Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa analysoin median vammaiskuvastoja, olivatpa ne sarjoissa, elokuvissa, podcasteissa tai kirjoissa. Analyysini syvyys ja tyyli voivat vaihdella merkittävästi käsillä olevasta teoksesta riippuen, mutta vastaan aina neljään kysymykseen: Oliko representaatio samaistuttavaa? Mitä olisin kaivannut lisää? Mikä sykähdytti? Mitä jäi hampaankoloon?
Tällä kertaa analyysini kohteena on norjalaiselokuva My First Love (2026), tai kuten kanssakatselijani alkoi sitä hyvin pian kutsumaan Pinja – the Movie. Se kertoo nuoresta vammaisesta opiskelijatytöstä Ellasta, joka muuttaa pois kotoaan opiskelujen perässä, mutta sen sijaan, että hän saisi vain nauttia opiskelijaelämästä ja siihen monen kohdalla kuuluvista romansseista, hän joutuu taistelemaan järjestelmää vastaan perusoikeuksistaan, eli tarpeitaan vastaavista tuista, jotka mahdollistavat hänen osallisuutensa. Ellan kohdalla keskiössä on henkilökohtaisen avun tarve.
Tässä analyysissa saatan mennä normaalia syvemmälle juoneen ja ilmiöihin, sekä niiden herättämiin tunteisiin, sillä minulla on näkemästäni paljon sanottavaa. Disclaimerina sanottakoon, etten tunne Norjan vammaispalvelujärjestelmää, joskin äkkiseltään se vaikutti hyvin samankaltaiselta kuin omamme. Yhden kummallisen kohdan huomasin, mutten tiedä, onko kohdassa käytetty taiteellisia vapauksia vammaisten absurdin kohtelun korostamiseksi vai onko se Norjalainen käytäntö.
Millainen oli vammaisten asema elokuvassa?
Vammaisten asemaa ja yhteiskunnallisia vinoumia kuvattiin elokuvassa kerrassaan onnistuneesti: kun vammaisella on hänen tarvitsemansa palvelut, kykenee hän osallistumaan yhteiskuntaan ja toteuttamaan itseään. Kun palveluita viedään, on syrjäytymisriski vahva. Näin kävi myös Ellan kohdalla. Hänen elämänsä ei muutu vain opiskelun myötä, vaan palvelujen hävitessä. Olen kirjoittanut usein, miten palvelut riippuvat siitä, missä asuu ja kuka hakemuksen käsittelee. Esimerkiksi Vantaalla vammaisen on mahdollista saada aivan eri tunnit kuin Tampereella, vaikka hakemus olisi sama. Vastaavaa on elokuvan perusteella havaittavissa Norjassa. Ellan muuttaessa opiskelujen perässä Lillehammeriin hän ei saa henkilökohtaista apua kuten aiemmin. Uuden paikkakunnan sosiaalityöntekijät katsovat, että hänen tarpeisiinsa sopivin tapa palveluiden järjestämiseen olisi asumispalveluyksikkö – tai Ellan näkökulmasta katsottuna, laitos.
Myös avustajan rooli on kuvattu uskottavasti – tämä esimerkiksi lukee kirjaa Ellan hengaillessa bileissä. Avustaja myös auttaa Ellaa pääsemään ihastuksensa Oliverin luokse yöksi. Koin virkistävänä sen, etteivät yliopiston luokkatoverit kiinnitä vammaan juurikaan huomiota tai kummasteleavustajan läsnäoloa. Ella on tasavertaisesti osa joukkoa. Ellan vammasta tulee haaste ystäväporukalle, kun tyttöä uuteen arkeen sopeutumaan auttanut Guro-avustaja lähtee ja päähenkilömme joutuu totuttelemaan arkeen ilman avustajaa.
Muutos on Ellalle shokki. Hoitohenkilökunta suhtautuu asukkaisiin kuin nämä eivät ymmärtäisi ympäröivää maailmaa ja puhuvat omista asioistaan pöydässä. He ovat muutenkin alentuvia: kun Guro ja Ella demonstroivat siirtymisiä, hoitajat toteavat kuinka pitää alkaa käydä salilla.
