Vammaisellakin on oikeus olla teini

Vammaista kasvatetaan usein kuplassa. Vanhemmat tai muut läheiset saattavat nähdä ulkopuolisen maailman erityisnuorelle jollain tavalla vaarallisena tai uhkaavana. Jonakin sellaisena, johon valtavirrasta poikkeava ja runsaasti apua tarvitseva ei ehkä sovellu. Teini-iässä ilmiö saattaa olla voimakkaimmillaan. Vammaisen teinin vanhemmat voivat asettaa jälkikasvulleen muita lapsia tiukemmat rajat, ja olla hänen menoistaan kiinnostuneempi, kuin vammattomien vahemmat. Tämän seurauksena teini saattaa kapinoida vammatontakin nuorta enemmän. Meillä erityistarpeita omaavilla kun on usein hyvin vähän fyysistä yksityisyyttä.

Vähäisellä fyysisellä yksityisyydellä tarkoitan tässä tilaa, jossa yksilö tarvitsee apua asioissa, joista vammaton nuori pystyisi suoriutumaan itse. Näitä voivat olla esimerkiksi vaatehuolto, henkilökohtainen hygienia, tai siirtymiset. Omasta nuoruudestani ja vielä nykypäivästänikin tiedostan sen, että tarve henkiseen yksityisyyteeni korostui. Halusin silloin, ja haluan edelleen, avautua mahdollisimman vähän esimerkiksi menoistani tai ihmissuhdekuvioistani vanhemmalleni, vaikka tiedän, että hän tarkoittaa hyvää niistä kysyessään.

Vammaisen nuoruuteen voi liittyä ilmiö, jossa häntä saatetaan jo nuoresta iästä lähteä kasvattamaan, Pirkko Justanderin sanoin, puutarhatontuksi. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei vammaista kannusteta ilmaisemaan omaa naiseuttaan tai mieheyttään, ja ettei heille anneta esimerkiksi seksuaalikasvatusta. Heitä ei välttämättä opeteta pitämään puoliaan. Vammaisille naisille saatetaan syöttää ajatus, että heitä ei huoli kukaan. Itse olen ollut onnellisessa asemassa, sillä ko. kasvatus ei ollut osa varttumistani teiniyteen ja aikuisuuteen. Nuorena minulle sanottiin aina, että tulen kyllä löytämään kumppanin, joka rakastaa minua minuna.

Koen nuoruuteni olleen normaalia suojatumpi. Utelut rasittivat minua suuresti, enkä halunnut jakaa mitään. Halusin kapinoida. Heräsin tosin tähän vaiheeseen poikkeuksellisen myöhään, sillä kapinallinen teinivaiheeni alkoi vasta lukion ensimmäisellä luokalla. Koen olevani etuoikeutettu siinä mielessä, että minulla oli ystäviä, joiden kanssa tällainen kapinahenkisyys oli mahdollista. Vammattomia ihmisiä, joiden kanssa pystyimme viilettämään yön pimeydessä ja jotka tarpeen vaatiessa pystyivät minua auttamaan. Koska avustaminen ei ollut heille mitenkään säännöllinen rooli, vaan satunnainen poikkeus, ei auttaminen ollut ongelma. Avustajan läsnäolo kun olisi saattanut latistaa huomattavasti ensimmäisen alaikäisenä tehdyn ryyppyreissun tunnelmaa, ja olla sitä paitsi eettisesti arveluttavaa.

Älkää käsittäkö väärin. En kannusta ketään rikkomaan lakia, etenkään alaikäisenä. Tiedostan myös, että erityisnuoresta ollaan herkemmin huolehtivaisempia kuin vammattomasta lapsesta. Tarvitseehan vammainen arkisissa asioissa apua. Siitä huolimatta tulisi jokaisen vanhemman muistella omaa teiniaikaansa ja kuinka jännittäviä ensimmäiset kapinanhetket, kuten kaupungilla vietetyt illat ja mahdolliset yöt kavereiden kanssa, olivat. Vaikka nuori tarvitsisi apua jossain, joka itselle tuntuu perustavanlaatuiselta arkiasialta, ei se poista sitä, että myös vammaisella on samanlaisia haluja ja tarpeita etsiä, toteuttaa ja ilmaista itseään, kuin kenellä tahansa muulla teinillä. Vanhemman tulisi mielestäni luottaa siihen, että vammainen, etenkin jos kyseessä on pelkästään fyysinen rajoite, osaa pitää huolta itsestään ja järjen kädessä, sekä osaa pyytää apua silloin kun sitä tarvitsee. Teini-ikään mennessä, kun on kohtuu hyvin oppinut tuntemaan oman kehonsa ja sen rajat. Jokaisella teinillä voi toki lähteä homma lapasesta, mutta silloin kannattaa luottaa teinin kavereihin. Varsinkin jos mukana oleva kaveri on ihminen, jonka teini on tuntenut monta vuotta, voi luottaa siihen, että he pärjäävät. Jos ei voi sanoa mokanneensa teininä edes kerran, voiko silloin sanoa oikeasti eläneensä?