Postaus on tehty kaupallisessa Yhteistyössä Espoo Ciné – elokuvafestivaalin kanssa.
Huhtikuussa 2025 Crip Ciné laajenee omaksi festivaalikseen. Luvassa on 12.-16.4. 2025 laaja kattaus elokuvia, joita ei ole aiemmin Espoo Cinén Crip Ciné – tarjonnassa nähty. Ohjelman voit katsoa tästä.
Tämä elokuva on kuitenkin katsottavissa maksutta 12.4.-31.5.2025 Espoo Cinen tarjoamilla verkkoalustoilla.
Katso muut arvioni Crip Cinen 2025 näytöksistä tästä.
—————————–
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa analysoin olemassaolevia vammaisuuden mediarepresentaatioita eli tapaa, jolla vammaisuutta kuvataan erilaisissa mediamuodoissa. Pääasiassa sarja koostuu fiktiosarjojen ja elokuvien analyyseista, mutta mahtuu mukaan myös muutaman kirjan ja podcastin arvio. Juttusarjan analyyseissani kysyn esim. seuraavia kysymyksiä: Miten tuotos näyttää vammaisuuden? Mihin samaistuin ja mikä jäi tökkimään? Mitä olisin toivonut lisää?
Tämänkertainen Vammaisuuden näyttämö on siinä mielessä erilainen kuin muut, että kyseessä on dokumentti. Koen aina dokumentit ja omaelämäkerralliset teokset haastaviksi, sillä niissä nähtyjä asioita ei voi kritisoida samalla tavalla kuin fiktiota. Niissä kuvatut asiat ovat tapahtuneet oikeasti, eivätkä ne ole elokuvantekijöiden mielikuvituksen tuotetta. Luonnollisesti kuvausvaiheessa on tehty valintoja siitä, mitä tahdotaan näyttää. Samankaltaisia valintoja tehdään leikkauspöydällä.
Is there anybody out there on seurantadokumentti, jossa hyvin harvinaisen vamman kanssa elävä Ella etsii, kuten nimestä saattaa päätellä, kaltaisiaan. Hän on päättänyt dokumentoida elämäänsä ja matkaansa.
Vaikka minun ja Ellan taustat ja elämäntilanteet sekä tietenkin vammat ovat täysin erilaiset, tunnistan tietyllä tapaa samoja suhtautumisia ja toisaalta myös tunteita. Esimerkiksi kaipuu omanlaistensa ihmisten pariin ja sen kokeminen, että joku ymmärtää suunnilleen puolesta lauseesta, mitä käyt läpi, ovat jossain määrin universaaleja ilmiöitä vammaisten keskuudessa. Samoin ableismin kokeminen eri muodoissa.
Taustastaan riippumatta ihmisellä on, ellei sitten ole esimerkiksi aromanttinen, kaipuu romanttisen rakkauden kokemiseen ja jakamiseen. Toisille tämä kaipuu nähdään ns. oikeutetumpana kuin toisille. Dokumentissa Ella nostaa hyvin esiin sen, kuinka tuntemattomat ihmiset tuppaavat nostamaan hänen vammattoman kumppaninsa usein jalustalle. Jostain syystä vammaiset on kautta historian ajateltu ilman seksuaalisuutta, tai jos heillä on ollut ihmisten mielikuvissa seksuaalisuus ja kaipuu parisuhteisiin, on heidät nähty (jälleen mielikuvien tasolla) pariutumassa vain kaltaistensa kanssa. Niinpä jonkun rikkoessa tätä mieliimme lähtemättömästi pinttynyttä kuvastoa halutaan hänet nostaa jalustalle. Kumppanin ihmeellisyyden korostaminen osoittaa mielestäni sitä, kuinka herkästi vammaisen kanssa seurustelun oletetaan olevan poikkeuksellisen haastavaa. Todellisuudessa näin ole, vaan jokainen suhde on uniikki ja niistä löytyy samanlaisia elementtejä kuin mitä voisi löytyä vammattomienkin välisistä suhteista. Vamma toki tuo suhteeseen mausteita, mutta ne ovat usein sellaisia, ettei niitä huomaa, kun asiaan on tottunut.
