VUOSIKOOSTE 2024
Vuosi on lopuillaan ja on aika kurkistaa, mitä sainkaan tänä vuonna aikaiseksi ja mitkä asiat jäivät mieleeni. Perinteisen vuosikoosteen tapaan postauksen lopussa on myös muutama tänä vuonna kirjoittamani blogipostaus, jotka sinun kannattaisi lukea.
Vuoteeni on mahtunut paljon kaikenlaista. Monen vuosikoostetta lukiessa saattaa tuntea huonommuutta, sillä ei itse ehdi, jaksa tai muuten kykene samaan. Tiedostan, että vuosikoostettani lukiessa voi helposti tulla joko sellainen tunne, että olisi itse pitänyt tehdä enemmän. Vertailu on turhaa, sillä ihmisen arvoa ei mitata hänen suorituksistaan. Se, mihin sinä pystyt, on hyvä juuri sinulle, juuri tässä hetkessä. Omien rajojen kuuntelu on tärkeä taito, jota en ole itse aina osannut.
Se, että vuoteni näyttää tältä, ei ole selviö: Tiedostan olevani monella tapaa etuoikeutettu. Olen pisteessä, jossa minulle tarjoutuu mahdollisuuksia tehdä erilaisia asioita. Olen onnekas, sillä kehoni jaksaa, enkä useinkaan uuvu tekemisestä, ellei se ole hyvin ahdistavaa. Lisäksi vähintään osa tekemisestäni on kompensaatiota. Vaikken ikinä ajattelisi muiden kohdalla, että heidän tulisi ansaita paikkansa yhteiskunnassa, koen säännöllisin väliajoin, että MINUN pitäisi tehdä enemmän kelvatakseni.
YHTEISKUNTATIETEIDEN KANDIDAATIKSI: Tietyllä tapaa raskain vaihe tänä vuonna oli henkilökohtaisessa elämässäni keväällä, kun kirjoitin kanditutkielmaani. Päädyin tekemään kyselyyn pohjautuvan tutkielman siitä, kuinka vammaisuuden aikuisviihdekuvastot vaikuttavat vammaisen henkilön käsitykseen omasta seksuaalisuudestaan. Olen kandini onnistumisenkin kannalta suunnattoman kiitollinen siitä, että päädyin aloittamaan aktivismin. Ilman sitä en nimittäin todennäköisesti olisi saanut kandiani tehtyä, sillä someni ansiosta kysely sai vastaajia.
Olen ennenkin kirjoittanut pitkiä ja kunnianhimoisia projekteja. Lähes kaksinkertaiseksi kandin suositellusta mitasta venynyt työ oli haastavuudessaan kuitenkin omaa luokkaansa. Tekstin tuottaminen ei ole ikinä ollut ongelma, mutta perfektionismini yhdistettynä akateemiseen tarkkaan vääntöön oli yllättävän raskas rupeama. Kandin työstäminen paljastui hankalaksi aiheen takia. Ensinnäkin kovin moni ei ole valmis puhumaan intiimiasioistaan, anonyymistikään, joten aineiston saaminen ei ollut itsestäänselvyys. Toisekseen englanninkielisestä maailmasta löytyi kyllä runsaasti tietoa siitä, miten vammaista kuvataan kiihottavassa materiaalissa, mutta sen vaikutuksia on tutkittu vain vähän. Vertailukohteita ei siis juuri ollut.
Vaikka manasin kandia useampaan otteeseen alimpaan helvettiin ja epäilin monesti, saanko mitään järkevää tehtyä, tuli työstä lopulta ensimmäiseksi akateemiseksi uurastuksekseni huikea. Vaikka kandityöni (ylipitkästä mitastaan huolimatta) on vain pintaraapaisu aiheeseen, on se silti uskoakseni silmiä avaava: Se auttaa hahmottamaan sitä, ettei porno ole mustavalkoisesti hyvä tai paha asia. Toisaalta se avaa myös sitä, kuinka representaatiolla on kiihottamistarkoituksessakin esiintyessään väliä.
Matka oli opettavainen: Opin niin aikuisille suunnatuista sisällöistä, akateemisesta tutkimuksesta kuin itsestäni kirjoittajana. Ennen kaikkea ymmärsin että vaikka ilmiöiden tutkiminen kiinnostaa minua valtavasti, ei minusta tule akateemista tutkijaa.
Mikäli tahdot lukea kandini, pääset tekemään sen tästä.
