Yhteiskuntamme on rakennettu pitkälti vammattomien ehdoilla. Vammaisiin liittyy paljon ennakkoluuloja ja haitallisia asenteita, jotka saattavat suorasti tai epäsuorasti vaikuttaa mahdollisuuksiimme osallistua. Yhteiskuntamme on siis monella tapaa ableistinen. Mitä tällä tarkoitetaan? Millä keinoin voisimme kitkeä sitä pois? Mitä haasteita ableismin kitkemiseen toisaalta liittyy ja miksi näen sen täydellisen poistamisen hyvin haasteellisena, ellen jopa mahdottomana? Puhun ableismista epäsuorasti hyvin usein kirjoittaessani blogia vammaisuuden näkökulmasta. En ole kuitenkaan kirjoittanut siitä suoraa postausta.
Ableismilla tarkoitetaan vammaisiin kohdistuvaa systemaattista syrjintää, ennakkoluuloisuutta, sekä sosiaalista sortoa. “Normaalin” ja “epänormaalin” kategorioita luodaan yhteiskunnassa, joka ei ole saavutettavissa tai käytettävissä tietynlaisille mielille ja kehoille. Uskaltaisin väittää, että valtaosa meistä vammaisista kohtaa vähintään viikoittain ennakkoluuloja. Emme vain välttämättä kiinnitä siihen huomiota, sillä ellei syrjiminen ole räikeää, siihen valitettavasti turtuu, etenkin, jos niitä on kohdannut koko pienen elämänsä. Kuinka monta kertaa olemme esimerkiksi joutuneet tilanteeseen, jossa ohitsemme puhutaan, mikäli käytämme näkyviä apuvälineitä? Kuinka monta kertaa olemme kuulleet: ”Ei voida, koska sulla on vamma.” tai jonkun tämän lauseen variaation. Koski tämä sitten deittailua, asiointia, tai asemaa työmarkkinoilla.
Terminä ableismi on jo tosin itsessään hiukan syrjivä, ja joitain ihmisiä ulossulkeva. Tällä tarkoitan sitä, että kaikki huomioiva kielenkäyttö olisi selkeää, jollaista jargonia tai vierasperäisiä sanoja sisältävä teksti tai puhe ei välttämättä ole. Termit eivät välttämättä avaudu kaikille ja näinpä koko tuotos, esim. teksti, voi jäädä ontoksi. Entäpä omat tuotokseni? Myönnän käyttäväni toisinaan hankalia termejä, jotka luultavasti ovat itselleni varsin arkipäiväisiä. Pidän myös, ainakin toisinaan, kielellä leikittelystä. Vaikka pyrin selittämään ne vieraammat termit auki, ainakin ensimmäistä kertaa käyttäessäni, saattaa se joskus unohtua. Välillä en tule edes ajatelleeksi, kuinka joku termi voikin mennä joltakulta ohi. Onko blogini syrjivä esimerkiksi kognitiivisia tai kielellisiä haasteita omaavaa kohtaan? Joskus mietin myös, kuinka näön ongelmia omaavat navigoivat sivustollani. Kontrastit kun eivät välttämättä ole ihan kohdallaan. Kun puhun ableismista, en siis voi sanoa olevani virheetön tämän seikan osalta. Tiedostan omat haasteeni asiassa ja seuraava kysymys onkin, kuinka saan pidettyä ajoittain lennokkaan tyylini, mutta samaan aikaan tehtyä teksteistäni kaikille helposti lähestyttävän? Selkeä kieli kun ei ole automaattisesti yhtä kuin tylsä. Ensimmäinen askel lieneekin siis myöntää oma keskeneräisyytensä kirjoittajana ja muistuttaa itseään siitä, kuinka aina voi kehittyä.