Tuottajat tahtoivat Ellan näyttävän enemmän kumppaniaan, ja sen jälkeen jälkeen tämä katosi dokumentista kokonaan. Olettavasti Ella oli tehnyt päätöksen, ettei hänen kumppaninsa paikka ollut dokumentissa. Jos häntä olisi näytetty alun kuvausta enemmän, olisivat taidokkaat leikkaajat saattaneet onnistua tekemään tästä Ellan kumppaniin keskittyvän sankaritarinan.
Elämässä yleensä sattuu ja tapahtuu. Sen sijaan, että dokumentissa oltaisiin tosiaankin seurattu Ellan matkaa kohti kaltastensa etsimistä, tulee siitä jotain muuta. Dokumentin alkumetreillä Ella nimittäin huomaa olevansa raskaana. Näin ollen kuvataankin pääasiassa sitä, millainen on Ellan matka vanhemmuuteen ja sen alkumetreillä.
Minua häiritsi dokumentissa kaksi asiaa. Ensinnäkin siinä hypeltiin voimakkaasti menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tämä on seurantadokumenteille tyypillistä, ja tässä kohtaa pysyn vielä kärryillä.
Väliin oli kuitenkin ängetty kohtauksia jostain huomattavasti kauempaa menneisyydestä, ajalta ennen Ellan elinaikaa. Tämän oli kai tarkoitus luoda jonkinlaista kontrastia sille, miten vammaisuuteen on suhtauduttu ennen, ja miten nyt. Koska näille klipeille ei kuitenkaan annettu mitään selvää kontekstia, eikä katsojaa varoitettu aikahypystä, aiheutti ratkaisu lähinnä voimakasta hämmennystä.
Ellan “nykyhetki”/tulevaisuus vasta hyppelivätkin. Ymmärrän, että kyseessä on seurantadokumentti, ja siinä on näytettävä elämän tahi projektin etenemistä. Kun useamman kerran kävi niin, että oltiinkin hypätty vuosia, eikä välissä olleille tapahtumille annettu mitään selitystä, jäi perheen elämä vaiheineen minulle hyvin epäselväksi.
Toinen, mikä ärsytti suunnattomasti, oli teoksessa jatkuvasti esillä ollut paranemistoivenarratiivi. Ella tahtoi tietää, mitä muille hänen kaltaisilleen oli tehty, ja millaiset toipumisennusteet leikkauksissa oli. On luonnollista haluta elää kivutonta ja mahdollisimman helppoa elämää. Siitä en säti tai kritisoi ketään. Ongelmana on se, kuinka jotkut, kuten ainakin dokumentissa Ellan haastattelemien vammaisten kehuma lääkäri, lupaavat operaatioiden tekevän potilaistaan lähemmäs normaalia meneviä. Normaali-narratiivi on se, mikä minua risoo, sillä se luo kuvaa, että vammainen olisi normista poikkeavan toimintakykynsä kanssa epäkelpo kummajainen. Normi ei ole synonyymi normaalille. Kuten dokumentin loppupuolella on esitelty, Ellaa lapsena hoitanut lääkäri toteaa: “Normaali on vain tilastollinen jakauma.” Se ei ole jotain sellaista, mitä tulisi tavoitella.
Leikkausten ja vamman vaikutuksia poistavien toimenpiteiden haluamisessa ei ole mitään väärää. Jos on kipua tai hankala olla, on syytäkin hakeutua hoitoihin. Se on kuitenkin tehtävä niin, että on punninnut riskejä ja hyötyjä tarkkaan. Dokumentissakin haastatellut vammaisten lasten äidit kuvaavat, kuinka operaatioiden myötä voi joutua leikkauskierteeseen, jos jokin meneekin pieleen. Lisäksi, kuten eräs äiti nosti esiin, leikkauksesta toipuminen vie aina suunnattomasti aikaa.
Dokumentin hajanaisuus herätti minussa monenlaisia tunteita ja teki siitä paikoin hyvin haastavan seurata. Myös paranemisnarratiivin, tai ainakin siihen rinnastettavan kuvaston toistaminen nakersi. Samaan aikaan se kuvaa osuvasti, kuinka haastavaa ableistisesti rakennetussa yhteiskunnassa eläminen voi olla. Lisäksi lopputulema, johon Ella päätyi, lämmitti minua suuresti.
Äitiyden teema on keskiössä myös Crip Cinessä nähtävässä Eva-Maria -elokuvassa. Lue arvosteluni tästä.
Kynäniekan salaiset mietteet 