UUDET HAASTEET TOIMITTAJANA: Olen tehnyt toimittajan duuneja vuodesta 2018. Iso osa näistä duuneista on ollut vammaisjärjestölehdissä. Työskentely “omille” on antanut minulle mahdollisuuden ja aikaa tutustua itseeni ammatillisesti: Millaisten juttujen kirjoittaminen on ominta alaani? Mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni? Miten minä toimin haastattelijana?
Vaikka vuosia toimittajana on takana ikääni nähden merkittävä määrä, on tämä vuosi ollut ammatillisesti merkittävä: Lehdissä, joihin minulla on ollut pitkä side, olen saanut enemmän vastuuta ja päässyt kirjoittamaan yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista. Tämän lisäksi aloitin sekä Tulvan toimituskollektiivissa, että allekirjoitin avustajasopimuksen A-lehdille. Vaikka pidän vammaisalan lehtiä suuressa arvossa, niihin kirjoittaessa mietin alitajuisesti: “Sainko tämän työn siksi, että olen vammainen ja aiheet ovat minulle tuttuja, enemmän kuin kirjoittajan osaamiseni takia”, Ammatilliselle itsetunnolleni tekee hyvää kirjoittaa aiheista, joissa en koe itselläni olevan mitään kotikenttäetua.
Tämän vuoden heittämällä mielenkiintoisin ja samalla koko urani haastavin juttu oli ensimmäinen artikkelini Tulva-lehteen. Artikkeli oli kunniaväkivaltaa käsittelevä henkilöjuttu. Minua ei ole ikinä pelottanut niin paljon, kuin tuota juttua kirjoittaessa. En omannut minkäänlaista tietoa teemasta ennen taustatyön aloittamista ja pelkäsin jatkuvasti sanovani tekstissä jotain ajattelematonta. Kirjoittaessani juttua mietin, tältäkö muista toimittajista tuntuu, kun he kirjoittavat vammaisuudesta?
Pelkoni möläytyksistä osoittautui turhaksi ja jutusta tuli yksi tähänastisen elämäni parhaista. Iso kiitos tästä kuuluu huikealle päätoimittajalle, jonka kanssa keskustelimme jutusta sen eri vaiheissa. Suurin kiitos kuuluu haastateltavalle, joka teki ympäristöstä turvallisen kysyä ns. tyhmiäkin kysymyksiä.
YHTEISTYÖ ESPOO CINEN KANSSA: Kuten blogiani seuranneet ehkä tietävät, rakastan elokuvia ja niiden kuvastojen analysointia. Niinpä iloitsin suuresti Espoo Cinen halutessa jatkaa tänäkin vuonna yhteistyötä kanssani. Mikä hienointa, pääsin tänä vuonna myös Espoo Cinen Crip Cinen ohjausryhmään, eli valitsemaan Crip Cinessä nähtäviä elokuvia. Kuten olen sanonut hyvin monta kertaa, ei ole yhdentekevää, millaista vähemmistörepresentaatiota näytetään, vaan kerrotuilla tarinoilla on merkitystä. Arvostan sitä, miten näkemyksiini (yhdessä muun tiimin kanssa) luotettiin. Ennen kaikkea iloitsen siitä, miten pääsin näkemään elokuvia, jotka olisivat muuten olleet ulottumattomissani. Äkkiseltään vaikutti myös siltä, että meillä olisi hirvittävästi valinnanvaraa. Toisaalta, jos elokuvia katsoi hiukankin pidemmälle, ymmärsi nopeasti monen valitsematta jääneen tuotoksen olleen ongelmallinen. Vaikka halu kertoa vähemmistötarinoita on vahvistunut viime vuosina, on oikeanlaisten narratiivien miettimisessä vielä paljon työtä.
Tietyllä tapaa positiivinen ongelma oli, että eräät kuluneen vuoden parhaat vammaiselokuvat ilmestyivät suoratoistopalveluihin käymättä festivaaliruutujen kautta. Esimerkiksi Disneyn Out of my Mind ja Netflixin Ibelinin ihmeellinen elämä, josta en ole ehtinyt kirjoittamaan.
