivan. Hahmojen läsnäolo toistensa kanssa oli uskottavaa kiukkuineen ja lämpimine sävyineen. Mikään ei sinällään tuntunut tekaistulta. Päähenkilön näyttelijä (John Hawkes) ei toki ole vammainen, mutta hän tekee uskomattoman roolisuorituksen saaden jopa minut uskomaan vammaansa. Lisäksi elokuvassa nähdään oikeasti vammainen näyttelijä. Carmen (Jennifer Kumiyama) on sähäkkä ja suorapuheinen nainen, jolta löytyy myös lempeä ja selvästi rakastava puoli. Hahmo liikkuu sähköpyörätuolilla ja hänellä on esteetön koti, mutta vammasta ei missään kohtaa tehdä numeroa. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Ben Lewin on päähenkilön tavoin polion vammauttama, ja käyttää sen johdosta kävelykeppejä.
Tarinan päähenkilö Mark on 38-vuotias, lapsena sairastamansa polion vammauttama mies. Hän kykenee käytännössä vain kääntämään päätään, muuten hänellä ei ole kontrollia kehoonsa. Mies ei pärjää ilman rautakeuhkoa kuin muutaman tunnin kerrallaan, joten hän viettää valtaosan elämästään isossa metalliputkessa. Markista saisi helposti tässä asetelmassa säälin kohteen. Näin ei kuitenkaan missään kohtaa käy: Hyvin rajoittuneesta toimintakyvystään huolimatta hän on aktiivinen oman elämänsä tekijä.
Markin rajoitteet toki ymmärrettävästi ketuttivat häntä ja aiheuttivat jonkinasteista katkeruutta. Hän ei kuitenkaan jäänyt niihin vellomaan, vaan teki elämällään asioita: hän oli runoilija ja toimittaja. Elokuva perustuukin tosielämän Mark O’Brienin lehtiartikkeliin “On Seeing a Sex Surrogate.“ Hän saa tutultaan tehtäväksi kirjoittaa vammaisten seksuaalisuudesta ja heidän harrastamastaan seksistä.
Ottaen huomioon sen, että elokuvan tapahtumat kertovat 80-luvusta, tuntui tämä mielestäni kovin edistykselliseltä. Suomessa vammaisten seksuaalisuudesta on nimittäin alettu toden teolla puhua vasta viime vuosina, joten tilanne tuntui minusta paikoin jopa joltain rinnakkaistodellisuudelta. Ihailin sitä, miten avoimesti vammaiset hahmot puhuivat seksuaalisuudestaan, seksistä ja näihin liittyvistä ajatuksista. Toki minua häiritsi se, miten yhdyntäkeskeistä seksiin liittyvä keskustelu oli, sillä kuten tiedämme, seksi on muutakin kuin penetraatiota. Jälleen on kuitenkin otettava huomioon elokuvan aikakausi. Ymmärtääkseni intiimiin kanssakäymiseen liittyvä keskustelu ei tuohon aikaan yleisestikään ollut kovin monipuolista.
Ihmisellä on luontainen halu koskettaa ja tulla kosketuksi. Niin myös Markilla. Hän on menettänyt toivonsa sen suhteen, että löytäisi ketään sattumalta deittailemaan itseään. Hän pitää mahdollisuuksiaan kumppanin löytämiseen aidosti huonoina, ja vähättelee itseään. Normeista poikkeava keho selvästi ahdistaa häntä. Hän päättää mennä seksuaaliterapeutille, joka suorastaan nauraa hänet pihalle sanoen: ”Keskityn asiakkaisiin, joilla on mahdollisuus harrastaa seksiä.” Tämä sattui seksuaalineuvojan ammattisieluuni suuresti, sillä mielestäni jokaisella on mahdollisuus harrastaa seksiä, vaikka tavat poikkeaisivatkin totutuista käsikirjoituksista.
