Postaus on toteutettu osana laajempaa kaupallista yhteistyötä Espoo Cine -elokuvafestivaalin Crip Cine -sarjan kanssa.
Huhtikuussa 2025 Crip Ciné laajenee omaksi festivaalikseen. Luvassa on 12.-16.4. 2025 laaja kattaus elokuvia, joita ei ole aiemmin Espoo Cinén Crip Ciné – tarjonnassa nähty. Ohjelman voit katsoa tästä.
Tämä elokuva on kuitenkin katsottavissa maksutta 12.4.-31.5.2025 Espoo Cinen tarjoamilla verkkoalustoilla.
Katso muut arvioni Crip Cinen 2025 näytöksistä tästä.
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatioita, olivatpa ne sitten sarjoissa, kirjoissa, podcasteissa tai elokuvissa. Analyysini tyyli ja syvyys voivat vaihdella merkittävästi teoksesta toiseen, mutta niissä vastataan aina seuraaviin kysymyksiin: Mikä representaatiossa oli hyvää? Koinko sen samaistuttavana? Mitä olisin kaivannut lisää? Entä jäikö jotakin hampaankoloon?
Tällä kertaa analysoitavakseni on päätynyt Espoo Cinen Crip Cinessä nähtävillä oleva dokumenttielokuva We Have a Dream, joka kuvaa eri tavoin vammaisten ihmisten elämiä eri puolilla maailmaa.
We Have a Dream on siitä erikoinen kokonaisuus, ettei siinä ole elokuvallisesti punaista lankaa. Se kuvaa toisistaan irrallisia henkilöitä tai pareja, jotka eivät koskaan tapaa toisiaan. Elokuvalla ei ole myöskään yhtä selvää teemaa, kuin vaikkapa myöskin Crip Cinessä nähtävässä Acsexybilityssä, joka ottaa kantaa ikivanhaan kysymykseen: “Onko vammaisilla seksuaalisuutta?” Siitä huolimatta myös We Have a Dream onnistuu herättämään monenlaisia tunteita riemusta samaistumiseen, helpotukseen ja toisaalta vihaan. “Ihanaa, en ole pohdintani kanssa yksin!” / ”Eikö mikään kulttuuri ole ableismista vapaa?”
Elokuvassa käsitellään tärkeitä teemoja kuten vammaisuuden pelkoa. Yhteiskunnassamme vallitsee toimintakykynormi, eli oletus vammattomuudesta. Näin ollen vammaisuus saattaa olla monesta vanhemmasta, tai ainakin vanhempien läheisistä, pelottavaa. Tästä kertoo teini-ikäinen kuuro ja toisen jalan amputaation kokenut Maud, sekä albiinon ja ilmeisesti epämuodostumia omaavan Xavierin äiti. Maudin vanhempien järkytyksen taustalla saattaa olla pelko; osaisivatko he hommata tyttärelleen kaikki palvelut, joita tämä tarvitsee? Osaisivatko he olla tarpeeksi tukevia?
Xavierin tummaihoinen äiti kertoo, kuinka Xavier oli järkytys koko kylälle ja hänen sanotaan kiroavan koko suku. Xavier taas kertoo, kuinka lapset juoksevat häntä karkuun. Koulussa vaikuttaa siltä, kuin muut lapset olisivat sulkeneet hänet ryhmätehtävistä ulos. Minulle ei täysin selvinnyt, johtuuko negatiivinen suhtautuminen Xavieriin hänen albiinoudestaan vai poikkeavista kasvoistaan. Äiti ei ainakaan tunnu ottavan kantaa sairauteen, vaan kertoo vain albiinouteen liittyvistä huolista: entä, jos poika kaapataan kesken koulumatkan, sillä albiinolapsia on heidän kulttuurissaan tapana käyttää mustaan magiaan?
