Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa analysoin olemassa olevia vammaisuuden representaatioita, olivatpa ne elokuvissa, sarjoissa, kirjoissa tai podcasteissa. Analyysissani keskityn seuraaviin kysymyksiin: Millaisia ajatuksia kuvaus herätti? Oliko representaatio samaistuttavaa? Mikä tökki? Missä onnistuttiin? Mitä olisin toivonut lisää? Tämänkertainen Vammaisuuden näyttämö on aavistuksen erilainen, sillä kokonaisen sarjan sijaan analysoin yhtä hahmoa. Suurennuslasini alle joutuu toipuvista addikteista kertova komediasarja Mom (2013-2021), joka on nähtävissä HBO Maxilla.
Sarjan keskiössä on kahden addiktin, Christyn ja Bonnien, välisen suhteen uudelleenrakentuminen. Anna Farissin näyttelemä Christy on Momin alussa raittiutensa alkutaipaleella ja yrittää luoda uudestaan suhdetta pieneen Rocco-poikaansa sekä n. 16-vuotiaaseen Violettiin, joka on ensimmäisellä kaudella raskaana, aivan kuten Christy oli hänen iässään. Pakkaa sekottaa entisestään Christyn äiti, itsekeskeinen ja jääräpäinen Bonnie (Allison Janney), josta Christy ei ole kuullut toviin, mutta johon tämä törmää AA-kokouksessa. Tästä alkaa kaksikon kivinen toipumismatka, jonka aikana Bonnie ja Christy päätyvät muuttamaan saman katon alle. Yhteenotoilta ei voida välttyä, sillä äiti ja tytär ovat persoonina aivan erilaisia, ja Christy syyttää äitiään monista asioista. Sarjan edetessä Christyn ja hänen lastensa välisen suhteen merkitys pienenee, ja sarjan keskiöön nousevat yhä voimakkaammin AA-kerhossa saadut ystävät.
Sarjan kuvaus alkoholistien ja muiden addiktien toipumismatkasta on ajoittain kyseenalainen, sillä se suhtautuu mielestäni liian kevyesti hahmojen kamppailuun, eikä anna tilaa tärkeiden asioiden ja kipukohtien kuvaamiselle tavalla, jollaista olisin toivonut. Toisaalta täytyy pitää mielessä sarjan genre, joka enemmän tai vähemmän pakottaa kevyeen suhtautumiseen. Lisäksi en koe voivani ottaa sarjan toipuvien addiktien kuvaukseen juuri kantaa, sillä en ole itse ollut addikti, eikä lähipiiristäni löydy sellaisia. Jokaisen addiktin raittiusmatka, aivan kuten siihen liittyvät tunteetkin, ovat yksilöllisiä. Tämän sarjakin tuo esille kuvatessaan jokaisen hahmon yksilöllisiä mutta toisaalta yhteisiä kamppailuja. Vaikka osalle asioista naureskellaankin sarjassa, täytyy nostaa hattua sille, miten moninaisesti se kuvaa addikteja ja heidän toipumismatkaansa. Sarjan luoja Chuck Lorre on itse toipuva päihdeongelmainen ja hän on sanonut haastatteluissa saaneensa katsojilta palautetta siitä, kuinka sarja on kipukohtineen toiminut merkittävänä vertaistukena.
Entäpä ne vammaiset sitten? Nähdäkseni on harvinaista törmätä sitcomeissa hahmoihin, joilla on jonkinlaisia rajoitteita ja vammoja. Mom tarjoaa meille peräti kaksi erilaista rampaa: sokean Vietnam-veteraani Munsonin, sekä vapaa-ajallaan vammautuneen sijaisnäyttelijän, nykyisen stunt-koordinaattori Adamin. Toisin kuin yleensä, kumpaakaan hahmoista ei ole typistetty pelkäksi vammakseen. Heillä on persoonaa ja sanottavaa, eikä heitä surkutella.
Munsonin hahmo on juuri oikealla tavalla piikikäs, mutta yhtä aikaa viisas ja hillitty. Hän asuu yksin ja pärjää arjessaan pitkälti itsenäisesti. Hän kuitenkin saa sarjan toiselta päähahmolta, kiinteistöhuoltaja Bonnielta apua joissakin arkisissa askareissaan: Bonnie esimerkiksi auttaa Munsonia lukemaan postit ja ajoittain he myös lukevat yhdessä romaania. Munsonin avuntarvetta ei missään kohtaa nosteta erityisesti esiin, vaan se on normaali asia.