Mark päättää kuitenkin mennä sijaispartnerille, eli seksuaalisuuteen liittyvää terapiaa tarjoavalle henkilölle, jonka kanssa myös harrastetaan seksiä. Sijaispartneri ja perinteinen seksityöntekijä eroavat Cheryl-nimisen sijaispartnerin mukaan toisistaan seuraavasti: ”Seksityöntekijä (siis perinteisessä mielessä työtä tekevä) tahtoo sinun palaavan. Minä en.” Koulutettuna seksologina näen tilanteen hiukan toisin. Perinteisellä seksityöntekijällä käymiseen on toki monia syitä ja tapaamiset voivat näyttää hyvin erilaisilta. Silti yksi syy seksityöntekijällä käymiseen voi olla esim. halu toteuttaa fantasioita. Sijaispartnerin kanssa tapaamisten ote on huomattavasti terapeuttisempi. Tavoitteena on päästä irti jumeista, jotka hankaloittavat henkilön intiimien kohtaamisten tapahtumista tosielämässä. Tapaamisten tavoite on, että lopulta päästäisiin harrastamaan seksiä, mutta ensin pohditaan tilanteiden taustalla vaikuttavia mekanismeja.
Entä miten elokuvassa kuvataan hänen muita suhteitaan? Markilla ei ole juurikaan ystäviä, ainakaan sellaisia, joita hän näkisi päivittäin. Vaikka Mark on elänyt elämän, joka olisi saattanut viedä joltain uskon, hän on vakaasti katolilainen. Kirkko tuntuu olevan yksi hän harvoista säännöllisistä kodin ulkopuolisista menoistaan. Liekö ihme, että seurakunnan uudesta papista tulee myös hänen uskottunsa. Pappi Isä Brendan (William H. Macy) ja Mark tulevat selvästi hyvin toimeen. Mies on varmasti tottunut kuulemaan virantoimituksessaan kaikkea mahdollista, mutta Mark ylittää intiimeillä kertomuksillaan ja pohdinnoillaan monen monta rajaa. Miehestä näkee monen monituista kertaa, kuinka tämä kiusaantuu Markin kertomusten äärellä. Sydäntäni kuitenkin lämmitti se, kuinka isä Brendan kaikesta huolimatta päättää kannustaa Markia hakeutumaan sijaispartnerin luokse, ja kokemaan niitä asioita, joita haluaa. Moni olisi uskonnollisena johtohahmona ollut taipuvainen tuomitsemaan päähenkilöämme tämän ”seikkailuista” ja haluista, mutta ei tämä mies. Hän kuunteli, kannusti ja rohkaisi niin hyvin, kuin asemastaan kykeni.
Markin ja tämän sijaispartnerin Cherylin (Helen Hunt) suhde on elokuvan ydin. Tapaamisen todella koettaessa Mark haluaa perua koko homman ja on aivan kauhuissaan. Cheryl on kuitenkin uskomattoman lämmin ja lempeä opettaja. Kuka tahansa on onnekas, jos voi tutustua seksuaalisuuteensa yhtä turvallisessa ilmapiirissä. Heidän kohtaamisissaan nähdään erinomaista suostumuksellisuutta. Ehkäisystä ei tässäkään elokuvassa puhuta, mikä tuntuu suorastaan kummalliselta laiminlyönniltä, kun niin moni asia on tehty oikein, mutta ehkä se on kuitenkin laitettavissa ajankuvan piikkiin. Elokuva on, kuten aiemmin sanottu, varsin penetraatiokeskeinen. Muuten kohtaamiset ovat ilo katsoa myös seksuaalineuvojan näkökulmasta. Näin puhutaan seksistä avoimesti ja peloitta.
Elokuvassa kuvataan mielestäni koskettavasti sitä, miten haastavaa vammaisen on tulla sinuiksi oman seksuaalisuutensa kanssa. Länsimaisessa kulttuurissa on hyvin tarkat käsikirjoitukset siitä, mitä seksi on. Etenkin hyvin vaikeasti vammaisen saattaa olla, tai Markin tapauksessa on lähes mahdotonta, kyetä vastaamaan noihin käsikirjoituksiin sellaisenaan. Tämä aiheuttaa mitä todennäköisemmin riittämättömyyden tunnetta ja epäilystä siitä, kuuluuko seksuaalisuus itselle lainkaan. Tällaiset pohdinnat ovat suorastaan kipeän samaistuttavia heille, joiden toimintakyky eroaa normista. Kuten elokuvassa onneksi nähdään, kaikki on sovellettavissa.
