En ole äiti, enkä ole varma haluaisinko olla sitä tulevaisuudessakaan. Tuskin. En pysty kuvittelemaan itseäni elämäntilanteeseen, jossa päiväni täyttyisivät pikkuisten jalkojen töminästä parketilla, leluista pitkin lattiaa ja itkupotkuraivareiden taltuttamisesta, kun pikkuinen pellavapää ei suostuisi syömään puuroaan, vaan tahtoisi keksin toisensa perään. Tällainen arki ei ole haaveissani. Toisaalta, en kiellä, etteikö ääni kellossa voisi joskus muuttua. Tällä hetkellä. kun tätä kirjoitan, biologiset lapset eivät ainakaan tunnu mahdollisilta, hyvin henkilökohtaisista syistä.
Jos lapsi kuitenkin ilmoittaisi tulostaan joskus kaukana tulevaisuudessa, kun olisin löytänyt elämääni tasapainoisen parisuhteen ja luonut itselleni uraa niin, että talouteni olisi jossain määrin vakaa ja sekä minä että kumppanini sitä haluaisimme, saisi lapsi tulla. Ja tiedän, että silloin minusta tulisi ihan mahtava äiti huolimatta siitä, että katselen maailmanmenoa useammin renkaiden kuin jalkojeni päältä.
Me invat haaveillemme ihan samoista asioista kuin vammattomatkin ihmiset: Osa meistä vauvakuumeilee ja haaveilee suurperheestä. No, siitä sitten vaan etsimään sopivaa kumppania, rakentamaan omakotitaloa, hommaamaan pari koiraa ja mukuloita tehtailemaan, eikö? Vaan sehän ei ole ihan niin helppoa. Moinen on idyllisyydessään haaste jo ihan vammattomallekin tallaajalle, mutta entäpä sitten me vammaiset, jotka joudumme taistelemaan jatkuvasti yhteiskunnan ennakkoluuloja vastaan?
Vammaisia pakkosteriloitiin vielä ainakin ennen 70-lukua. Suomessakin jonkinasteinen rotuajattelu oli siis voimissaan vain muutama vuosikymmen sitten. Ajateltiin, ettei meidän pitäisi lisääntyä. Edelleen ajatusmallia esiintyy nykyisessäkin yhteiskunnassa, vaikkei meiltä enää pakolla viedä kykyä lisääntyä. Vammainen ajatellaan yhteiskunnassa huolenpidon kohteena, ei sen antajana. Kyllä, on olemassa vammaisia, jotka eivät selviä ilman ohjausta ja jatkuvaa tukea, mutta läheskään kaikkien vammaisten tilanne ei ole sama, eivätkä tukeakaan tarvitsevat välttämättä tarvitse huolenpitoa. Itse tarvitsen liikuntavammaisena apua päivittäisissä toimissa, mutta viekö pelkkä fyysinen toimintarajoite kykyäni rakastaa, huolehtia ja kasvattaa lasta? Ei. Sinusta, rakas lukija saattaa kuulostaa järjettömältä, että edes kysyin tuota ja jos näin on, hyvä. Valitettavasti kaikki eivät jaa tuota ajatusmaalimaa.
Itsellenikin on muutaman kerran sanottu, kun lapsien mahdollinen hankkiminen on tullut puheeksi, että: ”Ethän sä nyt selviäsi lapsen kanssa!” Öh, anteeksi, mutta miten niin en? Vielä surullisimpia ovat tapaukset, joissa vammainen on raskaana ja häntä on kehotettu aborttiin, vaikka hänellä ennestään olisi jo lapsia. Brutaalia? Kyllä, ja valitettavan myös totta.
Ajatellaan, ettei vammainen selviä lapsenhoidosta yksin, eikä siksi ole pätevä vanhemmaksi. Kuinka moni vammaton hoitaa lapsensa ypöyksin ilman minkäänlaista läheisten ihmisten muodostamaa tukiverkkoa? Omasta tahdostaan ei kukaan. Miksi invan siis tarvitsisi?
Tarvitsisimme ehkä vammatonta enemmän apua fyysisissä hoitotoimenpiteissä, vamman tasosta riippuen. Sitä varten käytössä on kuitenkin avustajatunnit. Niiden käyttäminen ei tarkoita, että avustajasta tulisi lapselle jonkinlainen lisävanhempi, vaikka toki lapsi saattaa avustavaan henkilöön kiintyä. Se ei ole tavoiteltavaa, sillä avustava henkilökunta voi olla hyvinkin vaihtuvaa. Vaikka kiintymystä voi vahingossa tapahtua puolin ja toisin, ei avustajalla ole kuitenkaan minkäänlaista sanavaltaa siihen miten lasta kasvatetaan. Jos vammainen tarvitsee hoitotoimenpiteissä apua, toimii työntekijä vain käsinä ja jalkoina avustettavan omien raajojen pettäessä.
Mailmassa on paljon pienokaisia odottamassa, että joku hakisi heidät kotiin. Miksei heitä voisi antaa sellaiselle vanhemmalle, jolla on hyvät hoksottimet ja joka rakastaisi lasta täydestä sydämestään? Miksi fyysisen toimintarajoitteen ajatellaan olevan este biologiselle vanhemmuudelle, adoptiosta puhumattakaan?
