Tämä postaus on Vammaiskuvastot mediassa -juttusarjani viimeinen osa. Juttusarjani pohjautuu kyselyyn, jonka tutkimuskysymys oli: ”Millainen representaatio vaikuttaa positiivisesti vammaisen minäkuvaan?” Tässä juttusarjassa paitsi analysoin kyselytuloksia, myös pohdin, miten vammaisuuden kuvauksen piirteet muuttuvat mediamuodosta toiseen.
Tavassa, jolla vammaisuutta kuvataan, on ongelmia paitsi akateemisen tutkimuksen, myös valtaosan toimintarajoitteita omaavien tai heidän läheistensä kokemusten mukaan; ainakin jos representaatioiden ympärillä käyvää keskustelua on uskominen. Olemme jo lopen kyllästyneitä sankarivammaisiin tai tragedioihin. Millaista representaatiota kaivataan lisää? Millaisia seikkoja moninaistamisen tiellä seisoo, ja miten representaatiota on mahdollisuus moninaistaa?
MILLAISTA REPRESENTAATIOTA KAIVATTAISIIN LISÄÄ?
Vastaajat tunnistavat vammaisrepresentaation kapeuden, ja niin aiemmissa vammaisuuden representaatioita tutkineissa tutkimuksissa, kuin tässä raportissakin esitetyt representaation kompastuskivet. Tämä on tulkittavissa heidän vastauksistaan. Vaikka kokemus representaatiosta on yksilöllinen, toistuvat kysymyksen ”Millaista representaatiota kaivattaisiin lisää?” vastaukset samankaltaisina. Näyttäisi siltä, että kyselyn perusteella vastaajat tuntuvat jakautuvan kahteen leiriin: toiset haluavat nimenomaan fiktiopainotteista representaatiota, osa faktapohjaista tietoa ja todellisen elämän kokemuksia.
Kyselyn perusteella on esimerkiksi selvää, että fiktiivisen hahmon tulee olla dynaaminen kokonaisuus, eikä passiivinen, kuolemaan tavalla tai toisella tuomittu. Toiveissa on nähdä hahmoja ja kuvauksia eri tavoin vammaisista ihmisistä siten, ettei ihminen ole osa vammaa, vaan ehdottomasti toisinpäin. Samaan aikaan toivotaan myös muun monipuolisuuden, esim. queeriyden lisäämistä vammaisuuden representaatioiden kentälle. Toden totta; jos vammaiselle hahmolle kuvataan seksuaalisuus, ja hänen sukupuoltaan ilmennetään jollain tavalla, näytetään hänet lähes poikkeuksetta cis-heterolinssin läpi. Ainoa esimerkki fiktiivisestä sateenkaarevasta vammaisrepresentaatiosta, joka itselleni tuli mieleen pitkänkään pohdinnan jälkeen, on Margarita With a Straw. Siinä CP-vammainen intialaistyttö muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja rakastuu erääseen tyttöön, jonka kanssa hänelle muodostuu suhde.
Vastaajien mukaan kaivattu representaatio on sellainen, jossa vammaiset näytetään itsenäisinä. Yleisesti monet (ainakin) fyysisesti vammaiset tarvitsevat vähintään jonkin verran, vammasta riippuen jopa runsaasti, ulkopuolisen ihmisen apua. Ei siis ole oletettavaa, että tällä haetaan kuvastoa, jossa moinen elämän realiteetti on sivuutettu täysin. Loogista on, että tällä tarkoitettaisiin henkistä itsenäisyyttä: vammainen näytettäisiin ihmisenä, joka päättää itse elämänsä suunnan ja tekee siihen liittyviä valintoja. Yleensä vammainen ihminen kuvataan arjessaan hahmona, joka tarvitsee vammattoman avustajan, ystävän tai muun antamaan sysäyksen esimerkiksi elämänmuutokseen tai mahdollistamaan sen jollain tavalla. Samalla, kun vammaiset hahmot halutaan nähdä henkisesti itsenäisinä, halutaan heidät nähdä luonnollisena osana kaveriporukkaa.