Jostain syystä elokuvantekijät olivat kuitenkin kokeneet tarpeelliseksi rakentaa jonkinlaisen kaksisuuntaisen romanttisen ihastuksen Markin ja Cherylin välille. En missään nimessä kyseenalaista sitä, etteikö Mark voisi ihastua Cheryliin. Nainen on lämmin ja hurmaava. Hän on kärsivällinen, ja kumoaa miehen pelkoja ja ajatuksia siitä, että hänessä tai hänen kehossaan olisi vamman takia jotain vikaa. Tapaamiset ovat kiireettömiä ja lämpö suorastaan loistaa ruudulta. On luonnollista ihastua voimakkaasti henkilöön, joka osoittaa tällä tavoin huomiota, etenkin jos tämä on ensimmäinen, jolta saa vähänkään romanttiseksi luettavaa huomiota. Sen sijaan Cherylin ihastus Markiin tuntuu kuitenkin kummalliselta. Mark on kyllä karismaattinen ja hauska, jossain määrin komeakin. Hän on myös herkkä. Siitä huolimatta Cheryl on ammattilainen. Tämä ei ole hänen ensimmäinen asiakkaansa. Tietysti myös asiakastilanteessa voi leimahtaa lempi, sillä tunteet eivät katso aikaa tai paikkaa. Kaksikko tulee hyvin toimeen, ja välittäminen on molemminpuolista, mutta mikään ei anna viitteitä siitä, että heidän välillään olisi sellainen liekki, joka selittäisi Cherylin ylitsevuotavalta tuntuvan tunteenpurkauksen, kun he päättävät lopettaa asiakastapaamisensa.
Molemminpuoliselle ihastukselle ei myöskään löydy tosielämästä todisteita. Sen sijaan on kyllä dokumentoitu, kuinka tosielämän Mark ja Cheryl pysyivät ystävinä Markin kuolemaan saakka. Kysynkin siis yksinkertaisesti: Mistä tuli elokuvantekijöiden hinku luoda näiden välille epäonninen rakkaustarina?
Vammaiselokuvista puhuttaessa minua kiinnostaa aina, miten henkilökohtaiset avustajat on kuvattu teoksessa. Aivan yhtä paljon minua kiinnostaa se, millaiseksi vammaisen ja hänen avustajiensa suhde on maalattu. Olen usein puhunut vammaisuuden representaatioita käsittelevissä teksteissäni sitä, kuinka avustajasta (tai jostain muusta vammaisen lähellä tiiviisti olevasta henkilöstä) tehdään pelastaja. Mielestäni tässä elokuvassa ei ollut sitä. Markin avustajat tökkivät häntä hiukan eteenpäin, mutta vain silloin, kun tämä tuntui tarvitsevan apua ja rohkaisua. Nämä antoivat sitä kuin ystävälle annettaisiin. Tavoite ja toive olivat Markilla itsellään itsestäänselvinä.
Mielestäni Markin ja hänen neljän avustajansa kemiat kuvasivat hyvin sitä, kuinka tärkeää on löytää avustajan kanssa jotain yhteistä säveltä, jos hänen seurassaan viettää runsaasti aikaa. Tärkeää on myös se, kuinka avustaja itse suhtautuu vammaiseen. Ensimmäinen avustaja, jonka elokuva meille esittelee, suhtautuu Markiin kuivakasti. Pakollisena tehtävänä, josta on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti. Ahdistus oli molemminpuolista ja tämä paistoi Markista.
Muut avustajat olivat jo paljon järkevämpiä. He kohtelivat päähenkilöä kuin ihmistä ja veivät hänet ties minne. Ensimmäiseen nuorempaan naisavustajaansa Amandaan (Annika Marks) mies ihastuu. Amanda ei vastannut tunteeseen, mutta oli vain hetkeä aiemmin puolustanut Markia poikaystävälleen. Avustajan vammaton poikaystävä oli todennut, ettei ole mustasukkainen siitä, että tyttöystävä auttaa Markia intiimeissä toimissa. Tämä ei näe Markkia millään tavoin uhkana. Tähän avustaja oli todennut selvästi suutahtaneena: ”Hänessä on enemmän miestä kuin sinussa.”
