Vammaisuuden näyttämö: Klaanin suojeluksessa

Arvostelu- ja arvontakappaleet saatu mainostarkoituksessa: Karisto.

Jos haluat saada kirjan omaksesi, käy osallistumassa arvontaan Instagramissani.

Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen mediassa nähtäviä vammaisuuden mediakuvastoja, olivatpa ne sitten sarjoissa, elokuvissa, podcasteissa, tai kirjoissa. Analyysini syvyys ja tyyli voivat vaihdella teoksesta toiseen, mutta pyrin vastaamaan neljään kysymykseen: Mikä teoksessa onnistui? Jäikö jokin hampaankoloon? Mihin samaistuin ja mitä olisin kaivannut lisää?

Tällä kertaa analysoitavanani on Kaisa Viitalan Nummien kutsu-sarjan toinen osa, Klaanin suojeluksessa (2025). Kuulin kirjasarjasta ensimmäinen kerran Rampaseksiä-podcastin äänityksissä, kun vieraani Pirkko Justander kehui sarjaa vuolaasti. Tiesin heti, että minun tulee tutustua sarjaan ja riemuitsin saadessani kirjan uudesta osasta arvostelu- ja arvontakappaleet. Voin sanoa, että arvontaan osallistuminen kannattaa, sillä nuori minä olisi riemastunut tätä kirjaa lukiessaan, vaikka siinä ei fantasiaa ollutkaan. 

Viitalan sarja kuljettaa lukijan 1700-luvun Skotlantiin seuratessaan Agnesin, arvostetun Hunterin suvun tyttären matkaa uudessa roolissaan miehensä Fingal McTorianin, ylämaalaisen Gileshilien kansan johtajan vaimona. Ylämailla rampana syntyneeseen Agnesiin suhtaudutaan kunnioittavasti, mikä vaatii Agnesilta totuttelua. Toinen oli tilanne kotona Edinburghissa, jossa vammasta tehtiin numero.

Agnes palaa sukunsa luokse arvostetun ja pelätyn miehen vaimona, mutta pelkää kuollakseen kohtaavansa tilanteet, joita pakeni kuukausia aiemmin. Yllättäen asetelma on kääntynyt päälaelleen sillä Agnesin Colin-setä on sössinyt asiansa ja Agnes joutuu ottamaan Emily-tätinsä ja häntä avoimesti vihaavan Lily-serkkunsa huomiinsa, oman maineensa kustannuksella. 

MIHIN SAMAISTUIN JA MISTÄ PIDIN?

Agnes oli kokonaisuudessaan aito, ja samaistuttava hahmo, jossa näin hyvin paljon itseäni. Tämä ei sinällään ole mikään ihme, sillä kirjailija Kaisa Viitalalla on osteogenesis imperfecta, siis hauraat luut. Hän siis osaa kirjoittaa myös vammaisuuden nurjista puolista sortumatta kliseisiin: vammaista ei nähty katkerana, hän ei kuollut, eikä hänestä maalattu lukijalle kuriositeettia vaan sen sijaan ympäristön vähättelevä suhtautuminen kuvattiin turhana. Vaikka Agnesilla ei ole samaa vammaa kuin Viitalalla, ammentaa Viitala teokseen omia kokemuksiaan. Koska samaistun moniin Agnesin edesottamuksiin, osoittaa teos hienosti, miten universaali kokemus vammaisuus on tietyiltä osin.

Vamma kuvataan teoksessa vain Agnesin yhtenä ominaisuutena ja vaikka 1700-luvulla esteettömyys  – tai saavutettavuus eivät olleet vielä tärkeänä pidetty juttu, olivat Agnesin tarvitsemat mukautukset itsestäänselvyyksiä, eikä niitä nähty, ainakaan hänen rakkaidensa toimesta, isona juttuna. Fingal esimerkiksi kantoi Agnesia portaissa, ja matkustaessa Agnes sai maata, sillä muuten hän olisi ollut kovin kipeä. Agnes ei ollut pompoteltava räsynukke, vaan uskalsi pitää päänsä, jos jokin vitutti häntä, tai hän koki tulleensa sivuutetuksi, kohdelluksi huonosti. Tämä on tärkeä viesti kaikille vammaisille: meidän ei tarvitse sietää huonoa kohtelua.