Keskityn tässä osassa enemmän Adamiin, sillä häntä nähdään sarjassa paljon enemmän.
Adamin moninaiset ulottuvuudet
Adam esitellään sarjassa kolmannella tuotantokaudella Bonnien uutena heilana. Hän tutustuu Bonnieen soittaessaan tälle vahingossa edellisen deitin annettua hänelle väärän numeron. He alkavat jutella ja heillä synkkaa välittömästi. Vammaa ei edes mainita, eikä Bonnie näin tiedä siitä. Päivien juttelun jälkeen Bonnie ehdottaa Christyn kannustamana tapaamista. Adam suostuu, mutta päätyy tekemään Bonnielle oharit.
Myöhemmin Adam saa Bonnieen yhteyden, ja selittää tehneensä oharit, koska on pyörätuolissa, ja että Bonnien tapauksessa, kun kiinnostus on jo muodostunut, mahdollinen tuolin säikähtäminen sattuisi mieheen enemmän, kuin tapaamatta jättäminen. Bonnie kysyy, pitääkö Adam häntä niin pinnallisena, että tuoli häiritsisi häntä. Vaikka Bonnie kysyy näin, hän stressaa AA-kokouksen jälkeen ystäviensä kanssa Adamin tapaamista. Entä, jos hän joutuisi huolehtimaan Adamin arkisista asioista? Entä jos asiat x y z eivät onnistuisikaan?
Tunnistan sekä Bonnien että Adamin pohdinnat tosielämästä. Olen useamman kerran ennen ensitreffejä miettinyt, miten kertoa vammastani, ja ennen kaikkea, kuinka uusi tyyppi siihen suhtautuu. Uuden deitin ei ole lainkaan tavatonta suhtautua negatiivisesti arjessa käyttämiini apuvälineisiin tai ajoittaiseen avuntarpeeseeni. Vastaavasti joko ennen tai jälkeen treffien uudet deittini ovat kertoneet jännittäneensä omaa reaktiotaan vammaani kohtaan.
Myöhemmin, kun Adamin ja Bonnien suhde on jo vakiintunut, hän ripittää Bonnieta vammaisuuteen liittyvistä todellisuudessakin yleisistä väärinkäytöksistä. Bonnien väärinkäyttäessä hänen pysäkointilupaansa Adam muistuttaa, että vaikka hän itse liikkuu tuolillaan mutkattoman oloisesti, voi joillekin pelkkä kaupassa käyminen olla liikaa tai ainoa asia, jonka he sinä päivänä jaksavat tehdä. Näin ollen invapaikka on näille ihmisille välttämättömyys.
Samalla tavoin Adam oikaisee Bonnieta myöhemmillä kausilla. Nainen käyttää tapaturman myötä pyörätuolia jonkin aikaa, ja yrittää saada ihmiset kohtelemaan häntä eri tavoin tämän vuoksi. Bonnie yrittää saada esimerkiksi hienomman pöydän ravintolassa, ja muutenkin vaatii eri tahoilta poikkeavaa kohtelua todeten: “Tiedättekö kuinka hankalaa meidän on vammaisina…” Adam suuttuu tästä, ja joutuu myöhemmin vääntämään Bonnielle rautalangasta, miksi. Syy on samaistuttava: Adam ei halua erityiskohtelua, sillä hän ei tahdo erottua joukosta. Hän tekee hirvittävästi töitä saadakseen kaiken näyttämään helpolta, jotta häntä ei säälittäisi kuten vammaisia yleensä säälitään.