Arjesta tulee rajatumpaa. Yhtäkkiä hän ei voi mennä opiskelijabileisiin, sillä iltatoimet tulee olla tehtynä ennen yövuoron tuloa. Muutoinkin arki yksikössä on rytmitettyä, ja hoitajat vahtaavat asukkaiden toimia, tullen myös näiden huoneisiin, siis kotiin, ilman lupaa tai koputtamatta. Pahimmillaan hoitohenkilökunta soimaa ja toruu asukkaita kuin lapsia, esimerkiksi eräs Ellan naapuri saa kuulla kunniansa karkin syömisestä.
Yksikön työntekijöiden luoma arjen rytmitys ja ulkopuolelta tuleva ohjaus voi tuntua vammattomasta absurdilta. Monelle vammaiselle se on kuitenkin arkipäivää. Osa yksiköistä toki huomioi vammaisen oikeuden omannäköiseen elämään, ja toiselle tarkat rytmit ja avun jatkuva läsnäolo tuovat turvaa. Kaikille ne eivät kuitenkaan sovi, ja etenkin isojen yksiköiden tapa asettaa vammaiset tietynlaiseen nippuun on ongelmallinen. Usein vammaisten palveluita mietittäessä esiin nousee elokuvastakin tuttu ilmiö: ei ymmärretä ihmisten yksilöllisyyttä ja kaipuuta normaaliin arkeen, vaan keskitytään miettimään, kuinka vammaisten perustarpeet täytetään mahdollisimman halvalla ja tehokkaasti. Tuntuu, että päättäjien mielestä perustarpeet ovat yksinkertaisesti ne asiat, jotka täyttämällä henkilö pidetään elossa. Todellisuudessa perustarpeisiin kuuluu myös mahdollisuus kaikenlaiseen itseilmaisuun, mikä vammaisista puhuttaessa sivuutetaan.
Elokuvassa unohdetaan myös tyystin vammaisten ihmisyys ja oikeus yksityisyyteen. Eräässä, ainakin suomalaisen yhteiskunnan kasvatin näkökulmasta epäloogisessa kohtauksessa, Ella on kenties yliopistolla Oliverin kanssa. Yhtäkkiä paikalle pelmahtaa hoitajia, jotka kysyvät: “Etkö sä olekin Ella?” “Sulle oli aikataulutettu vessareissu” ja he jatkavat jankkaamista, vaikka Ella toteaa nolona, ettei tarvitse apua. Uskon täysin hoitajien laukovan yksityisiä asioita kaiken kansan kuullen välittämättä vammaisen tunteista. Näin on käynyt minullekin. Epäuskottavana näen sen, että henkilökunta tulee yksikön ulkopuolelle.
Palataan hetkeksi asumisyksiköihin ja niiden ongelmallisuuteen. Sen lisäksi, että yksiköiden työntekijät saattavat tunkea asukkaat tiettyyn muottiin, voivat he olla myös kyvyttömiä tunnistamaan vammaisen kaipuuta läheisyyteen ja kosketukseen. Otetaan esimerkiksi kohtaus: Ella päätyy Oliver kanssa sänkyyn tämän hiivittyä ikkunasta huoneeseen sen jälkeen, kun tyttö on mennyt vuoteeseen. Aamulla hoitaja paukkaa ovesta sisään varoittamatta ja järkyttyy kun löytää tämän sängystä alastoman miehen. Siitä nousee hulabaloo, aivan kuin Ella ei olisi kykenevä nuori aikuinen, joka voi tehdä omat päätöksensä. Tämä episodi saa myös Oliverin ottamaan etäisyyttä.