Vammaisten asemaa kuvataan teoksessa hyvin ja elementit ovat tuttuja nykypäivänäkin. Monet vähättelevät, solvaavat ja säälivät Agnesia. Hänestä käytetään termejä, jotka olisivat vammattoman suusta loukkaavia, mutta joita vammaisen suusta rakastin sillä ne osoittivat osuvasti, kuinka vammaiset nähdään. Agnes on osin omaksunut ableistisia asenteita: hän häpeää toisinaan asioita, joihin ei pysty ja pelkää miehensä löytävän toisen. Jälkimmäiseen pelkoon liittyy lapsettomuus. Samaistun ajatukseen omasta huonommuudesta, sillä vammaiset eivät ole immuuneja ympäristön asenteille. Samoin kuin Agnes, häpesin joskus vammaani ja avuntarvettani.

Pidin suunnattomasti Agnesin palvelijasta Milliestä. Rääväsuisuudessaan hän muistutti minua, suojelunhalussaan äitiäni tai hyvää ystävää, kenties myös läheistä avustajaa. Hän osasi lukea naista ja tiesi, mitä tämä milloinkin tarvitsi.. Vaikka heillä oli auktoriteettisuhde, uskalsivat he kinata. Millien ja Agnesin keskinäinen kommunikaatio osoittaa mielestäni kauniisti sen, ettei vammaisia tarvitse kohdella silkkihansikkain.

Fingalin ja Agnesin suhde lämmitti minua suuresti. Näin, että heidän välillään on aitoa rakkautta. Fin auttoi Agnessia kun tämä tarvitsi ja suivaantui, jos tätä kohdeltiin väärin. Hän ei kuitenkaan pitänyt tätä kuin kukkaa kämmenellä, tai toisaalta hallinnut pelolla suhteessa vaimoonsa. Vaikka Agnes välillä pohti löytäisikö mies toisen, uskalsi hän haastaa miestä aina, jos hän käyttäytyi huonosti.

Seksologina, joka aina jaksan valittaa kuinka populaarikulttuurin teoksissa ei näytetä rampaa himottuna ja haluttuna riemuitsin, kun kirjan sivuilla kuvattiin Agnesin ja Fingalin viettäneen useampaan otteeseen hellää hetkeä. Sivuilla sanottiin myös, miten mies yrittää olla hellä, siis huomioida Agnesin rajoitteet. Hellyydestä huolimatta Agnes saattoi olla toisinaan kipeä, sillä vammainen keho voi olla sillä tavoin vittumainen. Iloitsin siitä, miten kirjassa kuvattiin Agnesin reagoivan Fingalin läsnäoloon: hän siis halusi intiimiyttä, eikä vain suostunut siihen vaimon velvollisuutena. Toisaalta, hiukan särähti korvaan se, että kun seksi ahdisti häntä, ei hän sanonut sitä suoraan vaan keksi verukkeita, jolla petipuuhista on mahdollista kieltäytyä. Toisaalta, tässä on otettava huomioon aika: 1700-luvulla seksistä kieltäytyvää naista ei olisi välttämättä katsottu hyvällä, vaan petipuuhiin suostuminen nähtiin naisen velvollisuutena.  Mikäli tarina olisi sijoittunut 2020-luvulle, olisi Agnes toivottavasti kieltäytynyt ja käskenyt Finin pitää omaa kivaa, jos himot käyvät sietämättömiksi.

Mitä olisin kaivannut lisää / jäikö jokin hampaankoloon?

Tässä kohtaa on sanottavana disclaimerina, etten ole vielä lukenut sarjan aloitusosaa kokonaan, enkä tiedä käsiteltiinkö näitä asioita siinä. Voi myös olla, että Viitala on suunnitellut näitä asioita käsiteltäväksi tulevissa osissa. 