Monet vammaisuuden kuvaukset näyttävät pyörätuolilaiset riippuvaisina avustajistaan, mutta pyörätuoia käyttävä Adam selviää kaikesta suunnilleen ilman apua, eikä hänellä ole ainakaan alkukausilla hetkeäkään avustajaa, ellei lasketa ajanjaksoa, jolloin hän toipuu auto-onnettomuudesta. Tuona hetkenä hän on luonnollisesti huomattavasti riippuvaisempi muista, mikä oli täysin ymmärrettävää. Yleensä vammaiset kuvataan vailla intiimielämää. Adamin kohdalla tämä klisee ei pidä alkuunkaan paikkansa, vaan hänellä ja Bonniella on vireä ja moninainen seksielämä, jossa hän ei tee asioita tunteakseen itsensä kelpaavaksi, vaan koska nauttiii niistä. Tällainen representaatio on suunnattoman tärkeää, vaikka intiimiä kanssakäymistä ei näytetäkään sarjassa suoraan, vaan se tuodaan esiin ainoastaan puheen kautta.
Adamin kohdalla ei useinkaan sorruta muihinkaan ableistisiin kliseisiin. Hän toki kertoo olevansa uranäkökulmasta hukassa elämässään, mutta hän ei silti voivottele elämäänsä jatkuvasti, tai ainakaan toivo kuolemaa. Kun hänelle tarjotaan koordinaattorin hommia, hän tarttuu niihin ja perustaa myöhemmillä kausilla baarin. Tämä valinta oli mielestäni vähintäänkin kummallinen ottaen huomioon, että hänen lähipiirissään on toipuvia alkoholisteja. Vaikka miehessä on ajoittain huomattavissa häivähdyksiä katkeruudesta ja masennuksesta, eivät ne ole hänen ainoita persoonallisuuspiirteitään. Hän, kuten aiemmin mainitsin, on hyvällä tavalla piikikäs. Hän osaa sanoa vastaan, eikä ole mikään tossu. Hän välittää selvästi läheisistään ja on kuuntelevana korvana. Adam on kätevä käsistään korjatessaan esimerkiksi Bonnien taloyhtiön suihkulähteen. Hän on oiva esimerkki siitä, ettei vammaisuus automaattisesti tarkoita rajoittunutta elämää. Sydäntäni lämmittää kovasti se, etteivät Adamin ympärillä olevat hahmot, alun normaalia jännitystä lukuun ottamatta, tee hänen vammastaan numeroa. He eivät kohtele häntä silkkihansikkain tai tee turhaan asioita hänen puolestaan. He osaavat haastaa häntä. Joskus miehen vamma saattaa jopa unohtua hänen kanssaihmisiltään. Vaikka tämä on periaatteessa ihanaa, aiheuttaa se ongelmia esimerkiksi silloin, kun muut unohtavat miettiä esteettömyyttä.
Vaikka Adamin hahmo luo tärkeää representaatiota vammaisuuden moninaisuudesta, on muutamia asioita, jotka kummastuttavat minua. Adamin ja Bonnien mentyä naimisiin Adam kysyy Bonnielta, saisiko hän tämän tanssiin. Bonnie suostuu ja hetken aikaa pieni osa minusta riemuitsee täysin sydämin. Nähdäänkö sitcomissa pyörätuolitanssia? Ikävä kyllä joudun pettymään, sillä Bonnie vain istahtaa hänen syliinsä ja halaa Adamin liikutellessa tuolia. Kyllä, tämä on toki yksi muoto simuloida tanssia. Syy, miksi harmistun tästä on se, että pyörätuolitanssi on kovan kansainvälisen kilpatason omaava laji. Kuinka riemastuttavaa olisikaan ollut nähdä Bonnie ja Adam yllättämässä vieraat sillä, että he olisivat aiemmin käyneet opettelemassa pyörätuolivalssin kombi-asetelman perusteita. (Kombilla tarkoitetaan tilannetta, jossa toinen henkilöistä on kävelevä, eli pystytanssija, ja toinen pyörätuolissa.)
Minua surettaa se, miten Adamista oli tehty alkoholisti, joka ei tunnista tai myönnä ongelmaansa. Minua surettaa myös, kuinka Adamin kanssa asuvat toipuvat alkoholistit hyväksyvät hänen päihteidenkäyttönsä ja jopa tuovat hänelle niitä. On totta, ettei vamma suojaa alkoholismilta, ja osa vammaisista on vähintään jossain vaiheessa kamppaillut päihteidenkäytön kanssa. Uskaltaisin väittää, että etenkin silloin, jos henkilö ei ole saanut tukea vammautuessaan ja tuntee olevansa yksin muuttuneen kehonsa kanssa, on riski päihteiden käytölle suurempi. Olisin kuitenkin toivonut Adamin jossain kohtaa sarjaa hahmottavan oman alkoholisminsa ja menevän Bonnien ja Christyn innoittamana AA-kokoukseen aloittamaan matkan kohti raittiutta.