Hulabaloo yksikössä saa absurdit mittasuhteet. Ella kutsutaan johtajan puhutteluun. Odotellessaan tapaamista hän kuulee hoitohenkilökunnan pohtivan, käyttääkö tyttö ehkäisyä ja ettei heillä ainakaan ole asiasta tietoa. Seksologina, vammaisena ja ennen kaikkea ihmisenä, minun on kysyttävä, mitä Ellan ehkäisy kuuluu yhdellekään yksikön työntekijälle, ellei hän sitten tarvitse apua pillerin otossa?
Kun Ella keskustelee yksikön johtajan kanssa tämä toitottaa, miten yksikön työntekijä on järkyttynyt ja että Ellan tulisi muistaa tämän olevan ihmisten työpaikka. Kaikilla on täällä samat säännöt ja niitä tulee kunnioittaa, sekä henkilökunnan turvallisuutta kunnioittaa. Kyllä, ketään ei tulisi osana työnkuvaa altistaa epämiellyttäville asioille. Esimerkiksi ketään ei voi patistaa tai painostaa auttamaan seksissä. Samoin kuin silloin, jos jollakulla on traumaa esimerkiksi miehistä, ei heidän tulisi joutua auttamaan miehiä etenkään jollakin tavalla intiimeissä tilanteissa, kuten suihkussa, WC:ssä jne. Samoin vammaisen tulisi voida valita avustajan sukupuoli intiimeissä tilanteissa. Elokuvan kohtauksessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Ella olisi tarvinnut apua jossakin intiimissä. Ella kuvittelee saavansa rauhaa. Sen sijaan yksikön johtaja syyllistää tyttöä aivan kuin tämä tekisi jotain väärää täyttäessään monelle ihmiselle perustavanlaatuista tarvetta läheisyyteen ja kosketukseen. Keskustelu osoittaa, miten vammaisten ihmisyys usein unohdetaan.
Vammattomasta tämä koko seksuaalisuuden toteuttamiseen oikeuteen liittyvä keskustelu voi tuntua absurdilta. Sitä se on myös päähenkilön mielestä, hän nimittäin kysyy häntä soimaavalta yksikön johtajalta: “Etkö sä tee omassa kodissasi juuri niin kuin haluat?” “Etkö sä mene sänkyyn kenen kanssa lystäät?” Hän myös peräänkuuluttaa oman kodin rauhaa, joka yksikössä on olematon. Valitettavasti tässä vammaisten ihmisoikeuksia räikeästi loukkaavassa kohtauksessa ei ole käytetty taiteellisia vapauksia, vaan oman rauhan rikkoontuminen ja tarpeiden taivastelu on monelle rammalle valitettavaa arkipäivää. Tästä antoi esimerkin Rampaseksiä-podcastissa vieraana ollut, pitkään avustajan töitä tehnyt Eeva, joka toimii nykyään myös seksuaaliavustajana. Hän kertoo, miten joissain yksiköissä on tavallista, että henkilökunta menee koputtamatta asukkaan kotiin. Eräässä tapauksessa, jossa asukas ei siis ollut hälyttänyt apua, hoitaja oli omatoimisesti paukannut sisään ja “yllättänyt” vammaisen masturboimasta. Tätä hoitaja oli suureen ääneen taivastellut kahvihuoneessa. Toisessa tapauksessa, kun vammainen henkilö oli ilmaissut hormonien hyrräävän, oli henkilökunta miettinyt lääkityksen lisäämistä sen sijaan, että he olisivat miettineet, miten asiakkaan olisi mahdollista toteuttaa seksuaalisuuttaan.
Palataan elokuvaan. Avun ja arjen muutos heijastuu myös Ellan suhteisiin. Hän syrjäytyy ystäväporukoista ja romanssikin uhkaa rakoilla. Oliver ei näe vammaa alun perin ongelmana, mutta henkilökohtaisen avun lähtiessä vamma ja avun tarve ympäristöltä muuttuu suuremmaksi ja täten seurustelu toimintakykynormista eroavan kanssa näyttäytyy monimutkaisena. En syytä Oliveria, kyllähän se, jos toinen on riippuvainen kumppanista selvitäkseen arjen perustoiminnoista monimutkaistaa sekä keskinäistä suhdetta että kummankin arkea. Päivittäinen apu on tärkeää saada ulkopuoliselta töissä olevalta ihmiseltä myös siksi, ettei parisuhde muutu hoitosuhteeksi. Ulkopuolinen apu ehkäisee myös epäterveen valtadynamiikan, jossa avuntarpeella voitaisiin kiristää, syntymistä.