Agnes on selvästi itsenäinen toimija, jolla on terävä mieli ja tahdonvoimaa kuin pienessä kylässä. Uskon, että Fingalin arvostettuna vaimona hänellä olisi ollut, tai ainakin tulisi olemaan, valtaa muuttaa vammaisten asemaa yhteiskunnassa, jossa hän elää. Hän itse kun oli kasvanut maailmassa, jossa lähipiiri on velvoitettu huolehtimaan rammasta x aikaa ja kun tämä aika on kulunut, hän voi siirtyä toisen sukulaisen huostaan. Siitä huolimatta että Agnes on luonnonvoima, ei asetelma anna hyviä lähtökohtia. Sen vuoksi olisin halunnut nähdä hänet muuttamassa järjestelmää sisältä käsin. 

Olisin lisäksi toivonut näkeväni sarjassa enemmän vertaistuellisia elementtejä. Kuinka Agnes vuorovaikuttaa muiden vammaisten kanssa? Mikä on vertaistuen merkitys Agnesin matkassa? Tiedän, etten olisi itse siinä pisteessä, jossa olen, ilman kanssavammaisia ja heidän viitoittamaansa tietä. Vammani oli minulle kasvaessani arka paikka, eikä teinimeikä olisi voinut  kuvitellakaan olevansa vammaisaktivisti. Vasta kohdatessani muita vammaisia ymmärsin, mitä kaikkea voisin olla. Ymmärrän hyvin, miksi Agnesin kohdalla vertaistuki on ollut olematonta: tuohon aikaan vammaisen osallisuus yhteiskuntaan oli kummastuksen aihe. ja enemmän poikkeus kuin jotain, mitä kohti pyrittiin.

Koska teoksessa kuvattiin Agnes seksuaalisena olentona, olisin kaivannut parin välille muutaman sanasen siitä, miten vamma vaikuttaa petipuuhiin. Ylipäätään keskustelunavaukset siitä, mistä henkilö juuri tänään pitää ja tarvitsee ovat tärkeitä maailmassa, jossa kommunikaation ajatellaan yhä virheellisesti tappavan tunnelman.  Ymmärrän kuitenkin, että intiimistä hetkistä kirjoittaminen voi olla haastavaa: Ei esimerkiksi tiedä, mitkä sanat millekin asialle sopisivat kunkin hahmon suuhun, tai pelkäisi teoksesta tulevan konservatiivisemmille lukijoille liian suora.

Äkkiseltään teosta voisi kritisoida siitä, miten Agnesin valta kasvoi vain hänen miehensä kautta. 1700-luvulla oli kuitenkin varsin tavallista, että naiset pääsivät avioliiton (tai perhesuhteiden) kautta vallankahvaan ja siksi sopivan kumppanin löytäminen oli erityisen tärkeää myös suvun maineelle. Kuvaus oli siis siinä määrin teoksen aikakaudelle uskollinen.  En sitä paitsi näe asiaa niin suoraviivaisesti: tulkitsen, että Agnesin toimijuus kasvoi, kun hän pääsi ympäristöön, jossa häntä arvostetaan eikä hävetä. Niin minulle kävi. Löysin ääneni, kun minua kannustettiin lempeästi pois mukavuusalueeltani sen sijaan, että häntä olisi painettu alas. 

Suosittelen kirjasarjaa kaikille romantiikannälkäisille, joita kiinnostaa historiallinen draama ja vahvat naishahmot. Kirjakauppojen lisäksi teos löytyy e- ja äänikirjana yleisistä palveluista. Nummien kutsun ensimmäinen osa löytyy myös Saavutettavuuskirjasto Celiasta maksuttomasti.

Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat

Vammaiskuvastot mediassa – juttusarja, jossa käsittelen sitä, miten vammaisuutta kuvataan eri mediamuodoissa ja kuinka nämä kuvastot vaikuttavat toimintakykynormista poikkeavan minäkuvaan ja vammaissuhteeseen.