Vammaisuuden näyttämö: Stand up

Postaus on tehty ei-kaupallisessa yhteistyössä Espoo Ciné -elokuvafestivaalin, kanssa. Espoo Cinén ohjelmiston voit tarkistaa tästä.

Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa analysoin vammaisuuden kuvauksia niin elokuvissa, sarjoissa, kirjoissa kuin ajoittain myös podcasteissa. Analyysin syvyys ja tyyli voivat vaihdella käsillä olevasta teoksesta riippuen voimakkaasti, mutta pyrin vastaamaan aina neljään kysymykseen. Oliko representaatio samaistuttavaa? Mikä jäi hampaankoloon? Entäpä, mikä sykähdytti? Olisinko kaivannut jotain lisää?

Tällä kertaa analyysissa on hollantilais-kreikkalainen elokuva Stand Up (2026), joka on koskettavan samaistuttava kuvaus yhteisöllisyydestä ja itsensä löytämisestä. Elokuva on katsottavissa Crip Cinéssä 26.8. ja 30.8.2026.

Elokuvan alussa näemme kuinka Vera kiertää päämäärättömästi bilettämässä ja harrastaa irtosuhteita. Tämä voisi olla vain kuvaus nuoren elämästä, jossa hän nauttii ihmisten tapailusta, seksuaalisuutensa toteuttamisesta ja kokemusten keräämisestä. Elokuva kuitenkin osoittaa erilaisten elokuvallisten keinojen avulla Veran elämän olevan vailla suuntaa. Hiukan klubilta lähtemisen jälkeen hän joutuu onnettomuuteen. 

Onnettomuus laittaa elämän uusiksi, sillä Veralta amputoidaan jalka. Hänellä käy sairaalassa paljon ihmisiä, mutta hänen olonsa on silti yksinäinen ja hiukan hukassa oleva. Tämä on ymmärrettävää, sillä jos henkilöllä ei ole ollut monenkirjavaa vammaisrepresentaatiota arjessaan, voi tulevaisuus pelottaa. Mitä voin olla? Millaiselta elämäni tulee näyttämään tulevaisuudessa?

Vera törmää sattumalta nuoreen taiteiljahenkiseen pyörätuolia käyttävään Xanderiin ja he päätyvät juttelemaan. Pilkkeen silmäkulmassa omaava mies ottaa Veran siipiensä suojaan ja tutustuttaa ystäväporukkaansa, monenkirjavaan vammaisjoukkoon. Joukko tuo esiin paitsi rampojen yhteisöllisyyden myös sen, ettemme ole aina puhtaita pulmusia, joina vammattomien yhteisö meidät tahtoo nähdä.

Xander on hahmona hurmaava, hieman rosoinen ja sarkastinen runopoika, sellainen, joka olisi nuorempana saanut sukat pyörimään jaloissani, ja onnistuisi siinä vieläkin. Oli virkistävää nähdä elokuvassa karismaattinen CP-vammainen hahmo. Hän ei kuitenkaan ole täydellinen, vaan törttöilee ja on muutoinkin kokonaisuus särmineen kaikkineen.

Vaikka päähenkilömme löytää ympärilleen tukiverkoston, on vammaisuutta hankala hyväksyä ja tietyt asiat huolestuttavat naista. Onko seksuaalisuus yhä osa minua? Mielestäni tämä on suunnattoman tärkeä nosto, sillä teemasta puhutaan edelleen liian vähän ja tietyistä näkökulmista. Kuten esimerkiksi Rampaseksiä-podcastissani olleet vieraat nostavat esiin, ei terveydenhuollossa useinkaan ole otettu esiin seksuaalisuuteen liittyviä asioita edes silloin, kun he itse kertovat haluavansa keskustella aiheesta. Tämä on väärin. Vamma ei vie kykyä tai halua ilmaista seksuaalisuutta tai olla kumppani, mutta se voi vaikuttaa merkittävästi tapoihin olla intiimisti tai ajatuksiin omasta seksuaalisuudesta ja kehosta. Niinpä aihe tulisi ehdottomasti ottaa puheeksi ja tarjota vammaiselle mahdollisuus puhua itseään askarruttavista asioista sekä pääsy muiden resurssien pariin. Vera uskoutuu huolistaan fysioterapeutille, mikä lämmittää minua suuresti. Se nimittäin osoittaa, kuinka fysioterapeutti voi olla paljon muutakin kuin vain venyttelijä tai harjoituksiin komentaja. 