Ableismi näkyy myös suhtautumisessa ja asenteissa työmaailmassa. Vammaista voidaan pelätä palkata töihin. Hänen pätevyyttään tai kykyä selvitä työtehtävistä saatetaan epäillä. Kuten olen aiemminkin sanonut, vammainen henkilö ei varmastikaan hae sellaista työtä, jota hän ei rajoitteistaan huolimatta kykenisi tekemään. Vamma ei automaattisesti itsessään tarkoita esimerkiksi ylimääräisiä poissaoloja. Vamma ei myöskään tarkoita sitä, että vammainen maksaisi työpaikalleen enemmän. Kyllä, joitain erityisjärjestelyjä, kuten ergonominen työpiste vaikkapa sähköpöydän avulla, saatetaan tarvita. Ergonomian ajattelu ei kuitenkaan ole keneltäkään pois, vaan kaikkien etu. Lue: “Vammainen työelämässä – uhka vai mahdollisuus?” ja “Työkyvyn arviointia tulisi tehostaa.”
Ableismi näkyy myös rakentamisessa. Vanhat talot ovat kaikkea muuta kuin esteettömiä. Silloin ei kiinnitetty lainkaan huomiota siihen, pääsevätkö apuvälineen käyttäjät paikalle vai eivät. Nykyään esteettömään rakentamiseen on alettu kiinnittää huomiota, mutta usein ajatellaan vain tiettyjä apuvälineitä. On täysin eri asia liikkua manuaalipyörätuolilla, jolla kykenee tarvittaessa tekemään vaikkapa porrasvetoa. Sähköpyörätuolilla ei tosiaankaan mennä esimerkiksi portaista tai edes suurista kynnyksistä. Vaikka paikkaan ei olisikaan portaita, ei sieltä välttämättä löydy esimerkiksi inva-wct:ta tai le-wc:ta, kuten niitä nyt tulisi kutsua. Jos erityismitoitettu WC löytyy, saattaa se usein, vaikkapa baareissa olla tavaravarastona. Vaikka juuri erityisvessat olisivat niitä, joissa tilaa tarvittaisiin. Tämä kertoo siitä karusta ajatuksesta, ettei vammaisten usein ajatella käyvän esimerkiksi baareissa.
Puhun tässä postauksessa nimenomaan liikuntavammaisen tilanteesta, sillä siitä minulla on kokemusta. Tiedän kuitenkin, että myös monet muut vammaisryhmät tarvitsevat erityisjärjestelyjä. Kuinka hyvin esimerkiksi näkövammaiset huomioidaan rakentamisessa?
Esteetön rakentaminen on kaunis ajatus, mutta nykyisellään se ei toteudu tarpeeksi laajasti. Se, kuinka hyvin esteettömyyttä huomioidaan, riippuu kaupungista. Helsingissä esteettömyyden miettiminen on huomattavasti tärkeämpää kuin pikkukaupungissa, ainakin siinä mielessä, että suuressa paikassa on suhteessa enemmän avuntarvitsijoita. Suuriin ja tärkeisiin paikkoihin voi olla hyvät kulkuyhteydet, sen sijaan vaikkapa pieniin ja viihtyisiin kahviloihin voi olla haasteellisempi päästä. Sijainnin ja tarkoituksen lisäksi rakentamiseen vaikuttaa kaksi seikkaa:
A) Suunnittelussa ei käytetä apuvälineenkäyttäjien tietotaitoa. Erityisjärjestelyjä tarvitsevia olisi ensiarvoisen tärkeää kuunnella rakentamisessa ja suunnittelussa. Ellei vammasta ole omakohtaista kokemusta joko suoraan itseltään tai lähipiiristä, ei voi mitenkään tietää, millaisia kaikkia seikkoja tulisi huomioida käytännön tasolla. Nimenomaan erilaisia apuvälineenkäyttäjiä olisi olennaista haastatella, sillä itsekään en välttämättä esimerkiksi manuaalilla liikkuessani tule miettineeksi, pääseekö jostakin kynnyksestä sähköpyörätuolilla.
B) Esteettömän rakentamisen ajatellaan olevan vain kuluerä, josta voi säästää. Todellisuudessa esteetön rakentaminen on kaikkien etu, sillä kuka tahansa voi koska tahansa tarvita esimerkiksi luiskia tai hissejä. Unohtamatta sitä faktaa, että jokainen meistä vanhenee.