Itse peräänkuulutan myös vammaisen hahmon näkemistä maailmanvalloitusta kaavailevan antagonistin roolissa. Kyllä, vammaisisista todellakin on elokuvan pahiksiksi, joita vastaan sankarien tulee taistella. Representaatio on kuitenkin tehtävä hyvin: antagonisti ei saa olla antagonisti vammansa takia. Hänet pahaksi tekeviä ominaisuuksia ei tule liittää vammaan.
Siitä, millä tavoin vammaisrepresentaatiota voitaisiin fiktiossa lisätä, ei olla yksimielisiä. Osa kyselyyn vastanneista on sitä mieltä, että kintiövammaiset olisivat ratkaisu representaation monipuolistamiseen: Jos sarjoilla olisi samanlaiset vaatimukset kiintiövammaisille, kuin vaikka etniseen vähemmistöön kuuluville, olisi varmempaa nähdä vammaisia nykyistä useammin sarjoissa. Kaikki eivät kuitenkaan näe asiaa ongelmattomana:
”Asiassa on kaksi puolta. Toisaalta tämä olisi hyvä. Siinä on kuitenkin riskinä se, että sorrutaan kertomaan pinnallisia tarinoita, ja sorrutaan toistamaan vanhoja kliseitä. Mikäli hahmot onnistutaan kirjoittamaan osaksi monipuolista tarinaa, on tämä hyvä juttu.” – 40-vuotias vammautunut mies.
Osa vastaajista taas haluaa keskittää huomion muualle fiktiosta, esimerkiksi erinäköisten henkilöjuttujen muodossa. Osa ihmistä kokee tositarinat fiktiota samaistuttavammiksi, ja näkee niiden antavan voimaa ja uskoa omaan tekemiseen. Tarinat esimerkiksi vammaisten erilaisista elämäntyyleistä olisivat hyvin mielenkiintoisia. Lisäksi olisi tärkeää nähdä vammaisia puhumassa jostain aivan muusta kuin vammastaan, sillä vammainen ei ole vain toimintakykynsä. Myös asiapitoisessa sisällössä olisi tärkeää nähdä vammaisia siten, että oma toimintakyky on vain yksi ominaisuus muiden joukossa.
Sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden näyttää vammaisuutta vain yhtenä ominaisuutena muiden joukossa. Se tarjoaa mahdollisuuden jakaa eteenpäin niitä asioita mitä tahtoo, eli on valtavirtamediaa helpompi tapa monipuolistaa asiapitoista representaatiota.
Teettämäni kyselyn mukaan myös asiasisällöissä on vastaajien mukaan havaittavissa vammaisrepresentaatioiden yksipuolisuus. Samat naamat tuntuvat puhuvan vammaisten asioista somessa, lehdissä ja televisiossa. Näin he saattavat mielipiteineen alkaa edustaa etenkin vammattomien ajatuksissa kaikkien toimintakyvyn poikkeavuuksien omaavien kantoja. Todellisuudessa vammainen edustaa vain itseään, sillä jokaisen kokemus vammastaan on yksilöllinen. Vaikka kuka tahansa voikin tuottaa sosiaaliseen mediaan sisältöä, lähtevät yleensä heidän, joilla on jo paljon seurauksia, postaukset leviämän. Näin sosiaalisessa mediassakin saattavat kiertää samat naamat.
HAASTEET REPRESENTAATION MONINAISTAMISEN TIELLÄ
Jos Love on the Spectrumin kaltainen sarja olisi ollut televisiossa aiemmin, olisiko se helpottanut kirjoille kuuluvien pariutumista tai vaikkapa kommunikaatiotarpeiden sanoittamista? Olisiko tällainen auttanut ymmärtämään, millaisia kommunikaation haasteita omaa?