Jos olisin jotain toivonut lisää niin kommunikaatiota siitä, kuinka vamma vaikuttaa seksuaalisuuden toteuttamiseen. Xander on selvästi kiinnostunut Verasta ja tämä vastaa tunteisiin ja näytti siltä, että kaksikko olisi hyppäämässä vällyjen väliin, ja sen he tekevätkin. Riemuitsin. En siksi, että olisin kaivannut erityisen graafista kuvausta siitä, miten peitto heiluu. Sellaiseen kaipuuseen on aikuisviihde niille, jotka sitä kaipaavat. Sen sijaan populaarikulttuurissakin on hyvä näyttää, ettei halu lopu vammautumiseen tai toimintarajoitteisiin. Rakkauselämämme on (ainakin monesti) muutakin kuin kädestä pitelyä ja liian usein tämä osa lakaistaan maton alle. Kun molemmat hahmoista käyttävät pyörätuolia ja vieläpä täysin eri syistä, on kiistatonta, etteivätkö rajoitteet vaikuttaisi jotenkin siihen, miten nautintoa koetaan ja tuotetaan – edes asentoihin liittyvinä tarpeina. Petyin kuitenkin karusti, kun tällaista keskustelua ei käydä.Monille vammaisille omien rajoitteiden esiintuominen voi suuren kynnyksen takana ja representaatio olisi tärkeää sen madaltamiseksi. Vaikka kyseessä on Xanderin ensimmäinen kerta, ei kaksikko käy edes keskustelua rajoista tai tarpeista. Tähän petyin seksuaalineuvojana rankasti, sillä halu ja nautinto eivät noudata tiettyä kaavaa, vaan ihmiset ovat yksilöitä ja tarvitsevat eri asioita, samoin kuin omaavat erilaisia rajoja. Emme lue kumppanin ajatuksia, joten niistä on puhuttava. Toisaalta puhumattomuus on ehkä ainoa uskottava asia kohtauksessa, sillä he ovat luultavasti kasvaneet monelle tuttuun valheeseen, jonka mukaan kommunikaatio tappaa tunnelman. Sen sijaan minusta on epäuskottavaa, ettei Xanderilla olisi käynyt aiemmin flaksi. 

Intiimi hetki tosin keskeytyy nytkin, mutta keskeytyksen syy ei ainakaan kertakatselulla täysin avaudu. Vera pistää pelin poikki alkumetreillä, ehkä koska hänen epävarmuutensa kehosta ja kyvyistään nostavat päätään, ehkä koska kokematon Xander ei osaa aivan toimia tilanteessa. Olen iloinen siitä, miten hahmo piti rajoistaan kiinni. Olisin toivonut lisäksi pientä jälkipuintia: Mitä tapahtui? Keskustelu auttaisi oletettavasti myös Xanderia, sillä hän tietäisi, oliko kyse jostain, mitä hän teki, vai pelkästään toisen ajatusprosessista. Näin Xander voisi toimia tilanteessa paremmin jatkossa. 

Kaikkinensa elokuva on siis onnistunut kuvaus siitä, kuinka vammautuminen ei ole, toisin kuin usein mediassa kuvataan, välttämättä luopumista, vaan jonkin uuden alku. En sano, etteikö vammaisuus saisi yksilötasolla tuntua luopumiselta tai kurjuudelta joko hetkellisesti tai pidemmän aikaa. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa, joihin vaikuttavat eittämättä vamman oireet ja se, millaista hoitoa niihin saa, kasvuympäristö, tukiverkko akuutissa vaiheessa ja sen jälkeen, sekä elämänasenne ja ennakkotiedot vammaisuudesta. Yhteiskunnallisesti meidän tulee kuitenkin kirjoittaa yhä vähemmän luopumisnarrativista ja enemmän myös niitä tarinoita, jolloin vammaisuus muuttuu uudeksi aluksi ilman inspiraatiopornon elementtejä. Elokuva on tässä erityisen onnistunut juuri siksi, että representaatio on aitoa: näyttelijät ovat itse vammaisia, joten he tietävät, mistä puhuvat ja osaavat kuvata vammaisuutta ylä- ja alamäkineen kliseisiin sortumatta. Juuri tämän elokuvan soisin jokaisen näkevän, sillä viihdyin ja riemuitsin halki elokuvan. 

Kuuntele myös Rampaseksiä-podcastini jakso, jossa keskustelen fiktiorepesentaation merkityksestä seksuaalisuuskäsityksien kehityksessä.