RAMPASEKSIÄ -PODCAST: Reilun vuoden päivät päässäni on pyörinyt ajatus siitä, miten tahtoisin aivan oman podcast-projektin. Rakastan nimittäin tuota viihteen muotoa, niin tekijänä kuin kuuntelijanakin. Vaikka olen kiitollinen Vammaiset tytöt -podcastille ja juonnan projektia myös jatkossa mieluusti, kaipasin projektia, jossa langat olivat täysin minun käsissäni. Koska olen myös ammatillisen kiinnostuksen vuoksi seksipodcastien suurkuluttaja, olin tuskallisen tietoinen melkein kaikissa niissä olevasta ongelmasta: intiimiyttä käsiteltiin lähes poikkeuksetta toimintakykynormista käsin. Se ei ole oikein, sillä oikeus nautintoon, nähdyksi tulemiseen ja itseilmaisuun kuuluu myös meille vammaisille ja sairaille.
Idea oli alusta asti selvä: Kutsua studioon mahdollisimman moninaisista taustoista tuleva ja toimintakyvyiltään kirjava joukko keskustelemaan teemoista, joista ei normaalisti puhuta: myytit, seksin ostaminen ja myynti, deittailu, seksuaalikasvatus, kinky, sateenkaarevuus ja porno. Aiheista muodostui monenkirjava kokonaisuus, sillä tahdon tarjota jokaiselle jotakin. Oli kuitenkin yksi ongelma: Mistä saisin rahat siihen? Podcastien teko ei nimittäin ole halpaa. Kun sain syksyn alussa ilmoituksen, jossa kerrottiin minun saaneen Väinö Tannerin säätiön podcast-tuen, mikä tässä kohtaa tarkoitti ilmaista studioaikaa, tiesin hetkeni koittaneen.
Tartuin tuumasta toimeen ja vaikka itse sanonkin, tuli kokonaisuudesta parempi, kuin olisin voinut kuvitella: Toivon, että tämä podcast onnistuu paitsi viihdyttämään, myös ravistuttamaan haluttavuus- ja halunormistoja. Ensimmäinen Rampaseksiä jakso on kuunneltavissa nyt Spotifyssa.
VIHREÄ VALO KIRJAHANKKEELLE: Olin 12, kun ensimmäisen kerran julistin olevani tuleva kirjailija. Unelma on ollut välillä enemmän mielessä ja välillä vähemmän. Moneen vuoteen en ajatellut unelmaani lainkaan, sillä olin varma, ettei minusta ole siihen. Ymmärsin myös, ettei kirjoja kirjoittamalla elä, etenkään Suomen kokoisessa maassa. Vaikka tungin unelman pidemmäksi aikaa mielen perukoille, ei se koskaan kuollut. Nyt, lähes 18 vuotta myöhemmin vaikuttaa tuo unelma viimein olevan toteutumassa.
Muksuna kuvittelin kirjoittavani eeppisen fantasiaseikkailun, jossa mielikuvitukseni pääsisi valloilleen ja tarjoaisin lukijalle paon todellisuudesta. Kouluttautuessani seksuaalineuvojaksi, alkoi sydämessäni kyteä haave toisenlaisesta teoksesta: Seksuaalikasvatusoppaasta vammaisille, heidän läheisilleen ja heidän kanssaan työskenteleville. Siis teos, jota nuorempi Pinja olisi kaivannut, kysyessään itseltään kysymyksiä: “Kuuluuko seksuaalisuus minulle?” “Miten voisin nauttia?”
Seksuaalisuus ei ole tyhjiössä oleva, irrallinen osa, vaan rakentuu suhteessa ympäröivään maailmaan: Se, miten yhteiskunta, ja toisaalta vammaisen lähipiiri suhtautuvat häneen, vaikuttaa siihen, miten hän näkee itsensä. Tietoa tarvitsevat muutkin kuin vammaiset ja teos onkin jaettu osiin: vammaisille itselleen, heidän lähipiirilleen ja heidän kanssaan työskenteleville.
Teoksen tarkoituksena on antaa työkaluja monen seksuaalisuuteen liittyvän kysymyksen työstämiseen, ei suoria vastauksia. Yksiselitteisiä vastauksia intiimiyteen liittyviin kysymyksiin ei nimittäin ole. Teos tulee yhdistelemään ymmärrettävään muotoon käännetyn, akateemisen tutkimuksen, näkemykseni seksologina ja anonyymit henkilökohtaiset kokemustarinat. Kirja sisältää myös eri osaamisalojen ammattilaisten haastatteluja ja käytännön harjoituksia, jotka auttavat lukijoita pohtimaan omaa seksuaalisuuttaan, tai sitä, miten seksuaalioikeuksien toteutumista voi auttaa tukemaan.