Ymmärrän Oliverin reaktion, mutta samalla tavalla ymmärrän Ellaa. Jos toinen näkee ongelmana ominaisuuden, johon ei voi itse vaikuttaa ja joka tässä tapauksessa myös johti elämänmuutokseen, se satuttaa.
Samaistuinko vammaiskuvaukseen?
Sanon aina, että sen huomaa, onko elokuvan tekemisessä ollut mukana vammaisia tai näytteleekö rampaa itse rampa. Tämän filmin kohdalla, jos missä sen huomasi. Elokuvan ohjaaja on itse vammainen, samoin kuin päähenkilön näyttelijä ja muut elokuvan vammaiset hahmot ja tarina perustuu tositapahtumiin. Se ei ole omaelämänkerrallinen kertomus, mutta käsikirjoitus on muodostunut usean vammaisen elämänkokemuksesta. Sen huomaa, sillä nyökyttelin koko elokuvan ajan päätäni. Kyllä, noin siinä kävisi. Hahmot olivat moninaisia, eivät vain vammansa. Etenkin Ellalla on selvä unelma, jota hän havitteli sekä “tavallisen” elämän toiveita, kuten rakastuminen ja seksuaalisia haluja.
Elokuva kuvasi osuvasti myös vammaisuuden ja vammaisena vammattomien yhteiskunnan karuja puolia. Sitä, miten vammaisten välillä on hierarkiaa. Ella ainakin jossain määrin ylenkatsoo laitoksessa asuvia muita vammaisia – ja hän ja Oliver myös hihittelevät toisen asukkaan päästämille äänille kaksikon hiippaillessa ulos laitoksesta. Niin karua kuin tämä onkin tilanne osoittaa loistavasti sen, miten oma avun tarve ja siihen liittyvä häpeä eivät automaattisesti estä vammaista suhtautumasta muihin vammaisiin negatiivisesti. Päin vastoin sisäistetty ableismi usein johtaa siihen, että itseä heikomman toimintakyvyn omaavia katsotaan usein alaspäin.
Tämän katselukokemuksen aikana samaistuttavuus meni uusiin mittoihin, sillä koko elokuvan ajan mietin, kuka on kuvannut minua. Kumppani, jonka seurassa elokuvan katsoin, puolestaan kommentoi useaan otteeseen ruutua todeten: “Sinä!” Lähes yhtä usein hän kysyi uuden juonenkäänteen kohdalla “Mitä Pinja tekisi?” ja joka kerran jokin antamastani kolmesta vaihtoehdosta meni oikein. Olenko siis elänyt monen vammaisen verran, vai onko elämäni kaikkine riehumiseni ja tunteineni kuitenkin stereotyyppinen kokemus vammaisuudesta silloin, jos kasvuympäristö on ollut kannustava?
Mikä sykähdytti?
Ellan perhesuhteet lämmittivät sydäntäni. Toisinaan vammaisen vanhemmat saattavat kasvattaa lapsen pumpulissa, sillä ajattelevat auttavansa tätä tehdessään puolesta, tai pitävät maailmaa liian kylmänä paikkana selvitä itse. Ei tässä perheessä. He eivät ole myöskään ylisuojelevaisia tai yritä nähdäkseni rajoittaa Ellaa. Kun Ella kertoo olleensa yön ulkona, ovat vanhemmat eittämättä uteliaita ja tuovat sen ilmi. Toinen vanhemmista kuitenkin muistuttaa: “Ehkä hän ei tahdo kertoa meille kaikkea.” Repliikki on äärimmäisen tärkeä, sillä se muistuttaa vammaisen oikeudesta yksityisyyteen. Tämä saattaa toisinaan tosielämässäkin unohtua läheiseltä.