Kaipa ableismin alle voisi myös jollain tasolla laskea byrokratian, ainakin osittain. Vaikka Suomessa on periaatteessa hyvä palvelujärjestelmä, jonka pitäisi taata vammaisten osallisuuden mahdollisuudet, ei homma ole aina niin yksinkertainen. Saatamme joutua taistelemaan tarvitsemastamme avusta, vaikka meillä olisi siihen hyvät perustelut. He, jotka eivät jaksa tai osaa taistella oikeuksistaan, saattavat jäädä koneiston jalkoihin. Silloin heille ei edes ole annettu mahdollisuutta osallistua. He, jotka ovat kielellisesti vahvoilla, ja sattuvat asumaan hyvässä kunnassa, pärjäävät usein muita paremmin.
Ableismi näkyy myös kielenkäytössä. ”Vammainen” ei itsessään ole kirosana. Se on täysin korrekti termi kuvaamaan erilaisten toimintarajoitteiden kanssa eläviä ihmisiä. Yhteiskunnallisessa keskustelussa sanaan on kuitenkin tullut negatiivinen kaiku. Sitä käytetään haukkumiseen. ”Niin vammainen” on kielenkäytössämme sen verran tuttu ilmaus, ettemme edes kiinnitä siihen huomiota. Emme hahmota, kuinka voimakkaasti ilmaus vähättelee hyvin suurta vähemmistöryhmää. Kun vammaista käytetään haukkumasana, ilmaisee se, että meissä olisi jotain huonoa. Se kertoo, rivien välistä, meidän olevan huonoja, vaikka sanojan tarkoitus ei olisikaan loukata ketään. On täysin eri asia, jos vaikka eräs parhaista ystävistä, itsekin vammainen sellainen, toteaa hyväntahtoisesti nauraen: ”Voi vammaista”, kun sähellän jotain. Silloin kyse on sisäpiirijutusta ja kontekstista on päivänselvää, ettei ketään yritetä loukata. Diagnoosia ei tule käyttää haukkumasana, edes vahingossa. Jos sitä käyttää haukkumasanana tahallaan, osoittaa se vain kielellistä köyhyyttä.
Miten ableismia voitaisiin kitkeä?
Ableismi on piinannut yhteiskuntaamme vuosisatoja, mutta siihen aletaan vasta nyt heräämään. Ilmiö näkyy yksilö – ja yhteiskuntatasolla heikentäen vammaisten mahdollisuutta osallistua. Se on peloista ja epätietoisuudesta johtuvaa syrjintää.
Ableismi on myös pelkoja. Vammaisia vähätellään, mutta meitä saatetaan myös tiedostamatta pelätä. Se johtuu yksinkertaisuudessaan siitä, ettei meitä ole tarpeeksi esillä. Ihmisillä on aivan liian pinttyneitä mielikuvia siitä, mitä vammaisuus on, miltä vammaisen pitäisi näyttää, tai kuinka vammaisuutta tulisi kohdella. Nämä oletukset ovat saattaneet piirtyä esimerkiksi median kohuotsikoista, jostakin epämiellyttävästä, tai liian lyhyestä kohtaamisesta.
Erilaisuuden tulee näkyä. Vammaiset jäävät usein piiloon. Kokemustoimijoiden tulisi päästä puhumaan yhä enemmän eri tahoille elämästä vaihtelevista lähtökohdista oman tarinansa kautta. Sosiaalisessa mediassa tulisi näkyä enemmän erilaisuutta. Erilaiset alustat saattavat kuitenkin sensuroida erilaisuutta, “ehkäistäkseen kiusaamista.” Vastaavasti vaikkapa vammaisten tilit eivät ehkä tavoita riittävän suurta yleisöä, elleivät ns. tavalliset tilit nosta niitä esiin. Erilaisuudesta kun ei välttämättä edes tiedä, ellei se iske vasten silmiä. Meidän tulee pitää ääntä itsestämme.