Kirja sukeltaa tarkastelemaan oikeuksia, turvallisuutta, kommunikaation keinoja ja tärkeyttä, sekä seksuaalisuuden, sukupuolen ja nautinnon moninaisuutta. Opas kutsuu lukijan pohtimaan, kuinka mediakuvastot ja myytit vaikuttavat käsityksiin intiimiydestä ja toimijuuteemme näissä tilanteissa. Se avaa erilaisten vammojen mahdollisia vaikutuksia intiimiin yhdessä oloon ja tarjoaa ratkaisukeinoja potentiaalisiin haasteisiin. Teoksessa käsitellään edellä mainittujen lisäksi esimerkiksi deittailua, avusteista seksiä, seksilelujen roolia ja seksin ostoa.
Vammaisten lähipiirille suunnatussa osuudessa puolestaan avataan seksuaalikasvatuksen vastuita, velvollisuuksia ja sen keinoja. Kutsun lukijan pohtimaan, miten kohdata seksuaalisuus sensitiivisesti, ja tukea eheän keho – ja seksuaalisuussuhteen muodostumista. Nämä tässä mainitut toimivat vain muutamina esimerkkeinä.
Enemmän projektista voit lukea tästä. Instagramin puolella kuulet ajoittain uutisia projektista, joten kannattaa laittaa tili seurantaan.
Haluatko vaikuttaa siihen, mitä kaikkea teoksessa käsitellään? Täytä tämä lomake ja kerro toiveistasi, ja seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä, jotka ovat mietityttäneet sinua.
VAMMAISPALVELULAIN UUDISTUKSEN SEURAAMINEN: Tätä mieleenpainuvaa vaihetta kuluneessa vuodessa ei voi sanoa millään tavoin positiiviseksi kokemukseksi, sillä mitä enemmän paneuduin esimerkiksi ehdotukseen tulevan lain soveltamisalasta, sitä pahemmin menetin yöunia. Näin tulevaisuuden, jossa en voisi toteuttaa itseäni siten, että elämä näyttäisi minulta. Etenkin se pelotti, toteutuvaisitko ihmisoikeudet alkuunkaan, jos henkilökohtaista apua aletaan korvaamaan maksullisella kotihoidolla? Pääsisinkö edes vessaan silloin kun tarve on, vaikka moisen pitäisi kuulua perusoikeuksiin. Tähän liittyvä pelko ei ole vielä ohi, sillä kun laki tulee voimaan 1.1.2025, on kaikilla kolmen vuoden sisällä edessä palvelusuunnitelman ja palvelupäätöksien päivitys. Aika näyttää, miten vammaispalvelulakia aletaan soveltaa käytännössä ja heikentyvätkö vammaispalveluja tarvitsevan mahdollisuudet itsenäiseen elämään. Valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottaisi ajatella sitä, miltä elämäni saattaa näyttää viimeistään kolmen vuoden kuluttua.
Tunsin polttavaa tarvetta ottaa kantaa tapahtumiin, jotka vaikuttavat paitsi minun, myös ystäväpiirini ja lukemattomien seuraajieni elämään. Samaan aikaan se toi paineita: Minun täytyy ottaa kantaa, sillä minulla periaatteessa, ainakin näennäisesti, on voimaa siihen. Poliittinen kieli on lähtökohtaisesti kankeaa ja hankalaselkoista. Ihmiset ansaitsevat tietoa heihin vaikuttavista asioista, ymmärrettävässä muodossa. Politiikan kieli ja poliittinen viestintä eivät olleet minulle tuttuja. Paineet nakersivat jatkuvasti takaraivossa: Entä, jos olen ymmärtänyt jotain väärin ja tulen vahingossa levittäneeksi väärää tietoa? Se oli viimeinen asia, jonka tahtoisin tehdä. Jos tästä jotain hyvää seurasi niin se, että opin paljon poliittisesta viestinnästä ja toimin paljon varmemmin tuolla kentällä.
KOULUTUKSET JA PUHUJAKEIKAT: Tänäkin vuonna pääsin puhumaan useille tahoille moninaisista vammaisuuteen liittyvistä teemoista. Mukaan mahtui ns. vertaispuheenåvuoroja erilaisissa vammaistapahtumissa, ja myös SOTE-alojen opiskelijoille. Vaikka rakastan kirjoittamista, ovat koulutukset eräs lempihommistani. Tiedän kokemuksesta, miten tärkeää vertaistuki, tai ainakin representaatio on oman vammaissuhteen muodostamiselle. Niinpä iloitsen aina päästessäni puhumaan ns. omilleni, etenkin jos yleisössä on.