Adamia näyttelee vammaton. Vaikka näyttelijä William Fichtnerin esiintymisestä voi päätellä hänen tai käsikirjoittajien konsultoineen vammaisia, puuttuu esityksestä syvyyttä. Vaikka hahmo on korkean fyysisen toimintakyvyn omaava vammainen, olisi tuohon rooliin voitu varmasti ottaa aito rampa. Näin aidosti vammainen näyttelijä olisi saanut ainakin teoriassa mahdollisuuden tuoda esiin vammaisuuteen liittyviä elementtejä ja teemoja, joista televisio ja elokuvat normaalisti vaikenevat.
En pidä tarinoista, joissa keskitytään vain vammaisuuteen. Adam oli Momin keskiössä kuitenkin sen verran pitkään, että muutamalle vammaisuuteen liittyvälle juonelle olisi ollut tilaa. Miten Adamin suhde vammaisuuteen muodostui sellaiseksi, kuin se oli katsojan tavatessa hänet? Oliko hänellä vertaistukea?
Vasta seitsemännellä kaudella saadaan nähdä pieni kurkistus miehen vammasuhteeseen. Hän ja Bonnie törmäävät behind the scenes -videoon, joka on kuvattu Adamin vielä kävellessä. Siinä Adam on kauniiden naisten ympäröimänä. Bonnie oivaltaa, ettei Adam ole koskaan puhunut siitä, miten vammautuminen muutti häntä, tai millainen siihen liittyvä henkinen prosessi oli. Nainen on myös aivan varma, ettei kävelevä Adam olisi hänen kanssaan; onhan hän entinen narkomaani ja alkoholisti. Adam puolestaan on varma, että Bonnie haluaisi hänen olevan vammaton. Kumpikin on väärässä, mikä selviää, kun he lopulta puhuvat. Tämä oli tärkeä juonikuvio, sillä se osoittaa kaksi asiaa: 1. Vaikka arjen saisi näyttämään kuinka helpolta, voi toimintakyvyn tärkeyttä lakkaamatta tuuttaava yhteiskunta saada meidät tuntemaan riittämättömyyttä ja epävarmuutta. 2. Adam kertoo, ettei kävelevä versio hänestä olisi ansainnut Bonnieta. Vaikka toimintakyvyn muutos on aina shokki ja suuri prosessi, saattaa se saada ihmisen asettamaan arvonsa uuteen järjestykseen ja tehdä henkilöstä jopa tietyllä tapaa onnellisemman, vaikka arki mutkistuisi.
Suosittelenko sarjaa katsottavaksi? En ole ole itse ollut koskaan addikti, joten en tiedä, kuinka triggeröivä se on samojen ongelmien kanssa painiville. Vaikka toisinaan kyseenalaistinkin joitain addiktioon ja siitä toipumiseen liittyviä juonikuvioita, koin sen pääpiirteittäin kunnioittavana, mutta myös viihdyttävänä. Samaan aikaan se avasi silmät itselleni vieraalle maailmalle. Kun aloin katsomaan Momia, en olettanut sen kääntyvän työprojektiksi, vaan olevan ainoastaan “aivot narikkaan” -sarja, jota katsoa polkiessani kuntopyörää. Yllätykseni oli kuitenkin positiivinen. Adamin representaatio ei ollut täydellinen. Virheineen se näyttää kuitenkin oivan esimerkin tavasta, jolla vammainen on mahdollista ottaa osaksi tavallista sitcomia. Suosittelen katsomaan sarjaa, mutta varauksella.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Vammaiskuvastot mediassa: Millainen fiktiorepresentaatio koetaan merkittäväksi?
Vammaiskuvastot mediassa: Millaista representaatiota toivotaan ja miten sitä saadaan?
Miksi mielikuvaa vammaisuudesta on monipuolistettava?
Kynäniekan salaiset mietteet 