Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatioita, olivat nämä sitten sarjoissa, kirjoissa, podcasteissa tai elokuvissa. Analyysissani pysähdyn kysymään esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Oliko teos samaistuttava? Mikä siinä sykähdytti? Mitä olisin toivonut lisää? Mikä jäi kenties kaihertamaan?
Tällä kertaa analyysissani on Netflixistä löytyvä, vuonna 2016 ilmestynyt elämäkerrallinen elokuva Maudie, joka kertoo Maud Lewisista, kanadalaisesta ITE-taiteilijasta, joka syntyi 1900-luvun alussa ja kuoli vuonna 1970 pitkän sairastelun jälkeen. Hänellä kerrotaan olleen epämuodostumia ja reumaattisia sairauksia.
Tätä lukiessa saatat nyt ajatella: “Ahaa, onko tämä perinteinen vaikeuksista voittoon –tarina, jossa yhteiskunnan hylkimä vammainen näyttää häntä hylkivälle yhteiskunnalle ja epäileville ihmisille närhen munat noustessaan kuuluisuuteen?”. Niin minä ajattelin, mutta valitettavasti jouduin pettymään. Netflix on luokitellut elokuvan draamaksi, elämäkerraksi, ja nyyhkytarinaksi. IMDB ja Wikipedia tituleeraavat teosta romanssiksi. Odotin jotain aivan muuta, etenkin kun ottaa huomioon elokuvaa internetissä kehuneet henkilöt, jotka sanoivat: “Tästä elokuvasta tulee hyvä mieli. Se muistuttaa, kuinka vähästäkin voi olla onnellinen.“ Mitä sadisteja nämä tämän elokuvan katsojat olivat? Minä olen sadisti, ja minulla oli paha olla, sillä minun silmääni kipu jota Maudie mitä todennäköisemmin koki halki elämänsä, ei ollut suostumuksellista. Enkä nyt puhu fyysisestä kivusta, vaikka reumaattiset sairaudet toki niitä varmasti aiheuttivat.
Toisin kuin filmin arvostelleet katsojat, elokuvan tekijät eivät nähdäkseni kuitenkaan suhdetta romantisoi, josko eivät ääneen tuomitsekaan, mutta Ethan Hawke on Everettinä kertakaikkiaan sietämätön juro mulkku. Sally Hawkins tekee myös erinomaista työtä Maudiena, josta löytyy muitakin tasoja kuin olosuhteiden uhri.
Elokuvan alussa Maud asuu tätinsä kanssa. Täti ja tämän veli Charles käyvät keskustelua Maudien hoidosta. Molemmat ovat sitä mieltä, ettei Maud voisi huolehtia itsestään, tai hankkia töitä. En henkilökohtaisesti näe asiaa niin. Elokuvan perusteella Maudie vaikutti selviävän hyvin arjen askareista itse, ottihan hän kontolleen myös miehensä yrityksen kirjanpidon kodinhoidon lisäksi. Elokuva heijastelee mielestäni osuvasti yleistä suhtautumista vammaisuuteen: emme osaa mitään, emmekä selviä ellei meitä kaitse. Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet, on suhtautuminen vammaisuuteen ollut samanlaista.
Maud tympääntyy sukulaistensa suhtautumiseen ja päättää lähteä kokeilemaan siipiään. Sattumalta hän päätyy Everettin, kylän äkäpussin, kotiapulaiseksi. Tämä hetki on niitä harvoja, joissa näen naisen sisun; vaikka Everett epäilee ja vähättelee häntä minkä kerkeää, hän todistaa osaavansa ja pystyvänsä. Hän pitää pintansa, kunnes mies päättää palkata hänet.