Kuten olen aiemminkin sanonut, vammaisuudesta ja siitä, mitä on elää vammattomille rakennetussa maailmassa kehossa, joka ei mene toimintakykynormiin, oppii parhaiten meitä kuuntelemalla. Sydäntäni lämmittääkin aina, kun koulut katsovat puheenvuoroni tärkeiksi ja kutsuvat minut vetämään setin milloin mistäkin teemasta. Rakastan hetkiä, jolloin näen oivalluksen syttyvän kuulijan kasvoille, sekä esiintymiseni jälkeen seuraavia, usein syviä keskusteluja.
Puhujakeikoistani on tullut vuosien varrella esimerkiksi seuraavanlaista palautetta:
“Kiitos. Teit asiasta, joka tuntui aiemmin vieraalta ja etäiseltä, helposti ymmärrettävän. Sait mut ymmärtämään omia ennakkoluulojani ja vaikka ajatuksiin oli haastava törmätä, suhtauduit ableistisiin ajatuksiin armollisesti. Sanasi siitä, miten sillä, miten ennen olet toiminut, ei ole niin väliä, vaan sillä, miten toimit nyt, koskettivat. “
“Vaikka olen työskennellyt vammaisten kanssa vuosia, opin tästä tarinastasi paljon. Kiitos avoimuudestasi ja rohkeudestasi puhua aroistakin aiheista. “
“Kiitos luennostasi, se herätti oppilaissa paljon keskustelua tunnin jälkeen. Uskon heidän saaneen paljon työkaluja tulevaisuuden työelämäänsä. Olen kuullut sun puhuvan useasti, mutta opin aina jotain uutta. “
Pidän puheenvuoroja myös vuonna 2025. Halusitpa kuulla seksuaalisuudesta, vammaispalveluiden vaikutuksesta ihmisen arkeen, kuntoutuksen merkityksestä, tai yksinkertaisesti siitä, miten ableismi vaikuttaa elämään, olen teidän tyyppinne! Jos minut tilaa, on luvassa elämisen makua, ja vammaisuuteen liittyvien teemojen mukaansatempaavaa yleistämistä oman tarinani kautta. Huom! Seksuaalisuudesta puhun myös koulutetun seksuaalineuvojan roolissa.
Mikäli kiinnostuit, ota yhteyttä pinja.eskola@gmail.com.
YHTEISTYÖT IHAILEMIENI JA ARVOSTAMIENI HENKILÖIDEN KANSSA. Tänäkin vuonna pääsin kohtaamaan ja tekemään yhteistyötä suuresti arvostamieni tyyppien kanssa. Lempiasioita niin puhujankeikoissa kuin vaikuttamistyössäkin ovat ehdottomasti kohtaamiset ja niistä syntyneet keskustelut. Vaikka uusien ihmisten kohtaaminen ja omasta arjesta puhuminen ovat minusta aina enemmän tai vähemmän jännittävää, rakastan sitä, miten kohtaamiset avaavat poikkeuksetta silmiäni asioille, joita en ole tullut ajatelleeksi.
Livejä pääsin tekemään tänä vuonna vain harvoin Instagramin teknisten ongelmien vuoksi. Silti oli huikeaa päästä puhumaan Kirjolla -sarjasta tutun Micon kanssa siitä, miten eri tavoin yhteiskunnassamme suhtaudutaan näkyvästi ja näkymättömästi vammaisiin. Keskustelimme myös oivaltavasti siitä, miten yhteiskunnastamme voisi saada saavutettavammaksi. Luonnollisesti nautin myös Marjan @tajutonmarja kanssa tekemisestä, palatessamme teeman ääreen, josta yhteistyömme aikoinaan alkoi, nimittäin ableismiin.
Iloitsin suuresti, kun vuosia seuraamani vaikuttaja Miisa Grekov lähti heti mukaan yhteistyöehdotukseeni, jossa haastettelin häntä siitä, miltä maailma näyttää vammaisen henkilön sisaruksen silmin. Toivon, että kykenin yhteistyön avulla tarjoamaan seuraajilleni sellaisia oivalluksia, joita en olisi itsekseni pystynyt tuottamaan.