Suomessakin on tehty liikkeitä representaation monipuolistamiseksi. Tästä tuoreena esimerkkinä Ylen Kirjolla –sarja. Siinä neljä kirjolla olevaa ihmistä kertovat elämästään ja kohtaamistaan ennakkoluuloista. Tämä on tiettävästi ensimmäinen Suomessa kuvattu sarja, jossa kirjolla olevat ihmiset pääsevät ääneen omina itsenään. Minua, ja monia muita kuitenkin häiritsee sarjassa se, miten monessa kohtaa läheiset tuntuivat olevan äänessä enemmän kuin he, joihin sarja keskittyy. Kaikki haastateltavat olisivat olleet varsin kykeneviä kertomaan itse omasta elämäntilanteestaan. Toki, tässä on saattanut olla tavoitteena kuvata myös normiin nähden epätyypillisen toimintakyvyn vaikutuksia läheisiin. Siitä huolimatta tämän kaltaiset kuvaukset ovat suunnattoman tärkeitä. Koen äärimmäisen ongelmalliseksi sen, ettei representaatioista saisi nostaa esiin kritiikkiä. Vain harva representaatio on täydellinen ja oikeastaan sellaisen tavoittelu on jopa mahdotonta; ovathan jokaisen kokemukset omasta elämästä vamman kanssa hyvin erilaisia keskenään. Vaikka taustatyön tekisi kuinka hyvin, löytyy aina niitä, joita representaatio suututtaa tai seikkoja, jotka jäävät vaivaamaan. Soraäänet eivät tarkoita sitä, että representaatioon oltaisiin automaattisesti pohjattoman tyytymättömiä, tai että olisi tehnyt järkyttäviä virheitä. Kritiikistä voi ottaa vinkkejä siihen, miten representaatiosta saisi tulevaisuudessa monipuolisemman.
Toki on muistettava television olevan vain televisiota. Televisiota tehdessä jokaisessa tuotannon vaiheessa tehdään valintoja, joihin kameran edessä olevilla ei ole osaa eikä arpaa. Useimmiten se, millainen lopputulos on, selviää tuotannossa henkilöhahmoina oleville samaan aikaan kuin kaikille muillekin. Elokuva- ja televisiotuotannoissa täytyy aina ajatella maailmaa suuremman draaman mukaan. Toisin sanoen tehdä sisältöä, jonka olettaa kietovan katsojan syvälle verkkoonsa, pitäen tämän otteessaan. Näin ollen autenttinen representaatio saa väistyä usein hyödyn tieltä. Vaikka tuotannon ainoa tarkoitus olisikin autenttinen kuvaus, on toimintakykynormista poikkeavien ihmisten kirjo diagnoosien sisällä laaja. Vammaspesifitkin sarjat muotoutuisivat siis vain stereotypioiksi ko. diagnooseista. Leikkauspöydällä on aina tehtävä valintoja, joten vaikka ei mentäisikään suuremman draaman kaaren mukaan, piirtyy sarjassa olleesta henkilöstä aina hahmo.
Vammaisuudesta, tai mihinkään muuhunkaan vähemmistöön kuulumisesta ei voi kirjoittaa autenttista kokemusta konsultoimatta kyseiseen vähemmistöön kuuluvia. Edustajat monikossa ovat tärkeitä siksi, ettei yksi ihminen pysty kuvaamaan koko vähemmistön kokemusta. Haasteiden kokemisessa on merkittäviä eroja myös vähemmistöjen sisällä. Konsulttien kuuleminen auttaa ymmärtämään käsikirjoituksessa toistuvat haitalliset kliseet ja tekemään vaikuttavaa kuvausta. ETV-alan ammattilaiset saattavat kuitenkin ajatella, ettei meidän kuulemisemme ole tärkeää. Lisäksi kritiikin kuuleminen omasta keskeneräisestä työstä saattaa satuttaa. Aivan liian usein elokuvat ja sarjat, joissa on vammainen hahmo, nähdään virheellisesti vammaisille tarkoitettuina. Ajatus voi olla kaikua siitä, miten vammaiskuvastoa näyttävissä elokuvissa on ainakin menneinä aikoina keskitytty liikaa vain normeista ja oletuksista poikkeavaan toimintakykyyn. Todellisuudessa elokuvat, joissa on vammaisrepresentaatiota, ovat suunnattu aivan kaikille.
