Vammainen joutuu kohtaamaan elämässään paljon haasteita. Byrokratian kanssa taistelu uuvuttaa vieden voimat. Toipuminen kestää. Maailma on täynnä ableismia ja meihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Joudumme jatkuvasti todistelemaan omaa pystyvyyttämme ja pätevyyttämme, myös itsellemme. Entäpä pienet jutut? Millaisten pienten haasteiden äärellä pyörätuolinkäyttäjä usein uin?
- Mihinkään ei yllä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin pyöriä kaupassa, ja tässä kohtaa puhun erityisesti ruokakaupoista. Yksin pyöriminen olisi vapauttavaa, mutta ei. Jos varsinkin isoimmille kauppaostoksille lähtisi ilman avustajaa, joutuisi jatkuvasti tökkimään jotain vierasta, mukavanoloista henkilöä kylkeen: ”Hei auttaisitko vähän?” ”Anteeksi, voitko ojentaa tuon?” Jostain syystä varsinkin kauppojen kylmähyllyt ovat syviä, eikä haluamaansa tuotteeseen pääse käsiksi.
Sama yltämättömyyden aiheuttama turhautuminen toistuu kotona. Jotain tippuu lattialle ja kas, siihen ei ylläkään ilman apukäsiä tai välinettä, kuten tarttumapihtejä. Tai no, voisihan lattialle tippuneeseen vihkoon manuaalista ehkä yltää ilmankin, mutta siinä on riski, että selkä sanoo poks. Ja sitä kipuhelvettiä ei toivoisi pahimmalle viholliselleenkaan.
- Rikkoutuva rengas ja sammuva akku. Tiedättekö sen tunteen, kun olet onnesi kukkuloilla rullailemassa jonnekin ja yhtäkkiä rengas kolahtaakin katukivetykseen väärällä tavalla? Matkanteko tyssähtää kuin seinään ja jatkamisesta on turha hetkeen haaveillakaan. Tämä ongelma on hyvin tuttu pyöräilijöille. Pyörätuolin renkaan korjaaminen on kuitenkin vielä asteen haastavampaa riippuen toki myös tavasta, jolla rengas rikkoutuu.
Arjen suurin pieni vitsaus ovat sähköpyörätuolin kovia kokeneet akut, joilla kuitenkin ajattelee vielä jonkin aikaa kituuttavansa, Apuvälinekeskuksen sedät kun eivät niitä kovin mielellään ole jatkuvasti vaihtamassa. Lähtiessäsi katsot tyytyväisenä akun olevan täysi. ”Kyllä se tuon maksimissaan viiden kilometrin lenkin kestää. ”, ajattelet.
Paluumatkalla huomaat ikävän yllätyksen, kun tunnet menopelisi nykivän kummallisesti. Katsot ohjaimen näyttöä ja huomaat sen pienen perkeleen vilkkuvan yhtäkkiä punaisena. Kiroat koko ympäröivän maailman alimpaan mahdolliseen paikkaan, kun matkasi tyssää. Parhaimmassa tapauksessa koti on vain muutaman kymmenen – tai sadan metrin päässä. Siinä sitten miettimään, kenelle kehtaisi soittaa että: ”Hei tuutkos vähän jeesaamaan?” Sähkäriä ei ihan kuka vain työnnä – varsinkaan ylämäkeen.
3. Kroppa ei tiedä, miten olla. Tämän olen huomannut viime aikoina ihan liian usein. Vaikka tekisit mitä, tuntuu keho näyttävän keskisormea: Treenaa raivolla (tai sitten ihan kevyesti) – mene jumiin. Pidä lepopäivä tai poikkeuksellisesti jopa kaksi – mene jumiin. Vietä kiva ja innostuksentäyteinen viikonloppu – mene jumiin. Voi nyt… sanon minä. Tiedä nyt sitten miten tässä pitäisi olla, jotta arvon keho suostuisi kunnolla yhteistyöhön.
4. Kohtaamiset, jotka sisältävät puhetta ihmeparanemisesta. Lähes jokainen tuolia käyttävä on törmännyt näihin jostain ilmestyviin uskovaisiin, jotka tulevat selittämään, ”Kyllä sinäkin vielä parannut jos uskot ja rukoilet.” Yleensä vain nyökyttelen ja kiittelen ohjeista, sillä minulla ei ole aikaa pysähtyä. Tiedän, että monelle usko on asia, josta saa voimaa. Se on ihailtavaa ja ymmärrettävää.
Loogisesti ajateltuna jokaisen tulisi kuitenkin ymmärtää, että jos neurologisesta vammasta voisi parantua sormia napsauttamalla ja hartaalla rukoilulla, unohtamatta sopimuksia kosmisten voimien kanssa, olisi siitä uutisoitu eri medioissa maailmanlaajuisesti kissankokoisin lööpein. Joten, säästetään kaikkien aikaa ja jätetään tämä keskustelu väliin. Hyvänä päivänä näihin keskusteluihin voi suhtautua huumorilla ja / tai antaa puheen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nämä ihmiset voi haastaa perustelemaan ajatteluaan, jolloin, hyvällä tuurilla, voi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja. Entäpä huonot päivät? Miten ihmeessä näistä keskusteluista selviää silloin, ketään loukkaamatta?
Liikuntavammaisen elämään mahtuu siis paitsi suuria haasteita, myös näiden rinnalta pieneltä tuntuvia ärsytyksiä. Usein näitä pieniä seikkoja ei edes tajua, ellei itse ole joutunut niitä kohtaamaan. Ne voivat huonona päivänä, tai toistuessaan jatkuvasti, muuttua pienistä seikoista kohtuuttoman suurilta tuntuviksi.
