Mitäs tuijotat?

Olin taannoin lomareissulla eräässä pikkukaupungissa. Reissu oli ihana ja mieli lepäsi. Yhden lieveilmiön huomasin matkallani voimakkaana. Minua tuijotettiin. Etenkin salilla huhkiessani tuijotus oli toistuvaa. Olen lukenut, että vammaisten tuijotus ja passiivisen vihamielinen kohtelu on lisääntynyt. Voi olla, että olen turtunut tuijotukseen suuremmissa kaupungeissa, tai että en ympärillä tapahtuvalta vilskeeltä moista huomaa. Tässä katselussa oli kuitenkin jotain erikoista. Se tuntui avoimen vihamieliseltä, ei joltain, johon olisi sekoittunut uteliaisuutta ja tietämättömyyttä. Katsetta ei edes käännetty häpeissään pois, kuten yleensä. Ei, jos minä tai seuralaiseni vastasimme katseeseen, se jatkui. Yksikään näistä kohtaamisista ei päättynyt siihen, että minua katsellut henkilö olisi esimerkiksi avannut keskustelua. 

Koska emme seurani kanssa puhuneet edes mitään erityisen kummallista, ei tuijotus voinut olla järkyttyneen siveellistä: “Luoja paratkoon, miten nuo nyt tuollaisia uskaltaa keskustella julkisella paikalla”, taivastelua. En näyttänyt tyylini puolesta valtavirrasta poikkeavalta, varsinkaan salilla. Sitä paitsi kokemukseni mukaan, ihmiset ovat minulle yleensä ystävällisempiä ja avoimempia heidän omaan tyylinsä katsomatta, ollessani pukeutuneena alternativetyylillä, kuin jos sujahdan pukeutumiseltani osaksi massaa. Saamani kohtelun täytyi johtua pyörätuolistani. 

Voi olla, että pikkukaupungissa ei olla totuttu pyörätuoleihin ja siitä syystä keräsin osakseni niin paljon katseita. Suuremmilla paikkakunnilla havaitsen aina, ainakin keskustan suunnille lähtiessäni, vähintään yhden kanssarullailijan. Tuossa pikkukaupungissa en havainnut kahden päivän aikana yhtään toista invaa. Ehkä kyse on kulttuurieroista? Ehkä vilinä ja vilske sokeuttavat minut vilkkaammissa ympäristöissä. Ehkä salitreenini hämmensi ihmisiä, harvat “perussalit” kun ovat rakennettuja niin, että siellä olisi vammaisen helppo treenata itsenäisesti, ainakaan, jos siirtymisissä tarvitsee apua. Itseasiassa millään tavallisella salilla en ole nähnyt pyörätuolinkäyttäjiä itseni lisäksi. 

Tuijottelu kielii usein tietämättömyydestä, osin suvaitsemattomuudesta. Lapset oppivat vanhemmiltaan. Tämän hetken muksut ovat tulevaisuuden päättäjiä, vammaispalvelun työntekijöitä, työnantajia.. Nykylapset ovat tulevaisuus. Jos nämä ovat oppineet vanhemmiltaan tuijottelun kulttuurin, mikä on vammaisten asema tulevaisuudessa? Jos ihmiset ovat oppineet edeltäjiltään meidän olevan jotain, jota on turvallista katsella vain kaukaa ilman yritystä keskusteluun, palaammeko ajassa taaksepäin? Muutummeko taas joksikin, joka halutaan pois katseiden tieltä?

Ajatus saattaa jostakusta kuulostaa kaukaiselta. Fakta on se, ettei tulevaisuudesta koskaan tiedä. Siksi meidän on mielestäni tehtävä kaikkemme, jotta mahdolliset kauhukuvat eivät toteudu. Opetetaan lapsille avointa kommunikaatiota kyräilyn sijaan. 

Kun seuraavan kerran tunnet halua alkaa tuijottaa jotakuta sellaista, joka ei mielestäsi ole jollain tapaa osa valtavirtaa, pysähdy hetkeksi. Mieti tilanne omalle kohdallesi. Miltä sinusta tuntuisi, jos aistisit jatkuvasti tuntemattomien ihmisten katseet niskassasi? Vaikka siihen jollain tasolla turtuu, ei se ole koskaan mukavaa. Pahimmillaan jatkuva tuijotus voi saada sen kohteen ajattelemaan, että hänessä on jotain vikaa.  Jos huomaat katseesi jo tarttuneen erilaisuuteen, anna itsestäsi asteen fiksumpi kuva ja mene puhumaan hänelle. Olemme kaikki vain ihmisiä. Jos et millään uskalla tai pitäisit sitä sopimattomana, tajua edes kääntää katseesi pois. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.