Ellalla on eittämättä elämänsä raskain aika elokuvassa, kun byrokratia vie hänen hyvin alkaneen tulevaisuutensa. Vanhemmat eivät ole samaa mieltä viranomaisten kanssa siitä, että Ellan paikka olisi laitoksessa, vaan taistelevat tämän rinnalla hänen itsenäisyydestään. Myös veljen ja sisaren välit lämmittävät. Ella tekee heti filmin alussa veljelleen kepposia, kuten kuka tahansa sisarus. Veli myös muistuttaa, ettei vamma tee Ellasta vähäisempää. Huomasin Ellan käytöksessä myös paljon tuttua: ensin tehdään itse, mutta jos hommat menevät hankaliksi, käännytään vanhemman puoleen ja pyydetään apua. Vanhemmille Ella uskaltaa myös näyttää tunteet estoitta, mikä on minulle enemmän kuin tuttua.
Minua lämmitti myös Ellan ja tämän avustajan Guron suhde. Guro on taustalla, auttamassa Ellaa yliopistoelämään ja uuteen arkeen sopeutumisessa. Edes tämä ns. orientaatiovaihe ei olisi ollut mahdollista, ellei Guro olisi itse tarjoutunut lähtemään tueksi, sillä uuden elämän aloittamiseenkaan ei myönnetty apua. Ketään ei tietenkään voi velvoittaa töihin palkatta, tai olettaa toisen olevan siihen halukas. Avustajan tarjous osoittaa, miten merkityksellinen työsuhteesta on voinut molemmille tulla.
Auttaessaan Ellan alkuun Guro ei ohjaa, neuvo tai moralisoi vaan antaa nuoren elää elämäänsä. Kun närkästyneet asumisyksikön työntekijät ilmoittavat Gurolle, ettei tämä voi vain viedä asukasta ulos, tämä toteaa ykskantaan: “Mun tehtävä on tehdä niin kuin Ella tahtoo.” Guron toiminta osoittaa, kuinka suuri merkitys itselle sopivalla avustajalla on paitsi arjen konkreettisen sujuvuuden kannalta, myös hyvinvoinnin näkökulmasta.Kun Guro joutuu lähtemään orientaation päätteeksi, mullistuu Ellan koko elämä, sillä hän on laitoksen tiukkojen sääntöjen armoilla.
Samaistuin – ja iloitsin myös elokuvan lopussa Ellan päätöksestä lähteä opiskelemaan oikeustieteitä. Ei, en ole koskaan ajatellut lukevani esimerkiksi lakia. Ella kuitenkin väsyy elokuvassa oman kokemuksen (ja muiden yksikössä tapaamiensa kohtelun todistaneena) siihen, miten vammaisia kohdellaan ja tahtoo muuttaa tilanteen. Minun taustani someaktivismin kanssa on hiukan samanlainen, sillä itsekin suivaannuin siitä, etten voinut toteuttaa unelmaani ulkomailla opiskelusta pelkästään kankean vammaispalvelujärjestelmän takia.
Mitä jäi hampaankoloon?
Vaikka pidin periaatteessa Ellan rakkauden kohteesta Oliverista, jäi hän hieman pintapuoliseksi hahmoksi. Hän vaikutti äkkiseltään vain opiskelijamuusikolta, jolla ei ollut persoonaa. Vaikka kaksikon välit vaikuttivat sinällään mutkattomilta ja helpoilta jäi minua harmittamaan, miten heidän väliltään puuttui kaikki kemia. Ensimmäinen ajatukseni oli: Onko tämä nyt taas niitä elokuvia, joissa vammainen kuvataan helppona, ihastumassa ensimmäiseen hänestä kiinnostuneeseen ihmiseen? En sinällään haluaisi uskoa tähän, sillä Ella vaikuttaa tyypiltä, joka eli täysillä jo kotona asuessaan eli silloin, kun hänellä oli tarvitsemansa palvelut. Luonnollisesti täysillä elämistä saattaa hankaloittaa se, että asuu vanhempien kanssa. Ehkä rakastavaisten kemian puute johtui siis näyttelijäsuorituksesta, vaikka muutoin erityisesti Ellan näyttelijä veti hommansa ilmiömäisesti.