Vera (Moon Bloodgood) taas on lähtökohtaisesti oikein hyvä tyyppi. Alussa, kun kaksikon välinen kemia ei ole vielä oikein muotoutunut, hän vaikuttaa selvästi kiusaantuneelta ollessaan läsnä hetkissä, jolloin Mark haastattelee ihmisiä artikkeliaan varten. Kun kaksikko oppii tuntemaan toisiaan, on Vera kannustava Markin sijaispartneriin liittyvien haaveiden suhteen. Hän suhtautuu myös rennosti työnantajansa kysymyksiin seksielämästään. Markin puolelta tämä kysely toki oli asiatonta, eikä kenenkään tule joutua vastaamaan kysymyksiin, joihin Vera ja Markin miespuolinen avustaja vastasivat. Haluan painottaa tätä siksi, ettei kukaan avustajana työskentelevä tuntisi painetta vastata mukavuusalueensa rajan yli meneviin tai toisaalta myöskään intiimielämänsä koskeviin kysymyksiin. Työsuhde on työsuhde, jossa kaikkien osapuolten on syytä tietää rajat ja asemansa. Kuitenkin Markin ja hänen parin hyvän avustajansa välinen sananvaihto osoittaa, kuinka töissä voi, jos se on molemmille ok, heittää joskus ronskiakin läppää.
Vaikka ystävyyden ja työsuhteen rajat häilyivätkin ajoittain elokuvassa, tiesivät siinä pidempään pysyvät avustajat hyvin rooliinsa, eivätkä esimerkiksi kritisoineet Markia tämän valinnoista. Eräs suuri moka elokuvassa kuitenkin tapahtui. Työsuhteessa on aina vaitiolovelvollisuus. Vera kuitenkin lipsuu tästä kertoessaan hotellin työntekijälle, mitä hänen työnantajansa ja Cheryl ovat tekemässä.
Elokuva on omaelämäkerrallinen ja sen tarkoitus on keskittyä siihen, miten Mark löytää oman seksuaalisuutensa ja myöhemmin uskallusta myös rakkauteen, käytyään sijaispartnerin luona. Ymmärrän, että tämän kaiken kuvaamiseen tarvitaan aikahyppyjä, mutta elokuvan aikahypyt tuntuivat ajoittain epäloogisilta ja tekivät siitä hankalan seurata. Lisäksi minua ärsyttää se, miten elokuva päättyy Markin hautajaisiin. Kyllä, tarina elämästämme päättyy siihen, kun jätämme tämän maailman. Tarinankerronnallisesti mikään ei kuitenkaan olisi vaatinut sitä, että elokuvan viimeisessä kohtauksessa Mark lasketaan haudan lepoon. Se olisi aivan hyvin voinut päättyä siihen, kun Mark rakentaa kotia yhdessä Susanin kanssa. Hiukan ennen elokuvan loppua Mark nimittäin joutuu sairaalaan, sillä hänen rautakeuhkonsa ei toimi muutamaan tuntiin sähkökatkoksen vuoksi ja hän käy lähellä kuolemaa. Sairaalassa hän tapaa Susanin (Robin Weigert), vapaaehtoisen, johon hän rakastuu. Elokuvassa tästä hetkestä hypätään suoraan hautajaisiin. Tosielämässä väliin mahtuu reilu viisi vuotta. Missä on kuvaus rakkaudesta, kysyn?
Kaikkinensa elokuva on varsin onnistunut kuvaus ihmisyydestä, rakkaudesta ja palosta elämään, vaikka lähtökohdat sille eivät olekaan kaikista parhaimmat. Suosittelen teosta lämpimästi.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Vammaiskuvastot mediassa -juttusarja, joka pohjautuu keväällä tekemääni kyselyyn ja siitä koostamaani raporttiin. Juttusarjan keskiössä on kaksi kysymystä: Miten tapa kuvata vammaisuutta muuttuu mediamuodosta toiseen? Millainen representaatio vaikuttaa positiivisesti vammaisen minäkuvaan?
Kynäniekan salaiset mietteet 