Vammaisuuden näyttämö: The Ride Ahead

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä @espoocine-elokuvafestivaalin Crip Cine -sarjan kanssa. 

Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa analysoin olemassa olevia vammaiskuvastoja, olivatpa ne sitten sarjoissa, elokuvissa, kirjoissa tai podcasteissa. Analyysini tyyli ja syvyys vaihtelee jonkin verran tutkittavan tuotoksen mukaan, mutta kysyn aina samoja kysymyksiä: Mikä sykähdytti ja mihin samaistuin? Mikä tökki? Mitä olisin kaivannut lisää?

Tällä kertaa analyysissani on Espoo Cinen Crip Cine -sarjasta löytyvä The Ride Ahead, joka kuvaa CP-vammaiseksi itseään tituleeraavan Samuel Habibin matkaa vanhempiensa varjoista kohti itsenäistä opiskelijaelämää. Sanon “itseään tituleeraavan”, sillä elokuvassa käy ilmi, että henkilöllä on hyvin harvinainen geenimuunnos, joka itsessään ei ole sama asia kuin CP-vamma.

The Ride Ahead on kuvaus matkasta, johon on nivottu kauniisti vammaisuuden herättämiä tunteita. Se on kuvaus siitä, miten meidät toimintakykynormista poikkeavat nähdään. Samuelille puhutaan lentokentällä kuin lapselle siitä huolimatta, että hänen isänsä kertoo, ettei niin tule tehdä, vaan Samuelille voi ja tulee puhua kuin kenelle tahansa muullekin ikäiselleen parikymppiselle miehelle. Miksi nuori mies ei itse puutu tilanteeseen? Koska hän menee shokkiin kohdatessaan tuollaista ymmärtämättömyyttä. Samuel puhuu koskettavasti tulevaisuuden haaveistaan, jotka voisivat olla kuin kenen tahansa suusta; siitä, miten hän haluaa perheen, oman asunnon ja itsenäisen elämän. Samuel kuvaa myös sitä, miten ei haluistaan huolimatta ole varma, onko se hänelle mahdollista. Samaistun tähän, sillä teininä minäkin mietin, mitä voisin olla, mitä minusta voisi tulla, tai kuinka vammani mahtaisi potentiaalisesti vaikuttaa unelmieni tavoitteluun. 

Samuelin matka on oiva muistutus representaation, eli kaltaistensa sekä yleisen moninaisuuden näkemisen, tärkeydestä. Se kuvaa myös vertaistuen merkitystä. Elokuvan alussa Samuel on nimittäin epävarma itsestään. Vaikka hän onkin tietyllä tavalla lukossa itsensä kanssa, hän suhtautuu itseensä oman elämänsä aktiivisena tekijänä passiivisen olijan sijaan. Elokuvan aikana hän muuttuu varmemmaksi ja katsoja saa seurata, kuinka Samuel muuttaa vanhempiensa kodin yhteyteen rakennettuun lisäsiipeen, jossa hän pääsee elämään omannäköisempää elämää avustajaringin turvin. Matka ei olisi onnistunut ilman vertaistukea; ymmärtääkseen paremmin vammaisuutta ja vammaisen elämän mahdollisuuksia hän haastattelee monin tavoin toimintakykynormista poikkeavia ihmisiä. Hän kyselee heiltä seksin harrastamisesta, perheen perustamisesta, heidän kohtaamastaan ableismista ja vammaisidentiteetin muodostumisesta.

Haastattelut eivät ole tärkeitä vain Samuelille, vaan myös katsojalle, jolle avautuu niiden kautta ymmärrys vammaisuuden moninaisuudesta. Vaikka vammaisuus tuo mukanaan universaaleja kokemuksia, emme ole yhtä massaa. Jokaisella meistä on oma polkumme sekä oma suhtautumisemme erilaisiin asioihin kuten seksuaalisuuteen. Vaikka vammaisuus vaikuttaa tapaamme elää, vaikuttavat siihen myös kaikki muut kokemukset. Vanhempien ihmisten haastattelut tuovat esiin myös sen, miten suhtautuminen vammaisuuteen on vuosien ja vuosikymmenien saatossa muuttunut kulttuurillisesti, ja missä junnataan paikallaan. Minua lämmitti se, miten moninainen ammattikunta vammaisista muodostui: oli esimerkiksi viihdetaiteilijaa, urheilijaa ja poliittista vaikuttajaa sekä monia muita. Vaikka ammatti voi vaikuttaa pieneltä asialta, osoittaa representaation moninaisuus, ettei vammaisuus tarkoita automaattisesti jonkin tietyn polun valitsemista. 