Tähän mieheen Maudie rakastuu, tai ainakin ottaa hänet miehekseen. Rakkauden eloa suhteessa epäilen vahvasti, sillä en näe parin välillä hitustakaan rakkautta. Mies lyö naista ja kertoo toistuvasti, kuinka hankala tämän kanssa on elää. Hän vähättelee Maudien osaamista, eikä huomioi hänen tarpeitaan. Toki tuolloin elettiin aikaa, jolloin miehen malli oli hyvin toksinen ja kankea. Miehiset miehet eivät tosiaan saaneet puhua, tai pussata. Mikään vino kasvatusmalli ei oikeuta väkivaltaan, eikä mikään “realistinen” ajankuva oikeuta väkivallan romantisointia. Everett toki antoi Maudien maalata ja hoiti tälle (ensin asiaa vastustettuaan) verkko-oven, jotta hyttyset eivät pääsisi sisään. Kun Maudie sairastui, mies vei hänet sairaalaan. Nämä eivät mielestäni ole rakkaudenosoituksia vaan yleistä inhimillisyyttä. Vasta Maudien maatessa kuolinvuoteellaan alkoi Everet puhua tunteistaan. Kyynikko minussa ei näe tässä rakkautta vaan Everettin pelon: “Nyt menetän tuon ainoan ihmisen, joka olisi kykenevä välittämään minusta.”
Eniten minua sieppaa se, ettei Maudie pistä missään vaiheessa elokuvaa vastaan. Hän on jokseenkin tyytymätön kohteluunsa, mutta ei polje jalkaansa. Toisaalta tämä on yleistä lähisuhdeväkivaltaa kokeneissa; omien ajatusten sanominen pelottaa, sillä se saattaa johtaa enenevään väkivaltaan. Tämä on ymmärrettävää. Vammaisia nähdään kuitenkin vain harvoin mediatuotoksissa rakkauden kohteina ja yhteiskunta syöttää ajatusta vammaisista huonoina kumppaneina. Monella vammaisella (etenkin naisella) on tarve miellyttää ja rikkoa rajojaan yksinjäämisen pelossa. Tällainen kuvaus normalisoi omalta osaltaan entistä enemmän tuota ajattelua.
Genret, joihin elokuva on luokiteltu, herättävät minussa kysymyksiä. Nyyhkytarinan kyllä näen. “Voi vammaisparkaa” saattaa olla monen katsojan ajatus. Ymmärrän sen sinällään; kyllähän Maudia on kohdeltu elokuvassa kaltoin. Läheiset epäilevät hänen kykyään kaikessa ja hänelle on valehdeltu yhdessä elämän eittämättä vaikeimmassa asiassa; Maud synnytti lapsen, jonka äiti ja veli väittivät kuolleen synnytyksessä. Mies, jonka hän lopulta päätyy ottamaan itselleen lyö häntä. Hän ansaitsee rahaa taiteellaan, muttei näe siitä penniäkään, sillä Everett hoitaa perheen raha-asiat.
En ole tutustunut Maud Lewisin elämään sen suuremmin, joten en tiedä, kuinka todenmukainen elokuva on. En siis ota kantaa siihen, kuinka realistinen kuvaus se oli. Aidolta elokuva kuvauksineen tuntui, mutta tuo elämä ei ollut kaunista katseltavaa. Valitettavan moni vammainen on joutunut ja joutuu kohtaamaan vastaavaa. Siksipä representaatio saattaa olla monelle samaistuttavaa ja voimauttavaa siitä näkökulmasta, että katsoja ymmärtää, ettei ole yksin. Toivon tosielämän Maudin elämän olleen hiukan kauniimpi, ja elokuvantekijöiden halunneen herättää draaman kautta tunteita.
Voisinko suositella tätä Netflixistä löytyvää elokuvaa? Kyllä, tietyin ehdoin. En voisi suositella teosta inspiroivana ja voimauttavana, tai identiteettiä eheyttävänä. En voi myöskään suositella elokuvaa henkilölle, joka tahtoo murtaa käsityksiään vammaisista säälin kohteena. Sen sijaan, jos tahtoo ymmärtää, millaista vammaisten kaltoinkohtelu voi olla, on tämä yksi kuvaus asiasta. Vaikka elokuva kuvaa menneitä vuosikymmeniä, ei suhtautuminen ole valitettavasti hirvittävästi muuttunut.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Vammaiskuvastot mediassa – juttusarja: sarjassa analysoin sitä, kuinka tapa kuvata vammaisuutta vaihtelee mediamuodosta toiseen. Lisäksi selvitän, millainen vaikutus näillä kuvastoilla voi olla vammaisen minäkuvaan.
Kynäniekan salaiset mietteet 