Miksi vaikuttamistyö on toisinaan takamuksesta?

Yleensä kannustan ihmisiä vaikuttamistyön pariin, löytämään oman polkunsa ja äänensä asioiden ja mielipiteiden muuttamiseksi. Nyt kerron, miksi vaikuttaminen on toisinaan takamuksesta.  Teksti on kynäilty kirjoittajan ja kokemustoimijan näkökulmasta, sillä siitä minulla on kokemusta.

Epätasaisesti täyttyvä kalenteri on päänvaiva.  Toisinaan tuntuu, että puhujankeikkoja ja kirjoitustöitä olisi enemmän kuin ehtisi millään tehdä, suurimman osan ajasta keikkoja joutuu kuitenkin itse metsästämään ja kalenteri näyttää silti tyhjältä. Kiireisinä aikoina sitä haaveilee siitä, että voisi pistää toiminimen pystyyn ja elää tekemällä vain sitä, mistä oikeasti pitää. Ennemmin tai myöhemmin elämän realiteetit kuitenkin iskevät vasten kasvoja ja sitä ymmärtää, että tuohon haaveeseen on vielä pitkä matka.

Sattumanvaraisesti ilmestyvät työtarjoukset aiheuttavat usein sen ongelman, ettei projekti – yhteistyö – keikka – juttu – tai mistä tahansa tarjouksesta, joka voisi edesauttaa tulevaa uraa, uskalla kieltäytyä. Kaikkeen on tartuttava kaksin käsin. Sillä hetkellä kun ”kyllä” pääsee huulilta, saattaa ajatella selviävänsä kaikesta ihan hyvin. Totuus selviää siinä vaiheessa, kun avaa kalenterin merkatakseen sinne uusia juttuja. Varsinaisista töistäni en tingi, tarvitsenhan rahaa. Kuntoilu on minulle henkireikä. Ulkopuolisilta tahoilta tulleita pyyntöjä en viitsi tunnollisuudentuskissani pyytää siirtämään. Sosiaalinen elämä olisi ainakin toisinaan ihan mukava juttu. Kuolema kuittaa univelat!

Ellei työtä x määrätä ulkopuolisen tahon toimesta, ei mediasisältöjen tuottamiselle ole varsinaista deadlinea. Näin ollen aikataulujen suunnittelu ja niissä pysyminen on omalla vastuulla.  Itsekuri ja suunnitelmallisuus ovat olennaisia piirteitä. Toisinaan tuntuu, että vaikkapa bloggarina pitäisi kyetä näkemään tulevaisuuteen ja rustata materiaalia varastoon siltä varalta, että joinain viikkoina ei ehdi tuottaa sisältöä samaan tahtiin kuin yleensä.

Palkkion pyytäminen on ujolle persoonalle kamala asia. Olen tehnyt kokemustoimijan töitä sen verran pitkään, että olen vihdoin oppinut arvostamaan noihin keikkoihin käyttämääni aikaa ja panosta. Koska takanani on koulutus, olen oikeutettu pyytämään korvausta vaivastani. Hyvää palautetta saaneiden esiintymisten vuoksi sitä pitäisi uskaltaa pyytää kunnolla, eikä vähätellä itseään. Se on uskomattoman haastavaa. Mikä on sopiva hinta minkäkin määrän valmisteluja vaatineelle puheenvuorolle? Onko minulla noussut kusi päähän, jos pyydän panoksesta hintaa x?

Vielä nihkeämpiä ovat ne tilanteet, joissa tilaajataho ilmoittaa kriteerit puheenvuorolleni ja hinnan, jonka olisi ko. esiintymisestä valmis maksamaan. Eihän siinä mitään, yleensä tuo hinta vain on huomattavasti alhaisempi, kuin mitä ko. spekseillä pyytäisin. Koeta siinä sitten todeta, että moinen peli ei vetele. Riski, että kuulostaa itseään täynnä olevalta on suuri, ellei ole tunnettu nimi. Tunnettunahan suurempi korvaus olisi selviö.

Ideat – mistä niitä oikein nyhtää? Inspiraatio on myytti. Suurin osa luovasta työstä tehdään, vanhaa käsikirjoittamisen opettajaa lainatakseni perspiraatiolla. On siis vain pakotettava itsensä koneen ääreen ja sormet näppäimistölle ilman häiriötekijöitä. Kyllä se siitä jossain vaiheessa lähtee rullaamaan – ehkä.

Vaikka olisi kuinka paljon tahdonlujuutta ja järjestelmällisyyttä, ei se auta, mikäli päässä pyörii vain pölypalloja ja kuuluu sirkkojen siritystä. Jostain niitä ideoita pitäisi repiä, mutta mistä, oi mistä? Voisinhan minäkin kirjoittaa jostain mielenkiintoisesta poliittisesta uutisesta (jos sellaisia on) mutta mitä esimerkiksi tähän blogiin tulee, tahdon pysyä sen tyylille uskollisena. Ajatusten tulisi olla omaperäisiä ja sellaisia, joita jotkut muut eivät ole jo kuluttaneet loppuun. Ainakin niihin tulisi olla joku uusi kulma. Jotta pysyisi ajan hermoilla ja saisi napattua maailman tapahtumien kautta jonkun mielenkiintoisen aiheen, pitäisi jatkuvasti olla perillä siitä, mitä kaikkea esimerkiksi vammaisten – tai mielenterveyskuntoutujien puolella tapahtuu. Millä ajalla, kysyn minä?

Sosiaalinen media on pakollinen paha. Nykymaailmassa ei saa ääntään järkevästi kuuluviin, ellei osaa luovia sosiaalisen median syvissä vesissä. Kaltaiselleni varjoissa viihtyvälle ihmiselle pelkkä ajatus somesta ja siellä itsensä rummuttamisesta on painajaismainen. Haluaisin itse esimerkiksi tulla tunnetuksi nimenomaan mielipiteideni ja tekstieni kautta, mutta jotta saisin itselleni näkyvyyttä, täytyy minun olla esillä erilaisissa sosiaalisen median kanavissa kuten Instagramissa. He, jotka seuraavat minua siellä, saattavat ajatella minun olevan itsevarma ja mielelläni kameran edessä. Se on ehkä pahin virhetulkinta, mitä minusta voi tehdä. En tiedä mitään niin vastenmielistä, kuin vaikkapa instamainoksen tekemistä ja aihetunnisteiden lisäämistä.

Oman tyylin löytämistä ja vaikuttamistyön seurauksista esimerkiksi ihmissuhteisiin olen pohtinut lyhyesti vanhemmassa postauksessani: ”Vaikuttamistyön kaksi puolta”, joten en mene siihen nyt.

Vaikka ihmisten ajatuksiin ja ennakkoluuloihin vaikuttaminen on ihanaa, on se myös uuvuttavaa. Kehotan jokaista, jolla on vahvoja mielipiteitä, joka jaksaa paineita ja pitkäjänteistä työtä, ryhtymään toimeen. Älkää kuitenkaan odottako helppoa matkaa. 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.