Pidin myös siitä, miten eräs haastateltava nosti esiin, ettei koskaan täysin tiedä miten hänen vammansa oireilee sinä päivänä. Tämä toimii katsojalle oivana muistutuksena siitä, ettei toimintakyky ole stabiili, vaan voi vaihdella rajustikin. Kun ihminen puhuu oireistaan ja mahdollisten tuki- tai esteettömyyteen liittyvien järjestelyiden tarpeesta, tulee nämä ottaa tosissaan, vaikka henkilö ei juuri siinä hetkessä niitä näyttäisi tarvitsevan. 

Monesti kulttuurissamme tuntuu olevan vallalla ajatus, jonka mukaan synnynnäisen vamman kanssa tulisi olla automaattisesti sinut. Tämä ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Jokainen vamman kanssa elävä tietää niin toimintakyvyn, kuin siihen suhtautumisen olevan päivästä kiinni. Siitä, miten keho kiukuttelee tai tottelee, ja siitä, millaisiin tilanteisiin päätyy ja kuinka tulee kohdatuksi. Samuelilla on radikaalisti etenevä vamma, ja hän kuvaa, kuinka hänen toimintakykynsä on muuttunut. Hän kertoo, miten tuleva pelottaa häntä ja miten tietyt kehon oireet vituttavat. Samaan aikaan hän toteaa, ettei tahtoisi vammaansa pois. Se on osa häntä. Hänen tapansa puhua sallii kaikki tunteet, mutta osoittaa, ettei hän halua sääliä. Se on tapa, jolla toivoisin mahdollisimman monen vammaisen puhuvan itsestään.       

Pidin siitä, miten dokumentti oli rakennettu. Näin Samuelin tarinasta alun perin lyhytelokuvaversion, jonka kerrontatyyli sai minut miettimään, oliko Samuel todellakin operaation takana, vai oliko projekti lähtenyt isän kynästä ja pojan nimi lätkäisty päälle. The Road Ahead avasi ajoittain dokumentin teon luovaa prosessia, mikä teki siitä uskottavan. Se oli eheämpi kokonaisuus, ja pidin siitä, miten lopussa tosiaan näytettiin muuttoa, sekä Samuelin tutustuminen mahdollisen deitin kanssa.

Elokuva on elämänmakuinen ja rehellinen dokumentti, joka pakotti minut pohtimaan suhtautumistani vammaisuuteen. Olen aina se, joka sanoo, ettei vammaisia tarvitse tai tule sääliä. Ajattelen, ettei vamma lopulta rajoita sitä, mitä voimme tehdä tai olla. Kohtaan ihmiset persoonina. Silti Samuel Habibin tarinaa katsoessa, oli päällimmäinen tunteeni dokumentin alkupuolella sääli. Vammani on sellainen, että vaikka tarvitsen monissa asioissa päivän aikana vähintään osittaista apua: teen nimenomaan osittaisen avun ansiosta paljon asioita itsenäisesti. Ilman avustajaa olisin monin tavoin ongelmissa, minkä lisäksi värikäs ja minun näköiseni arki ei olisi mahdollista. Jos joku ei auta minua aamulla ylös sängystä ja illalla sänkyyn, olen liemessä. En kuitenkaan ole kaikessa tekemisessäni riippuvainen muiden ihmisten avusta, toisin kuin Samuel vaikuttaisi olevan. Hänen elämänsä vaikutti minun silmiini rajoittuneelta, eikä oman ableismin kohtaaminen tuntunut lainkaan hyvältä. Samalla se oli mielenkiintoista: Jos kohtaan hyvin laaja-alaisen vanmman omaavan ihmisen arjessani, ei tunnereaktioni ole sama. Johtuiko se siis tavasta, jolla tarinaa kerrottiin? Mistä tunne tuli? Toisaalta se oli tervetullut muistutus siitä, ettei vammaisaktivistikaan ole immuuni yhteiskunnan syöttämille ajatuksille vammaisuudesta, ja kuinka oman sisäistetyn ableismin työstäminen on enemmän tai vähemmän jatkuva matka.

Suosittelisinko elokuvaa? Jos festarit ovat jo muutenkin kiikarissa, on Samuelin tarina mielestäni katsomisen arvoinen. Sellainen mestariteos elokuva ei kuitenkaan ollut, että pelkästään sen takia kannattaisi suunnata festareille. Mikäli katsot elokuvan, kehotan varautumaan tunteiden vuoristorataan.

Elokuva on nähtävissä Crip Cinessä 27.8.2024 klo 17.15 Louhisalissa.

Koko Espoo Cinen ja Crip Cinen ohjelmiston löydät täältä.
Katsothan kiinnostavien elokuvien lisäksi myös festarin oheisohjelman!