Luonnollisesti rakastin sitä, että vammainen näytettiin rakkauden kohteena ja mikä parasta, jopa petihommissa. (Ei, lempimistä ei todellakaan näytetty graafisesti, joten elokuva sopii siveellisemmillekin katsojille.) Lyhyessä vuoropuhelussa kuvataan myös monelle vammaiselle tuttu ilmiö: pelko siitä, että toinen menisi jotenkin rikki.
“En halua liiskata sua”, sanoo Oliver.
“Et sä minua voi liiskata” toteaa puolestaan Ella viitaten siihen, ettei ole posliinia. Yksi asia elokuvassa jäi harmittamaan nimittäin se, että vaikka tuollaisen vuoropuhelun päätteeksi olisi täydellinen sauma keskustella siitä, miten rajoitteet vaikuttavat lakanoissa peuhaamiseen ja toisaalta, mitä kumpainenkin haluaa tai ei halua, tämä keskustelu loistaa jälleen poissaolollaan.
Se suretti minua enemmän kuin suututti, Vamma ei estä kokemasta tai tuottamasta nautintoa, mutta se vaikuttaa siihen, miten olemme – myös vuoteessa. Ihmiset eivät ole koneita ja reagoi ärsykkeisiin samalla tavalla keskenään. Kommunikaatiota tarvitaan, se ei tapa tunnelmaa vaan on päinvastoin avain nautintoon ja hyvään oloon. Tällaiset muuten loistavat elokuvat ovat omiaan antamaan mallin siitä, miten asioista voi puhua.
Olisiko elokuva kaivannut vielä jotain?
Lyhyesti sanottuna en olisi kaivannut mitään sellaista, mitä en olisi jo maininnut, sillä My First Love oli yksi parhaimmista koskaan näkemistäni rampafilmeistä. Jos vastaan pidemmin, olisi ollut huikeaa nähdä, miten Ellan metelin pitäminen olisi johtanut asennemuutokseen yksikössä. Suuremmat vertaistuelliset elementit olisivat voineet antaa elokuvalle väriä.
Lopuksi
My First Love on kokonaisuudessaan riemastuttava vammaisuuden ja vammattomille rakennetun maailman yhteentörmäyksen kuvaus. Ei, siitä ei saa komediaa tekemälläkään. Kyllä, se käsittelee ajoittain kipeitäkin aiheita ja minua alkoi ahdistaa pohtiessani, miten minun käy, kun palveluni päivitetään uuden vammaispalvelulain mukaisiksi. Se saa eittämättä vammattomien olon epämukavaksi, tuntuisihan kenestä tahansa varmasti absurdilta ja loukkaavalta, jos joku keskustelisi makuuhuone-elämästäsi ringissä suureen ääneen sitä taivastellen, yrittäisi rajoittaa sitä, miten elät tai muuta. Monelle, etenkin asumisyksikössä asuvalle vammaiselle vastaava on ikävä kyllä arkipäivää. Juuri kaikessa tietynlaisessa karuudessaan elokuva onkin riemastuttava. Se ei käännä säälivää katsetta vammaisiin, vaan ennemmin yhteiskuntaan ja sen toimimattomiin, syrjiviin rakenteisiin: jos vammainen saa tarvitsemansa palvelut, on hän yksi muista. Jos hän ei niitä saa, hän syrjäytyy. Epäoikeudenmukaisuus ei kuitenkaan tarkoita tyytymistä, oikeuksistaan voi taistella, kuten Ella tekee. Älä luovuta, pidä meteliä, sinäkin voit elää täyttä elämää. Se on elokuvan viesti, jonka soisin jokaisen omaksuvan. Suosittelen elokuvaa varauksetta aivan jokaiselle.