Maudia ja hänen vammatonta sisartaan haastatellaan yhdessä. Sisar on suloinen, sillä hän kuvaa, kuinka Maudin vammat eivät oikeastaan hidasta häntä. He harrastavat yhdessä, jos eivät täysin “perinteisen kaavan mukaan”, niin soveltaen. Minua lämmitti myös se, kuinka heti alussa näimme Maudin (ainakin päällepäin vammattomien) ystävien seurassa. Tämä osoittaa, ettei vammainen ole tuomittu yksinäisyyteen tai hengaamaan vain sisarusten kanssa. Vaikka vertaistukipiirit ovatkin tärkeitä, on aivan yhtä olennaista näyttää, ettei ystävien tarvitse löytyä pelkästään omien joukosta.
Sydäntäni lämmitti suuresti, kun elokuvassa kohdataan vanhempi onnettomuudessa vammautunut Luis ja tämän vammaton vaimon. Jo itsessään tämän kuvaston näyttäminen on tärkeää, sillä perinteisesti vallalla tuntuu olevan ajatus, jonka mukaan vammaiset ovat huonompia kumppaneita. Minut sai hymyilemään se, että katsojan ja pariskunnan ensikohtaamisella tämä toisiaan silminnähden syvästi rakastava pari tanssii sulavasti. Riemuitsin tästä, sillä vammaisia kuvataan vain harvoin sulavaliikkeisinä, elleivät he ole huippu-urheilijoita. Vielä tärkeämpää katsojalle tämän pariskunnan kohtaamisessa on heidän koko perheensä näkeminen. Pariskunnalla nimittäin on herttainen, mutta hiukan haasteita omaava ADHD-piirteinen ja autismin kirjolle menevä poika Antônio. Representaatio on tärkeä, sillä perinteisesti ajatellaan, että vammainen on kyvytön vanhemmaksi. Tämä pilkettä silmäkulmassa omavaa lempeä mies on kuitenkin aktiivinen lapsensa kasvatuksessa, eikä vastuu pojasta kaadu vaimon harteille. Pariskunta myös kertoo toiveistaan poikaansa koskien. He eivät halua panostaa vain pojan sosiaalistamiseen, mikä tuntuu olevan lääkärien tahto, vaan he tahtovat tämän oppivan (omalla tavallaan) samoja taitoja kuin kuka tahansa muu.
Elokuvassa puhutaan vammaisidentiteetin muodostumisesta ja vertaistuen merkityksestä. Kaksi toisilleen tuntematonta tyttöä, Khendo ja Nirmala, joutuvat maanjäristyksessä onnettomuuteen, jonka vuoksi kummankin toinen reisi amputoidaan. Tytöt tutustuvat toisiinsa kuntoutuskeskuksessa ja heistä tulee oitis erottamattomat. Yhdessä taitojen uudelleenopettelu ja uudenlaiseen kohteluun tottuminen on helpompaa. Toinen tytöistä puhuu koskettavasti siitä, kuinka joutui kiusatuksi, ja miten hän ei aluksi tunnistanut itseään peilistä. Vaikka vammautuminen ei ole maailmanloppu, kuten tytöt elämänilollaan osoittavat, on se aina shokki.
Ennen kaikkea elokuvassa puhutaan unelmista ja valetaan katsojaan toivoa. Elokuvan viesti ei ole “rajoitteet ovat vain omassa päässä” , vaan se, miten on mahdollista kyetä moneen asiaan rajoitteistaan huolimatta. Luis halusi perheen ja sen hän myös sai. Nuoremmat polvet unelmoivat lääkärin, lakimiehen ja näyttelijän urasta. Keniasta kotoisin oleva sokea Charles kertoo haluavansa inspiroida ja auttaa muita kaltaisiaan, aivan kuten hänen koulullaan vieraillut sokea paraurheilija oli inspiroinut häntä. Representaatio, eli mahdollisuus nähdä kaltaisiaan tyyppejä joko mediasssa tai elävässä elämässä eri rooleissa, mahdollistaa myös oman tulevaisuuden kuvittelemisen.
