Kata Melanderin Älä irrota (2017) on koskettava tarina vammaisuudesta, rakkaudesta ja itsensä hyväksymisestä ja löytämisestä. Romaani on loistavasti kirjoitettu, saihan se allekirjoittaneen rintaan kivistävän tunteen useampaan otteeseen. Teos ei ole ahdistava, vaikka se on raadollisen rehellinen kuvaus lamauttavan kivun kanssa elämisestä. Juuri samaistuttavuutensa takia romaani meni ihon alle.
Kirja kertoo nuoren ja älykkään Saaran tarinaa, matkaa kohti itsensä hyväksymistä ja oman naiseutensa löytämistä. Saara liikkuu pyörätuolilla ja hänen elämäänsä varjostavat kovat, toisinaan sietämättömiltä tuntuvat kivut. Nuoruudessaan hän on kokenut itsensä hylätyksi isänsä toimesta. Hän koki olevansa isälleen vammansa myötä rasite, jonka kanssa tämä ei yksinkertaisesti selvinnyt. Kun Saaran sairaus selvisi isälle, oli tällä yhtäkkiä yksi tytär kahden sijaan.
Erityisperheiden hajoaminen on valitettavan yleinen ja todellinen ilmiö. Oli kyse sitten siitä, että vamman tuomat lisähaasteet ovat muutenkin hektisen lapsiarjen keskellä vanhempien parisuhteelle liikaa kun välien ja romantiikan vaalimiselle ei jää aikaa, tai siinä ettei toinen vanhemmista vain yksinkertaisesti osaa käsitellä jälkikasvunsa erityistarpeita. Moni vammainen osaa varmasti samaistua näihin tuntemuksiin.
Aikuiseksi kasvanut Saara näkee ympärillään jatkuvasti sääliviä katseita. Osa niistä voi tosin olla vain Saaran kuvitelmaa, pelkäähän hän suunnattomasti, että hänet nähdään tässä yhteiskunnassa vain rasitteena. Yksi ihminen kuitenkin katsoo häntä eri tavalla kuin kukaan muu. Saara on pohjattoman rakastunut Petteriin, mutta kyseenalaistaa vahvasti sen, voisiko kukaan, varsinkaan tuon miehen kaltainen sivistynyt, sydämellinen ja viisas ihminen, häntä rakastaa. Mies tosin näyttää osoittavan vastakaiun merkkejä.
Hahmot ovat aidonoloisia ja heidän tunteensa uskottavia. Kahden henkilön välillä vaihteleva kerronta tuo tarinaan syvyyttä. Se näyttää hyväksytyksitulemisen halun, mutta toisaalta ennakkoluulojen aiheuttaman epätietoisuuden. Vaikka Petteri suhtautuukin Saaraan kuin keneen tahansa muuhun, piilee hänenkin kuorensa alla aluksi epäilys siitä, voiko suhteesta vaikeavammaisen, kovista kivuista kärsivän ihmisen kanssa tulla mitään. Petterin mieltä askarruttaa myös heidän aiempi oppilas – opettaja dynamiikkansa, joka ei tosin ole ollut läsnä vuosiin.
Teos on kaunis kertomus itsensä löytämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta.Saara ei usko mahdollisuuksiinsa löytää rakkaus ja parisuhde, tulla nähdyksi naisena ja ennen kaikkea seksuaalisena olentona. Yhtäkkiä hän löytää edestään kaiken tämän. Siihen vain oikeanlainen ihminen.
Ainakin allekirjoittaneella kysymykset omasta naiseudesta ja mahdollisuuksista tulla nähdyksi seksuaalisena olentona olivat erittäin kivuliaita ja vahvasti läsnä teini-iässä, ajoittain vielä nykypäivänäkin. Kirjassa pohditut “Voiko rampa tulla rakastetuksi? “, “Voiko tällä vastaan kapinoivalla keholla rakastella? Jääkö siitä puuttumaan jotain?” ovat kysymyksiä, jotka ovat varmasti pyörineet jossain vaiheessa lähes jokaisen invan päässä.
Aitoa, rehellistä, sydäntäsärkevää, mutta toisaalta kutkuttavan riemastuttavaa. Tätä kaikkea on Älä irrota.