Syy siihen, miksi me emme ole esillä ja niin näkyvä osa yhteiskunnassa kuin tahtoisimme olla, ei suinkaan ole se, että tahtoisimme vetäytyä varjoihin. Ei, meillä ei vain välttämättä ole käytännön syistä mahdollisuutta näkyä. Emme pääse paikkoihin, koska rakentamisessa ja kaupunkisuunnittelussa ei ole huomioitu kaikkia. Osalla meistä ei ole yrityksistään huolimatta tarpeeksi avustajatunteja yhteiskunnalliseen osallistumiseen, vaan tunnit menevät päivittäisistä askareista selviämiseen. Kenties vamma tai sairaus vaikuttaa jaksamiseen ja kykyyn osallistua ja toimia. Voi myös olla, että joku vammainen on omaksunut ”En mä voi, koska olen vammainen ” – ajattelutavan. Näin ajateltuna vammainenkin voisi omaksua ableistisia ajatuksia alitajuntaisesti ja uskoa omaan pystymättömyyteensä, joka todellisuudessa on kyseisessä tilanteessa vain hänen omaa epävarmuuttaan ja tietynlaista yhteiskunnan rakenteista johtuvaa luovuttamista. Tätä kirjoittaessani pohdin myös, voidaanko vammapiirien sisällä vallitsevat hierarkiat mieltää ableismiksi?
Mikään em. seikoista ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteiskunnasta tulisi muokata sellaista, jossa jokaisella on mahdollisuus osallistua haluamallaan tavalla.
Meidän tulisi yhteiskuntana kiinnittää huomiota esteettömyyteen ja saavutettavuuteen. Nämä ovat hetkellisiä kulueriä, mutta lopulta ne tuottavat kaikille voittoa. Meidän täytyy suhtautua erilaisuuteen avoimin mielin. Erilaiset kohtaamiset ovat oppimiskokemuksia molemmin puolin, mikäli niiden antaa olla sellaisia. Meillä vammaisilla on paljon annettavaa, jos meille annetaan puitteet siihen.
Ableismin kitkeminen tulee olemaan haastavaa. Asennemuutos on hidasta ja vaatii kärsivällisyyttä. Sinnikkyys on avain, sillä pelot ja epäluulot ovat juurtuneet ihmisten mieleen voimakkaina. Olemme tämän nykyisen yhteiskunnan kasvattamia, joten kukaan meistä ei voi sanoa olevansa tämän ongelman ulkopuolella. Voi olla, että ableismi ei koskaan poistu yhteiskunnastamme, etenkään jos vammaisten oikeuksia heikennetään lakisääteisellä tasolla. Vaikka ableismin kitkeminen voi tuntua haastavalta, ei tule luovuttaa. Vain yrittämällä ja sitkeydellä voi muuttaa maailmaa.
Lue myös:
Nämä asiat sinun pitäisi tietää vammaisuudesta
”Autanko mä sut tohon sähkötuoliin?”
Mitä vammaisuus tarkoittaa?
Hetket, jolloin vammaisuutensa tajuaa
Oletko koskaan havainnut itse vammaisten harjoittamaa ableismia muita vammaisia kohtaan? Olen havainnut somessa joidenkin liikuntavammaisten katsovan kehitysvammaisia alaspäin, jolloin vaadittiin kovasti, ettei samaan chattiin tule kehitysvammaiset. Oli siellä asiallisiakin kommentteja, ja toisaalta ymmärrän, että liikuntavammaisille haluttiin oma chattipalsta, jotta voisi olla edes henkisesti samalla aaltopituudella.
En itsekään kokisi olevani samalla aaltopituudella kehitysvammaisten kanssa, jos olisin käynyt erityisammattikoulua vain oppimisvaikeuksien takia, mutta tulen tietysti heidän kanssa toimeen vaikkapa työpaikalla. Myönnän, että itsekin olin tietämättäni ableistinen, mikä toimi silloin suojamuurina ja sillä koitin antaa itsestäni vakavasti otettavaa kuvaa. Nykyään olen valmis kertomaan, että miten vaikeuteni vaikuttaa ja mihin ei.