Oliko representaatio samaistuttavaa? Kyllä. Se ei tuntunut käsikirjoitetulta, vaan henkilöt saivat kertoa omin sanoin kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Henkilöitä ei myöskään yritetty tunkea tiettyyn muottiin. Elokuva pyrkii näyttämään vammaisuutta moninaisesti. Hahmot ovat erilaisista kulttuuritaustoista. Heidän ikähaarukkansa on laaja ja toimintakyky on vaihteleva. Pääsemme kuulemaan tarinoita niin vammautuneilta kuin syntymävammaisiltakin. Representaation moninaisuus on tärkeää, sillä liian usein sanaa “vammainen” ajatellessa mieliimme maalautuu kuva tietynlaisesta ihmisestä. Todellisuudessa vammojen kirjo on paljon laajempi, kuin mitä (esimerkiksi) median mieliimme iskostamat kuvat väittävät. Henkilöiden kokemuksissa oli paljon itselleni tuttua, ja vaikkeivät he olleet koskaan tavanneet toisiaan, ristesivät kokemukset heidän välillään osittain. Silti se, etteivät kaikki kertoneet samoista asioista, sekä se, että kokemuksissa oli myös eroja, osoittaa, ettemme ole yhtenäistä massaa. Olemme yksilöitä, joiden ajatus- ja kokemusmaailmaan ympäristö vaikuttaa aivan yhtä paljon, kuin kehon tuomat rajatkin. Kuten Maud alussa toteaa: “Mietin usein muita kaltaisiani. Onko heillä samat mahdollisuudet kuin minulla? Yhtä tukevat vanhemmat ja muu ympäristö?” Se, että vammaisella on kannustava ympäristö, on olennainen tekijä elämässä menestymisessä. Albiinopoika Xavierin kotona ei ole sähköjä. Koulun johtaja huomaa pojan lahjakkuuden ja tuo perheen katolle aurinkopaneelit, jotta tämä voi opiskella pimeyden tultuakin.
Mitä jäin kaipaamaan lisää? Vaikka vamma ei määritä henkilöä tai hänen elämänsä suuntaa, vaikuttaa erilaisuus eittämättä myös läheisiin. Olisin kaivannut enemmän myös läheisten ääntä dokumentissa; miten esimerkiksi vanhemmat ovat sopeutuneet lapsensa erilaisuuteen, ja millaisia ajatusprosesseja he ovat käyneet läpi? Millaista ableismia, eli vammaisten syrjintää läheiset ovat kokeneet välillisesti? Miten vamma on vaikuttanut Luisin ja hänen vaimonsa parisuhteeseen?
Kokonaisuutena elokuva on elämänmakuinen ja lempeä. Se puhuu kipukohdista, joita vammaiset saattavat joutua kohtaamaan, mutta ei takerru niihin. Se näyttää arkea ja siihen kuuluvia, vain vammaisille ominaisia asioita, kuten kuntoutusta ja apuvälinehuoltoa, mutta ne ovat dokumentissa yhtä normaali osa arkea, kuin koulunkäynti tai lautapelien pelailu. Minusta apuvälineprosessia, eli sitä kuinka maanjäristyksen seurauksena jalka-amputaation kokeneet kaverukset saivat uudet proteesit, oli mielenkiintoista seurata. Vaikka tiedän, miten vaikkapa ortooseja valmistetaan Suomessa, kiinnostivat minua mahdolliset kulttuurierot. Samoin oli mielenkiintoista nähdä, miten kuntoutusta toteutetaan muualla. Vammattomalle, jolla ei ole kokemusta vammaisuudesta, näiden vain vammaisuuteen liittyvien asioiden näkeminen voi olla aivan yhtä silmiä avaavaa kuin se, että dokumentti näyttää meidät tekemässä myös “normaalin arjen juttuja”.
Suosittelisinko tämän elokuvan katsomista? Ehdottomasti, joskaan en ehkä sellaiselle henkilölle, joka odottaa jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Elokuvassa ei ole varsinaista juonta, joka saisi katsojan jännittämään tulevia tapahtumia. Se ei ole elämäkertaelokuva, joka kuvaisi henkilön elämän vaiheita. Se ei seuraa henkilöiden matkaa pisteestä A pisteeseen B. Silti se oli heittämällä yksi parhaista Crip Cinen tämän vuoden elokuvista. Syy on yksinkertainen: se ravistelee katsojan ajatuksia siitä, mitä vammaisuus on ja kuinka vammaiset ajattelevat elämästä.
Kynäniekan salaiset mietteet 