Alkuvuonna olin pyörtyä tunneryöpystä, kohdatessani eräässä tapahtumassa suuresti ihailemani meppi Maria Ohisalon. Vielä enemmän pasmani menivät sekaisin, kun hän tuli puheenvuoroni jälkeen kehumaan tapaani ottaa asioita esille. En ole itse koskaan haaveillut poliittisesta urasta, mielenterveyteni ei kestäisi sitä. Jos kuitenkin päätyisin politiikkaan, toivoisin tekeväni samanlaista viestintää kuin Maria.
Riemuitsen aina päästessäni hyödyntämään seksologin ammattitaitoa johonkin kirjalliseen projektiin. Pakahduinkin riemusta, kun suuresti arvostamani vaikuttaja- ja seksologikollegani pyysi minulta apua parin ensi vuonna ilmestyvän seksuaalikasvatusoppaan luvun kanssa. Vaikka kyse oli vain yksittäisistä tekstihommista, riemuitsin, sillä olin askeleen lähempänä unelmani toteutumista. Tuolloin en vielä tiennyt oman kirjahankkeeni mahdollistumisesta, mutta apukäsinä toimiminen vahvisti halua tehdä työtä oman projektin realisoitumisen eteen.
Vuoteen on jälleen mahtunut vaikka mitä yllättävää. Vaikka olenkin kiitollinen siitä, että unelmaprojektini näkevät viimein päivänvalon olen myös kiitollinen siitä, että vuosi tulee päätökseensä. Toivon, ensi vuoden menevän edes suurilta linjoiltaan kuten sen pitäisi mennä. Odotan innolla, mutta myös kauhulla tulevaa.
PALOTURVALLISUUSVIIKON KAMPANJAKASVONA. Kun minua pyydettiin kesän lopuksi SPEKin koordinoiman paloturvallisuusviikon kasvoksi, olivat tunteeni ristiriitaiset. Tulipalot ovat pahin painajaiseni ja jouduin miettimään pitkään, onko minusta lähtemään mukaan tähän hommaan. Jos nimittäin saisin hirvittävän infotulvan ja oppisin, mikä kaikki kotini paloturvallisuudessa on vialla, tuomitsenko itseni loppuelämän unettomuuteen? Onnekseni (ja epäonnekseni) tietoa ei jaettu niin paljon kuin olisin odottanut, joten yöuneni ovat turvassa. Virallisen materiaalin osalta toimin vain videoiden mainoskasvona.
Representaation näkökulmasta tämä oli kuitenkin tärkeää, sillä oli pesti kuinka pieni tahansa, on vammaisuuden näkyminen tärkeää. Iloitsin myös siitä, miten sain luvan tuottaa someeni teemaan liittyen vammaisia asteen paremmin huomioivaa materiaalia kodin paloturvallisuudesta. Opin projektista paljon, sillä en esimerkiksi aiemmin tiennyt olevan olemassa erilaisia palovaroittimia.
Edelleen näistä teemoista puhutaan hälyttävän vähän ja toivoisinkin, että myös vammaisten paloturvallisuutta huomioitaisiin julkisilla paikoilla: Liian usein olen esimerkiksi koulussa kuullut paloharjoitusten aikaan, kuinka voisin kyllä siinä hetkessä käyttää hissiä. Entäpä tositilanteet? Jossain on olemassa vastuuhenkilöitä, mutta keitä he ovat? Mikäli koulun henkilökunnan olisi tarkoitus auttaa minua hätätilanteessa, missä he ovat oppineet siirtotaktiikat? On täysin eri asia auttaa hauraita luita omaavaa kuin vaikkapa minua CP-vammaisena. Entäpä, mitä tekisin jos palo syttyisi minun ollessa kauppakeskuksessa kolmannessa kerroksessa sijaitsevalla salillani? Siitä huolimatta, että olin kampanjakasvona ja sain SPEKiltä runsaasti materiaalia, ovat julkiset paikat paloturvallisuuden osalta minulle mysteeri.
Lue tämän vuoden blogipostauksista ainakin nämä:
Miksi kompensoimme?
Mistä ableismissa on kyse?
Miten vammaisuudesta tulee puhua?
Vammaisuuden narratiivit – miksi niitä on syytä tutkia?
Näin tuet vammaisen lapsen kasvua
Kynäniekan salaiset mietteet 