Perinteinen media ei ole ainoa, johon kohdistuu vammaisuuden kuvaamisen haasteita. Sosiaalinen media puolestaan saattaa olla monelle suuren kynnyksen takana. Alustat eivät välttämättä ole kaikille saavutettavissa ja niiden opettelu vie aikaa. Tilin kasvattaminen vie aikaa ja vaatii verkostoitumista. Monelle verkostoituminen voi olla suuren kynnyksen takana.
Perinteisen median tehtävä on raportoida maailman tapahtumista. Koska vammaiset kohtaavat paljon vääryyttä, tulevat juuri nämä tarinat näkymään mediassa, kunnes maailma olisi aidosti tasa-arvoinen. Esimerkiksi henkilötarinat saattavat jäädä vähäisemmälle. Lisäksi sellaisia vammaisia, jotka eivät esimerkiksi kerro vammaisuudestaan tai sairaudestaan avoimesti somessa, saattaa olla hankala tavoittaa. Koska yhteiskuntamme hankaloittaa vammaisen osallistumista työelämään esim. ennakkoluulojen ja toisaalta esteellisyyden ja soveltamishaluttomuuden vuoksi, meitä on yhä liian harvoin muun muassa asiantuntijatehtävissä. Näin ollen toimintakyvyn haasteita omaavia voi olla hankala saada asiantuntijarooleihin.
Vammaisia ei ehkä oteta mukaan ohjelmiin joko tuotantotiimin ennakkoluulojen vuoksi, tai siksi, että erilaisen toimintakyvyn omaavat henkilöt eivät selviäisi formaatin vaatimista asioista. Voi luonnollisesti myös olla, etteivät meikäläiset uskalla hakea ohjelmiin.
MITEN REPRESENTAATIOTA VOIDAAN MONIPUOLISTAA?
Representaatiota on mahdollista monipuolistaa yksinkertaisin keinoin. Taustalla tulee olla halu kertoa moninaisempia tarinoita. Moninaisten tarinoiden kertominen on mahdollista omia ennakkoluuloja tiedostamalla. Millaisia käsityksiä esimerkiksi perinteisen median toimijoilla on vammaisuudesta? Mistä ne kumpuavat? Omia ennakkoluuloja voi haastaa tutustumalla vammaisten elämään. Tämä ei suinkaan tarkoita, että kadulla voisi mennä kyselemään mitä tahansa, vaan tulee pyytää apua avoimesti vammaisuudesta puhuvilta ihmisiiltä ja maksaa heille tästä työstä asiaan kuuluva korvaus. Vähemmistöjen ääniä tulee kuulla myös pohdittaessa, millaisia tarinoita tahdotaan kirjoittaa. Kritiikille on oltava avoin.
Sosiaalisen median näkökulmasta tehtävä on helpompi. Vammaisjärjestöjen on kannustettava jäseniään vaikuttamisen piiriin. Vaikuttamisen aloittamista helpottavat selvät ohjenuorat ja koulutukset, joten järjestöjen tulisi mahdollisuuksien mukaan myös järjestää koulutuksia teemaan liittyen. Koulutuksiin olisi tärkeä ottaa sellaisia ihmisiä, joilla on jo vankka kokemus erilaisilla alustoilla toimimisesta. Kun ymmärtää eri sovellusten toimivuuden, on helpompi tehdä vaikuttavaa sisältöä. Etenkin alussa suurempien tilien on autettava pienempiä tilejä saamaan näkyvyyttä jakamalla heidän postauksiaan.
Kaipuu monipuolisempaan representaation on selkeä. Näkyvyyttä kaivataan niin eri vamman omaaville kuin toisaalta erilaisille tarinoillekin. Toiveita yhdistää yksi piirre: nimittäin se, että vamma olisi vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Hyvän representaation tiellä kuitenkin seisovat niin rakenteet kuin ennakkoluulotkin. Kuvaston monipuolistamiseksi kaivataan rohkeutta, yhteistyötä ja sinnikkyyttä.
Kynäniekan salaiset mietteet 